29.8.2013

Viipuriin, Kuopioon vai Mikkeliin? – Savon maakunta-arkistokysymys 1920- ja 1930-luvuilla


Historian professori J.R. Danielson teki valtiopäivillä 1888 aloitteen maakunta-arkistojen perustamiseksi. Maakunta-arkistojen lukumäärää, arkistopiirejä ja sijaintipaikkoja käsiteltiin arkistodelegaatiossa (v. 1897), arkistokomiteas-sa (v. 1908) ja arkistovaliokunnassa (v. 1918). Arkistodelegaatio ehdotti Itä-Suomen arkistokaupungiksi Savonlinnaa, jossa arkistot sijoitettaisiin Ruotsin malliin kätevästi Olavinlinnaan. Arkistokomitea asettui Viipurin ja uudisrakennuksen kannalle.  Myös Suomen Historiallinen Seura ajoi aktiivisesti maakunta-arkistoasiaa. Sen maakunta-arkistovaliokunta ehdotti v. 1919 neljää maakunta-arkistoa, joista yksi oli Viipuriin perustettava Itä-Suomen maakunta-arkisto.
 
Savon arkistojen sijoittaminen Viipuriin ei miellyttänyt kuopiolaisia. Kuopion Isänmaallinen Seura, Luonnon Ystäväin Yhdistys ja Kansalaisopiston johtokunta esittivät v. 1920 Kuopion kaupunginvaltuustolle, että valtuusto ryhtyisi toimenpiteisiin, jottei Savon arkistoaarteita vietäisi pois ja että valtuusto asettaisi komitean valmistelemaan Savon maakunta-arkistoa. Valtuusto asetti komitean, joka esitti mietinnössään valtuustolle: ”Mikäli on tiedusteltu, on suuri mahdollisuus olemassa, että myös Savoon perustetaan maakunta-arkisto, mikäli savolaiset suostuvat tekemään aineellisia uhrauksia asian hyväksi, koska valtion raha-asiat ovat nykyään sangen tiukat. Maakunta-arkiston paikkana tulevat kysymykseen Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna, joista se, joka suostuu suurimmat uhraukset asian hyväksi tekemään, luonnollisesti saa maakunta-arkiston.” Aloitteentekijöiden mielestä Kuopion kaupungin olisi ryhdyttävä voimakkaisiin toimenpiteisiin arkiston saamiseksi Kuopioon, jotta Kuopio säilyttäisi ja yhä varmentaisi asemansa Savon sivistyskeskuksena ja jotta sinne tulevaisuudessa perustettaisiin korkeakoulu. Valtuusto päätti myöntää arkistolle ilmaisen tontin ja osallistua rakentamiskustannuksiin.
Maakunta-arkistokysymys sai vauhtia, kun valtioneuvosto asetti v. 1924 maakunta-arkistovaltuuskunnan valmistelemaan maakunta-arkistojen perustamista. Valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedtin johtama valtuuskunta selvitti perusteellisesti Suomen maakuntien arkisto-oloja, neuvotteli sijaintipaikoiksi esitettyjen kaupunkien kanssa sekä tiedotti arkistoasioista ja näkemyksistään sanomalehdissä ja keskustelutilaisuuksissa. Valtuuskunnan työn tuloksena syntyi maakunta-arkistolaitos. Ensimmäiseksi perustettiin Hämeenlinnan maakunta-arkisto, joka aloitti toimintansa v. 1927.
Valtuuskunta piti Viipuria itsestään selvänä maakunta-arkiston sijaintipaikkana, mutta katsoi, että se oli Kuopion ja Mikkelin läänien asiakirjoille liian kaukana. Sanomalehdissä olleet tiedot valtuuskunnan mieltymisestä Kuopion kaupungin ehdotukseen, että molemmille lääneille perustettaisiin yhteinen arkisto Kuopioon, saivat huhtikuussa 1928 erään kouvolalaisen kirjoittamaan tuohtuneena Kaarlo Blomstedtille. Kirjeessä moitittiin valtuuskuntaa siitä, se oli antanut ”kuopiolaisten vehkeilyn Suomen Karjalan keskusarkiston vahingoksi ” vaikuttaa toimintaansa.  Kirjoittajaa järkytti ajatus Karjalan asiapapereiden sijoittamisesta Kuopioon, eikä Viipuriin, johon Pohjois-Karjala maantieteellisesti ja historiallisesti liittyi. Pohjois-Karjala sijoittaminen Kuopion arkistopiiriin olisi ”maakuntahäväistys”.
Savon maakunta-arkiston sijaintipaikkaa harkitessaan valtuuskunta asetti Kuopion Mikkelin edelle, koska Kuopio oli Mikkeliä henkisesti ja taloudellisesti virkeämpi ja parempien liikenneyhteyksien varrella. Asiaan lienee vaikuttanut myös Mikkelin kaupungin laimea kiinnostus maakunta-arkistoa kohtaan. Mikkelin läänin maaherra oli tosin ehdottanut maakunta-arkiston sijoittamista Mikkelin läänin maanmittauskonttorin yhteyteen ja sen tontille.
Kuopion maakunta-arkiston perustaminen eteni 1930-luvulla Eduskunnassa. Sivistysvaliokunta puolsi sitä yksimielisesti ja opetusministeriö esitti sille talousarviossa määrärahaa. 1930-luku oli otollista aikaa maakunta-arkistojen perustamiselle: vuonna 1932 aloittivat toimintansa Turun ja Oulun maakunta-arkistot, 1934 Viipurin ja 1936 Vaasan maakunta-arkisto. Vuosikymmenen puolivälissä kuopiolaiset odottivat toiveikkaina maakunta-arkistotalonsa rakennustöiden alkamista viimeistään vuonna 1938. Talvisodan syttyminen rusensi kuopiolaisten arkistohaaveet. Toinen tilaisuus saada maakunta-arkisto tuli sodan jälkeen, kun Viipurista evakuoitu ja nimensä muuttanut Savo-Karjalan maakunta-arkisto sai väliaikaiset tilat Kuopiosta. Tuolloin valtio kilpailutti Kuopiota ja Mikkeliä maakunta-arkiston sijaintipaikasta. Kilpailun voittikin Mikkeli valtiolle taloudellisesti edullisemmalla tarjouksellaan.   
Tytti Voutilainen
Maakunta-arkiston johtaja, Mikkelin maakunta-arkisto

16.8.2013

Maakunta-arkisto - tutkijaa lähellä



Historiantutkijalle lähin arkistolaitoksen toimipiste on kuin toinen työhuone. Jyväskylässä maakunta-arkisto sijaitsee melkein historian ja etnologian laitoksen naapurissa. Aivan vieressä on myös Maanmittauslaitoksen arkisto. Yhdessä ne muodostavat merkittävän tietokeskittymän Seminaarinmäen tuntumaan.

Arkistojen verkkopalveluja on viime vuosina kehitetty aktiivisesti ja ne antavat tutkimustyöhön lisää vapautta, kun tutkimuksen tekemisen ajankohta ei ole välttämättä sidottu arkiston aukioloaikoihin. Vaikka arkistoaineistoa olisi nykyistä laajemminkin saatavissa netin kautta, mikään ei korvaa konkreettisia arkistokäyntejä: vasta vanhoja papereita varovasti käännellessään voi todella ymmärtää arkistojen toiminnan merkityksen. Ellei kukaan olisi tallentanut asiakirjoja ajoissa arkistoon ja pitänyt niistä jatkuvasti huolta, ne eivät olisi enää kenenkään tutkittavissa. Myöskään maakunta-arkiston ystävällistä ja asiantuntevaa asiakaspalvelua ei korvaa pelkkä verkosta löytyvä sivusto.

Etenkin tutkijanuran alkutaipaleella arkistoissa tulee viettäneeksi hyvin paljon aikaa arkistolähteiden äärellä. Vanhojen asiakirjojen näkeminen lähietäisyydeltä havainnollistaa menneisyyden olemassaolon: iäkkään paperin hauraus ja tuoksu muistuttaa siitä, kuinka paljon aikaa on kulunut tapahtumahetken ja aiheesta myöhemmin tehtävän tutkimuksen välillä. Historiantutkijan on oikeastaan välttämätöntä työskennellä alkuperäisten arkistolähteiden kanssa, jotta voi kunnolla pätevöityä ammattiinsa. Vielä tarpeellisempaa olisi, jos jokainen tutkija voisi saada koulutusta ja käytännön kokemusta arkistotyöstä, koska se auttaa ymmärtämään pelkkää tutkijankoulutusta monipuolisemmin lähteiden elinkaarta ja sitä, miten menneisyyttä voi niiden perusteella tutkia ja tulkita.

Maakunta-arkistot ovat myös historian harrastajaa lähellä. Sukututkijoiden toimintaa läheltä seuranneena voi havaita, että myös sukututkija kokee arkiston osaavan asiakaspalvelun tärkeäksi tueksi omalle arkistotyöskentelylleen. Maakunta-arkistoissa voi tutkia valtaosaa suomalaisten sukujen historiasta kertovista lähteistä, joten omalla alueellaan maakunta-arkistot ovat tärkeä paikallisen menneisyyden tallentaja.

Arkistoissa tutkimusta tehdessään saa usein myös kiinnostavia oivalluksia siitä, miten monet asiat liittyvätkään toisiinsa. Tehdessäni nimistöntutkimusta Hakkaraisten ja Kotilaisten suvuista maakunta-arkistossa muutamia vuosia sitten havaitsin muun muassa, että kansanedustajat Anne Kalmari ja Mauri Pekkarinen polveutuvat näistä suvuista. Maailma osoittautuu toisinaan pieneksi, samoin kuin silloin, kun huomasin takavuosien tunnetun jääkiekkoilijan Lalli Partisen syntyneen Keski-Suomessa Kannonkoskella. Lappeenrantalaisen Partisen isä näet kuului tuolloin Kevyt Osasto kymmeneen, jossa taistelivat jatkosodan aikana myös pohjoisen Keski-Suomen miehet. Hieno kokemus oli, kun pääsin myös haastattelemaan Partista tästä aiheesta (ks. tarkemmin paikallislehti Viispiikkisessä 18. 8. 2011 julkaistu artikkelini ”Kun Lalli Partinen kävi syntymässä Kannonkoskella”). 

Sofia Kotilainen
FT, akatemian tutkijatohtori Sofia Kotilainen työskentelee Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

8.8.2013

Äidin päiväkirjasta



Joskus arkiston aarre putkahtaa vastaan yllättävästä paikasta. Opiskeluvuosinani vietin pari kesää kotipaikkakuntani pienessä kotiseutuarkistossa. Sieltä, pahvilaatikoiden uumenista se tuli vastaan, ruustinnan päiväkirja alkuvuodelta 1918. Sotakevään kuvaus imaisi mukaansa, sillä ruustinnan päiväkirja oli ennen kaikkea äidin päiväkirja. Äidin, jonka 14-lapsisen katraan nuorin ja pikkuisin Teuvo-poika oli kaksi vuotta aiemmin lähtenyt salaa vanhemmiltaan jääkäriksi Saksaan. Tämän jälkeen pojasta ei ollut kuulunut mitään ennen helmikuuta 1918.

Ruustinnan pappila sijaitsi Kiihtelysvaarassa, Pohjois-Karjalassa, kaukana sodan ja sitä edeltäneiden tapahtumien kiihkeimmiltä näyttämöiltä. Salome-ruustinna ei liene politiikasta suuria välittänyt, vaikka kotikasvatuksensa vaikutuksesta omasikin valkoisen aatemaailman. Päällimmäisenä hänen mielessään oli huoli ympäri Suomen levinneestä lapsilaumasta.

”Isä Ukin”, rovastin, tunteissa päällimmäisenä oli pojan kadottua ollut kimmastus ja huoli. Santarmit olivat käyneet useaan kertaan etsimässä Teuvoa pappilasta, ja kirkkoherra oli pelännyt joutuvansa karkotetuksi Sipiriaan. Rauha ja turvallisuus merkitsivät vanhalle miehelle enemmän kuin kiihkeät aatteet. Päiväkirjan sivuilta voi lukea kuinka isän vihastus suretti ruustinnaa, olihan Teuvo hänen lempilapsensa.

Vuosien kuluessa isän viha oli kuitenkin jo lauhtunut ja muutoin surua tuottaneen sodan alkaminen oli pappilassa myös ilon aihe. Tarkoittihan se sitä, että Teuvo saapuisi kohta Suomeen. Sydän sykkyrällään ruustinna odotti pojaltaan viestiä ensimmäisten jääkärijoukkojen saavuttua Pohjanmaalle, mutta kirjettä ei tullut. Viimein helmikuun lopulla Teuvolta saapui kortti. Äidin riemu oli rajaton ja vielä suuremmaksi se kasvoi isän ankaran suhtautumisen sulaessa. ”Kun me neuloimme ja kudoimme vaatteita vapaussodassa oleville sotilaille”, ruustinna kirjoittaa, ”niin U. sanoi: Kutokaa myös Teuvolle vaatteita, kyllä minä tulen toimeen vähemmällä. Siis isä U. muistaa, rakastaa ja yhä enemmän ymmärtää nyt Teuvoa. Se on iloista minustakin!”

Lähes koko sodan ajan Teuvo oli eri tehtävissä Karjalan Kannaksella. Kirjeet ja kortit kulkivat viikoittain ja mikäli eivät kulkeneet, valtasi Salome-äidin epätoivoinen pelko pojan kohtalosta. Silloin tällöin ruustinnaa kohtasi harvinainen onni ja hän pääsi kirkonkylän telefonicentraaliin soittamaan pojalleen. Yhteyden saaminen oli hankalaa, eräänkin kerran ruustinna sai kuulla rakkaan poikansa äänen vasta neljän tunnin uskollisen odotuksen ja yrityksen jälkeen.

Postipaketeilla Teuvoa ilahdutettiin aina kuin mahdollista. Päiväkirjassaan ruustinnan kertoo kuinka Teuvolle lähetettiin villasukkia ja –käsineitä, lähetettiinpä eräässä paketissa Helsingin vapautumisen kunniaksi mantelirinkilöitä ja lettujakin. Valitettavasti postin kulku oli sodan melskeessä hieman epävarmaa ja lettuset saapuivat perille vasta kuukauden vaelluksen jälkeen, homeessa tietenkin. Huolehtiva äiti ei tästä lannistunut ja niin Teuvon saavuttivat vuorollaan lammasnahkahousut kuin naurispaistikkaatkin.

Viimein sodan päätyttyä Teuvo pääsi käymään kotonaan yli kahden vuoden eron jälkeen. Äidille toukokuun 21. päivä oli niin suuri ilon päivä, että hän piirsi päiväkirjaansa suuren keltaisen auringon. Teuvon loman aikana Salome-äiti teki havaintoja, jotka saivat hänet surulliseksi ja mietteliääksi. Sodan kauhut saapuivat nyt ensi kertaa todellisina pappilan kynnyksen yli. Keskustelutuokiot Teuvon kanssa saivatkin äidin kirjoittamaan päiväkirjaansa: ”Paljon olemme saaneet kuulla sotamiehen kurjasta elämästä ja mikä häntä innostaa tuskassakin. Kyllä sanoi Teuvo, että sotaelämä raaistaa ihmistä. Ja luulen että ei Teuvokaan enää ole niin lähellä Jumalaa kuin pari vuotta sitten jolloin hän meni täältä ja kirjoitti niin kauniisti – ja pyysi minua rukoilemaan edestään…”

Ennen lähtöään Teuvo kertoi vanhemmilleen haaveilevansa maatilan ostamisesta. Haave toteutuikin, mutta vasta yli 20 vuoden kuluttua, toisen, vuosia kestäneen sotarupeaman jälkeen.

Kuntien ja esimerkiksi pitäjäseurojen ylläpitämiin kotiseutuarkistoihin voit tutustua http://www.kotiseutuarkistot.fi/arvi/ verkkosivuston kautta. Luettelo ei kuitenkaan ole kattava, joten kannattaa tiedustella kotiseutuarkiston mahdollista olemassaoloa myös vaikkapa kunnan keskusarkistonhoitajalta. Ehkä siellä jossain piilee aarre sinullekin!

Minna-Liisa Mäkiranta
Ylitarkastaja
Joensuun maakunta-arkisto

2.8.2013

Pojat maailman turuilla


Lehdistössä näyttävästi uutisoitu dokumenttielokuva tamperelaisesta Sara Hildénistä (1905 – 1993) herätti monet taiteen harrastajat pohtimaan nykytaiteen keräilijän ja mesenaatin suhdetta paikalliseen taide-elämään. Tässä jutussa kerrotaan muutamista Turun maakunta-arkistossa säilytettävistä aineistoista, joiden kautta voi lähemmin päästä tutustumaan kirjallisten lähteiden kautta hänen vaikutuspiiriinsä kuuluneiden turkulaisten taiteilijoiden elämään, työhön ja ylipäätään 1960- ja 1970-luvun taiteilijaelämään Turussa. 

Elokuvaan haastateltu, nyt jo edesmennyt taiteilijaprofessori Kauko Lehtinen (1925 – 2012) mainitaan usean, maakunta-arkistossa säilytettävän taiteeseen liittyvän arkiston kuvailutiedoissa. Varsinaissuomalaisena hänen tietojaan on oletettavasti karttunut myös kotipaikkakunnan ja muiden paikallisten viranomaisten arkistoihin kuten arvosanatiedot koulun arkistoon, tiedot Ruusuluntin mökkitorpasta maakuntamuseon inventointikertomukseen ja niin edelleen. Myös paikallinen sanomalehti Turun Sanomat uutisoi tuotteliaan Lehtisen näyttelyistä usein ja innostuneesti.  Aikalaislähteitä ainakin tästä Sara Hildénin ”poikiin” lukeutuvasta taiteilijasta siis riittää, vaikka itse mesenaatti piiloutuikin julkisuudelta melko tarkoin. 

Kauko Lehtistä voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä turkulaisista ja samalla myös suomalaisista taiteentekijöistä. Pienimuotoisella pistokokeella selvitettiin millaisia jälkiä arkistoihin on paikallisesta taiteilijasta jäänyt. Esimerkiksi Turun lyseon arkistosta käy ilmi, että nuori taiteilijanalku aloitti opiskelun kyseisessä oppilaitoksessa vuonna 1938, mutta keskeytti opintonsa jo seuraavana vuonna. Sittemmin hän siirtyi Turun piirustuskouluun, jonka arkisto on niin ikään löydettävissä Turun maakunta-arkistosta. Onpa Suomen kuvataidejärjestöjen liiton arkistossakin mainintoja Lehtisen taiteilijan uran alkuvaiheista ja hänen osallistumisestaan näyttelyihin teoksillaan.

Lehtinen tutustui Euroopan matkoillaan avantgardististen ja neoavantgardististen suuntausten taiteellisiin alalajeihin: dadaismiin, surrealismiin ja uusrealismiin sekä näiden päivitettyihin muunnelmiin. Nämä maailmalla tukevan jalansijan saaneet suuntaukset olivat tuolloin kuitenkin Suomessa lähes tuntemattomia käsitteitä. Sen sijaan Lehtisen taiteessa näkyi jo 1950-luvulla esimerkiksi varsin selkeästi Pablo Picasson vaikutus.

Kauko Lehtinen on osa turkulaista taidehistoriaa, joka on elänyt vuorovaikutuksessa ”suuren maailman” taiteentekijöiden ja virtausten kanssa. Vaikka hänen ilmaisutapaansa on luonnehdittu usein surrealistiseksi, se ei kuitenkaan taivu kokonaan suuntauksen muottiin: Lehtisen taide on kiinnittynyt realismin kautta todellisuuteen, arkielämän pieniin yksityiskohtiin – ei niinkään ihmisen piilotajuntaan. Lisää tietoa Kauko Lehtisen ja suomalaisen kuvataiteen vaiheista voi lukea mm. Ulla Huhtamäen väitöskirjasta (2007) http://goo.gl/HNVecQ
 
Suomessa Kauko Lehtisen töitä on merkittävät kokoelmat Ateneumissa http://goo.gl/5F61hW , Turun taidemuseossa ja tietysti Sara Hildénin taidemuseossa Tampereen Särkänniemessä.  
 

”Kun menet Eurooppaan, älä mieti, mitä teet, vaan katso ja nauti!” (Otto Mäkilän neuvo Kauko Lehtiselle)


Maria Patjas, valtionhallinnon harjoittelija,
Anne Wilenius, ylitarkastaja, Turun maakunta-arkisto