25.10.2013

Madonna, Matti ja Kalle

Fanitusta ja sydämen pamppailuja

Jouluna 1984 sain lahjaksi Madonnan Like a Virgin -vinyylilevyn. Samana vuonna Matti Nykänen voitti Sarajevon talviolympialaisissa kultaa. Näiden historiallisten tapahtumien jälkeen tehtaan piipun varjossa kasvaneen ekaluokkalaisen maailma ei ollut entisellään. Huoneen seinät täyttyivät Madonnan ja Matin kuvista. Sieltä he pitsikorsetissaan ja ihonmyötäisessä hyppypuvussaan katselivat minua, kuiskuttelivat kutkuttavia tarinoita suuresta maailmasta. Siitä, että kaikki olisi elämässä mahdollista, V-tyylillä tai ilman, kulkemalla omia polkuja.

Vuodet kuluivat, vuosikymmenet vaihtuivat.  Tuli uusia poplaulajia ja urheilijoita - vaan ei ketään ylitse muiden. Kunnioittaminen ja arvostaminen kyllä kuuluivat tunnerepertuaariin, mutta fanittaminen? Ei ei. Sehän olisi ollut suorastaan noloa.

Elokuussa 2013 helteet jatkuvat jatkumistaan Inarissa. Paarmat surraavat, porot loikoilevat varjossa Sajoksen sisäänkäynnin edessä töihin saapuessani. Hakeudun arkiston viileään suojaan ja aloitan aamujumpan aukomalla pahvilaatikkovuorta, joka on matkannut halki Suomen Kansallisarkistosta Saamelaisarkistoon. Joka toisen laatikon päällä lukee ”Karl Nickul”, joka toisessa ”Lapin Sivistysseura”. Innoissani nostelen koteloita hyllyihin. Kyljissä vilahtelevat kirjeenvaihto, käsikirjoitukset, toiminta-asiakirjat – sinne vain hyllyihin, numerojärjestyksessä. Karl Nickulin likelle asettelen Lapin Sivistysseuran kotelot. Siinä ne nyt ovat. Kotona. Huokaisen ja tirautan pienen liikutuksen kyyneleen.

Kirjoitan kortin Karl Nickulin pojalle Erkille Helsinkiin. ”Hyvä Erkki. Kuten toivoit, Kansallisarkistoon vuosien mittaan luovuttamasi aineistot on nyt siirretty Inarin Saamelaisarkistoon. Lisäluovutuksetkin on nyt järjestetty, kaikki muut paitsi ne lehtileikkeet. Uskon, että tällä käsittämättömän arvokkaalla ja ainutlaatuisella aineistoilla tulee olemaan paljon käyttöä. Luulen, että myös isäsi olisi tyytyväinen, että hänen perintönsä on nyt lähempänä myös hänen rakastamaansa kansaa ja näin helpommin saamelaisten itsensä löydettävissä ja käytettävissä. Ystävällisin terveisin, ystäväsi Suvi”.

Nickul – kosmopoliitti geodeetti

Myöhemmin kotisohvalla uppoudun saamelaiskulttuurin professorin Veli-Pekka Lehtolan kirjaan: Nickul Rauhan mies, rauhan kansa (2000). Lehtola kirjoittaa värikkäästi ja lämpimästi, pitkälti Karl Nickulin arkiston lähteisiin perustuen, Nickulista aikansa radikaalina, Petsamon kartoittajana, pasifistina ja saamenystävänä.

Karl Woldemar Nickul oli viides lapsi ja syntyi Oulussa vuoden viimeisenä päivänä vuonna 1900 kasarmioloihin Baltian saksalaisille vanhemmilleen, asemestari Johan Wilhelm Nickulille ja Friederike o.s. Niemannille. Johan ja Friederike olivat 1880-luvulla muuttaneet Virosta Ouluun. Perheen kotikielenä oli saksa, mutta lapset kävivät ruotsinkielistä koulua. Oulussa lapset oppivat luonnollisesti myös suomea.  Nickul tuli ylioppilaaksi v. 1919 ja valmistui filosofian kandidaatiksi v. 1924. Välittömästi valmistuttuaan hän sai nimityksen maanmittaushallituksen insinööriksi.  Ensimmäiset matkansa Lappiin Nickul oli tehnyt jo ylioppilasvuotenaan. Myöhemmin virkamiehenä Nickul teki useita pitkiä kenttämatkoja Lappiin ja Petsamoon. Elämänsä aikana Nickul oli mittaamassa paitsi pohjoiset alueet, myös kaikki Suomen rajat.

Nickul - Kolttaheimon puolustaja

1930-luvun Petsamossa Nickul tutustui töidensä ohessa läheisesti alueen alkuperäiskansaan, kolttasaamelaisiin ja ystävystyi heidän kanssaan. Kolmiomittausten sivutuotteena hän julkaisi muun muassa nimistöluettelon koltansaamenkielisistä paikannimistä. Nickul piti nimistönkeruuta ensiarvoisen tärkeänä ja sanoi, että ilman nimistöä kartta on mykkä. Nickulille nimistö kertoi ihmisen vaikutuksesta, henkisestä kulttuurista, historiasta ja politiikasta.

Nickul oli huomannut, että koltat eivät mielellään kertoneet paikannimiä vieraille ja totesi, että jos koltat ilmaisivat paikkojensa nimet, he tunsivat samalla paljastavansa itsensä. Tämän takia suomalaisilla oli käsitys autiosta ja asumattomasta erämaasta. Esimerkiksi ”kolttien kurittajan”, kenraali K. M. Walleniuksen mukaan kolttain mailla oli hyvin vähän nimiä ja nekin todistivat mielikuvituksen puutetta.

Nickul erosi aikansa Petsamon tutkijakollegoistaan ottamalla reilusti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kritisoimalla valtavirran rotuopillisia ja rasistisia käsityksiä saamelaisista. Nickul kyseenalaisti suomalaisen kansakoulujärjestelmän sopivuuden saamelaisille ja korosti saamen kielten keskeistä asemaa. Puolustamisestaan huolimatta Nickul ei kuitenkaan romantisoinut, vaan esitti myös kritiikkiä esimerkiksi kolttien liian voimakkaaksi paisunutta peuranpyyntiä kohtaan.

Karl Nickulin toimintaan ja hengenheimolaisuuteen sodattoman kansan – saamelaisten – kanssa vaikutti myös hänen rauhanideologiansa. Nickul oli tunnettu aseistakieltäytyjä, joka toimi Suomen Rauhanliikkeen sihteerinä 1931–1966 ja istui myös kolmen kuukauden ajan lääninvankilassa periaatteidensa takia.

Nickul – empaattinen aktivisti

Nickul oli mukana niin monissa saamelaiskulttuurin taitekohdissa, että hengästyttää pelkkä ajatuskin. Miten joku on voinut elämässään ehtiä ja vielä elänyt juuri silloin kun niin paljon sattuu ja tapahtuu? Sota, evakkoaika, kolttien uudelleen asuttaminen Inariin Petsamon menettämisen jälkeen, Lapin uudelleenrakentaminen, saamelaisaktivismin herääminen, pohjoismaisen saamelaisyhteistyön alullepaneminen… Kaikki valtavia asioita.

Yhdessä suomalaisten saamenystävien kanssa Nickul oli myös mukana perustamassa myös Lapin Sivistysseuraa (1932), jonka tarkoitus oli ”edistää saamelaisten sivistyksellistä ja aineellista vaurastumista omaperäisellä pohjalla sekä saamelaisten ja Lapinmaan entisyyden ja nykyisyyden tuntemusta”.  Tätä tarkoitusta toteuttaakseen seura harjoitti julkaisu-, kurssi- ja tutkimistoimintaa sekä järjesti kokouksia ja juhlia.

Vedän valkoiset puuvillakäsineet käsiini ja avaan yhden kotelon, summamutikassa. Sisältä paljastuu papereita, joille on piirretty poromerkkejä ja Petsamon suonikyläläisten sukupuita. Välistä tipahtaa mustavalkoinen valokuva, kuva pitkästä ja hoikasta miehestä, siisti puku päällä. Ja sitten tunnen sen, samanlaisen kuumotuksen ja sydämen pamppailun kuin silloin Mäntän Sillanpäänkadulla.  Tällä kertaa minua ei katsele Madonna eikä Matti, vaan maisteri Nickul, tuttavammin ”Kalle”.  Hänen katseensa on täynnä myötätuntoa ja empatiaa. Hän kuiskuttelee minulle tarinoita menneestä, tapahtumista, joita ilman en voisi ymmärtää tätäkään vähää.  Hän kannustaa minua. Valaa uskoa siihen, että ulkopuolisenkin on mahdollista olla, ymmärtää ja toimia. Voi olla kunnioittava, nöyrä ja sovitteleva, mutta samalla rohkea idealisti. Ja lopuksi todeta Kallen sanoin: ”Moni voi luulla, että pidän saamelaistyötä patenttinani. Tosiasiallisesti ei mikään ole mieluisampaa minulle kuin että nuori saamelaispolvi vähitellen ottaa asiat aivan omikseen”.

Suvi Kivelä
Tutkija, Saamelaisarkisto

17.10.2013

Ollapa maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja




Ammattientarkastajan arkiston kätköistä löytyi Sveas Drottning -merkkinen polkupyörä kuluneilla renkailla, polkupyörän omistavat herra maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja ja herra apulaistarkastajan rouva. Arkiston virkakirjeenvaihto paljastaa hieman epävirallisemman tapahtumaketjun, joka alkoi jo vuonna 1940 ja päättyi keväällä 1944. Polkupyörän lisäksi tapahtumaketjua värittävät kansanhuoltoministeriö ja säännöstely. 
 

Maataloushöyrykattilain apulaistarkastajan toimenkuvana oli kiertää ympäri maaseutuja tarkastamassa räjähdysherkkiä höyrykattiloita. Höyrykattilasta ja mäntähöyrykoneesta koostuvaa lokomobiiliksikin kutsuttua maahöyrykonetta käytettiin etenkin puimakoneen pyörittämiseen. Sodan aiheuttaman polttoainepulan vuoksi puukäyttöinen maahöyrykone oli käytössä 1950-luvun alkuun saakka. Kovakuntoiselle apulaistarkastajalle kertyi vuosittain tarkastusmatkakilometrejä polkupyörällä noin 1400 ja suksilla vielä toinen mokoma. 


Apulaistarkastaja oli ostanut polkupyöränsä vuonna 1940 omien sanojensa mukaan vanhana. Vuotta aikaisemmin, syyskuussa 1939, oli perustettu kansanhuoltoministeriö vastaamaan väestön toimeentulon turvaamisesta sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännöstelystä poikkeustilanteissa. Vuoden 1939 lopulla säännöstelyn alaisiksi joutuivat nestemäiset poltto- ja moottoriöljyt, sokeri, siirappi, kahvi ja tee. Apulaistarkastajalle tarjottiin kenties matkoillaan ensin ihan oikeaa kahvia, mutta vähitellen voikukan juurista tai vehnän ja rukiin jyvistä kuivattua korviketta alettiin lisätä kahvin sekaan. Samaan aikaan herra apulaistarkastajan rouva mietti perheen kenkätilannetta kansanhuoltoministeriön julkaisemien ohjelehtisten perusteella. ”Päätös jalkineitten hankkimisesta on tehtävä harkiten, sillä ei riitä, että on rahaa, pisteitä ja erikoiskuponki, vaan pitää olla myös jalkineitten todellinen tarve (ettei tulisi vieneeksi tarvitsevan osaa).”


Huhtikuussa 1943 polkupyörän renkaat alkoivat näyttää pahoja kulumisen merkkejä. Tilanteesta huolestuneena pyörän omistaja päätti hakea polkupyörärenkaiden ostolupaa kansanhuoltoministeriöstä. Hän täytti esimieheltään saamansa lomakkeen, jossa anoi sekä sisä- että ulkorenkaita. Omana perustelunaan hän 28.4.1943 kirjoitti, että ”nykyiset, monta vuotta käytetyt polkupyöräni renkaat ovat niin kuluneet, etten pitkille matkoille niillä mielelläni lähde.” Hänen esimiehensä luonnehti puoltavassa lausunnossaan renkaita vanhoiksi ja hauraiksi. Herra apulaistarkastaja lupasi myös luovuttaa vanhat renkaat vastineeksi - sitäkin lomakkeessa kysyttiin. Apulaistarkastajan rouvakin olisi tarvinnut vanhoja polkupyörän renkaita korjatessaan perheensä korvikejalkineita, joiden puupohjat eivät kestäisi kauan ahkeraa kulutusta, ellei niitä vahvistettaisi pienillä vanhoista kumin tai nahan jätteistä leikattavilla vahvikelapuilla. Kenkähuollon lisäksi rouva apulaistarkastaja oli jo ehtinyt kansanhuoltoministeriön ohjeistuksen mukaisesti tiivistää asuintalonsa lämmönhukan vähentämiseksi ja saippuan säästämisen kultaiset säännöt hän osasi vaikka unissaan.


Kesä 1943 meni herra apulaistarkastajan lapsilla nopeasti vähissä käännetyissä ja korjatuissa vaatteissa voikukan juuria kahviksi ja muurahaisenmunia lääketieteen tarpeiksi kerätessä. Lasten isä ajeli kuluneilla polkupyörän renkailla tarkastusmatkojaan ja äiti oli saattanut maailmaan uuden apulaistarkastaja juniorin. Työntäyteistä arkea pyörittäessään perheen äiti oli päättänyt pysyä jalkeilla koko päivän, sillä jos istahtaisi, niin heti nukahtaisi. 


Vajaan vuoden kuluttua elettiin kevättä 1944, eikä pyöränrenkaiden ostoluvasta vieläkään kuulunut mitään. Uhkaavasti lähestyi noin kaksi viikkoa kestävä höyrykattilain tarkastusmatka pitkien taipaleiden taakse. Apulaistarkastajan esimies lähetti 18.4.1944 ministeriöön ostolupa-anomuksen kiirehtimispyynnön, jota hän perusteli siten, että ”pyörän käytön tarve taas heti on edessä.” Koska vastausta ei kuulunut, piti laatia kokonaan uusi ostolupa-anomus. Sen puoltolausunnossa esimies kuvaili kuluneempaa rengasta 11.5.1944 seuraavasti: ”entinen ei enää kestä ilmanpainetta siinä.” Ilmeisesti tämä luonnehdinta sai ministeriössä vauhtia, sillä apulaistarkastaja sai anomansa ostoluvan 17.5.1944. Iltasella saatettiin sitten tapauksen onnellisen päätöksen kunniaksi keittää kahvit niistä viisi vuotta sitten kammarin kaapin taakse jemmatuista ihan oikeista kahvinpavuista.


Tervetuloa tutustumaan Arkistolaitoksen kiertävään kansanhuoltoministeriöstä ja säännöstelystä kertovaan näyttelyyn Joensuun maakunta-arkistoon!  Näyttely on esillä 29.11.2013 saakka.  

Hanna Kiiski, tutkija
Joensuun maakunta-arkisto 

11.10.2013

Vuorotteluvapaalta takaisin virka-aikaan

Hämeenlinnan maakunta-arkistossa moni on käyttänyt vuorotteluvapaaoikeuttaan keskittyäkseen mm. omaishoitoon, omiin projekteihin tai hallituksen paheksumaan lonkan vetämiseen. Vuorotteluvapaalta töihin palaajat ovat täynnä energiaa ja rentoa oloa, mikä kuitenkin saattaa nopsaan karista vapaan aikana tapahtuneisiin uudistuksiin törmätessä.

Ensimmäinen työpäivä vuorotteluvapaan jälkeen alkaa lupaavasti. Muistan työpaikan osoitteen, oma työhuonekin löytyy ja suurin osa käytävällä vastaantulijoista näyttää hämärästi tutulta. Puhelimen akku on tyhjentynyt, joten sen latautumista odotellessa käynnistän tietokoneen. Käyttäjätunnus ja salasana? Hetkinen, minnekäs kätkinkään sen salasanalistan… Löytyi! Kun viidennenkään yrittämisen jälkeen kone ei suostu aukeamaan, kuulen ICT-henkilöltä, että arkistolaitos vaihtoi kuukausia sitten palvelinta, minkä seurauksena kaikkien käyttäjätunnukset muuttuivat. Uusi käyttäjätunnus lähetettiin tiedoksi tietenkin sähköpostilla. Nyt pitäisi enää keksiä, miten pääsen lukemaan sähköpostia kirjautumatta ensin koneelle…

Käyn läpi mahdollisia vaihtoehtoja ja yhden kohdalla kone yllättäen aukeaa. Uusia toimisto-ohjelmia ei ole sentään otettu vielä käyttöön, joten pääsen sähköpostilaatikolleni. Seuraava haaste on löytää vuoden aikana tulleiden sähköpostien joukosta se yksi, jossa uusi käyttäjätunnukseni piilottelee. Tuossa! – mutta miksi siinä on aivan eri käyttäjätunnus kuin se, jolla kone äsken aukesi? ICT selvittää, että olen onnistunut kirjautumaan sille vanhalle, käytöstä poistetulle palvelimelle. Hienosti tehty. Sitkeän yrittämisen jälkeen paljastuu vihdoin oikea käyttäjätunnus-salasana-yhdistelmä, jolla pääsen kiinni arkiston tietovarantoihin. Kas, se onkin jo lounasaika.

Palattuani työpöytäni ääreen muistan avata puhelimen. Lounaalla työkaverit valistivat, että arkistolaitos on ottanut kesäkuussa käyttöön valtionhallinnon uudet 0295-alkuiset puhelinnumerot. Hyvä, en minä vanhaakaan numeroani enää muistanut. Intranetistä saan kaivettua esille puhelinuudistusta koskevat ohjeet ja tunnen suurta onnistumisen iloa. Rautalankaversiota apuna käyttäen tallentelen puhelimeen merkittäviä kustannussäästöjä tuottavat uudet puhelinnumerot pitkässä ja lyhyessä muodossaan. Kännykkäpeukalot kramppaavat urakan jälkeen. Katson parhaakseni perehtyä puhelinhallintatyökalun mahdollisuuksiin.

Tämähän vaikuttaa mainiolta uudistukselta: näen helposti kaikkien yhteystiedot ja omat vastaamattomat puheluni, ja pystyn vaihteen tavoin siirtämään puheluita muille. Lisään suosikkeihini pari kollegaa ja tutkin tyytyväisenä lopputulosta. Yhdellä vilkaisulla näen, ketkä ovat tavoitettavissa (vihreät), keitä ei passaa häiritä (siniset tai punaiset) tai ketkä eivät ole puhelintaan vielä avanneet (harmaat). Työkalun avulla voin muuttaa myös ”statustani” ja viestittää siten talon muulle väelle, olenko kokouksessa vai asiakaskäynnillä. Ensimmäisellä kytkennällä onnistun siirtämään kaikki puheluni suoraan vaihteeseen 24/7.  Tämä ei kuitenkaan kelpaa työkavereille; väittävät että virka-aikana pitää olla tavoitettavissa. Kokeilen toista lähestymiskulmaa ja saan luotua kaksi uutta soitonsiirtoasetusta. Värikoodini muuttuu violetista vihreäksi. Hei, nyt puhelimeni soi! Lyhytvalintanumerotyötoverini siellä muistuttaa, että työpäivän aikana on tehtävä myös töitä eikä vain tarkkailtava puhelinvaihteen tapahtumia.

No, jos minä nyt sitten lukisin ne vuoden sähköpostit ja selvittäisin, mitä uusia normeja ja ohjeita on annettu, miten organisaatiorakenne on muuttunut ja… Kappas, virka-aika päättyi. Katsotaan niitä töitä sitten taas huomenna.

Mervi Lampi & Auli Rantanen

vuosina 2012–2013 yhteensä 20 kuukautta vuorotteluvapailleet, nyt takaisin sähköpostin ja puhelimen ääreen palanneet tiedonhaun asiantuntijat

4.10.2013

Lähihistoriaamme löytämässä


Pohjoismaiden valtionarkistonhoitajien kokouksen tuoreesta raportista ilmenee, että pohjoismaisen historiamme tutkijoiden käytössä on noin 150 miljoonaa kuvaa, jotka on digitoitu Ruotsissa. Suomen arkistolaitos on tuloksellaan hieman jäljessä, 18 miljoonaa sivua ovat luettavissa omassa digitaaliarkistossamme.  Suunta ja latu ovat oikeat, mutta maali kaukana.

Tutkijasalin päivystäjä törmää päivittäin mitä monimutkaisimpiin kysymyksiin. Onko arkistossanne vuoden 1917-mallisen 155 millimetrin haupitsin kantakirja? Entä missä ovat 1930-luvulla valtionarkistoon luovutetut Rauman raastuvanoikeuden tuomiokirjeet? Tai missä sijaitsi kotitilamme vuonna 1789? Edellä vain muutama työpäivän ensimmäisistä kysymyksistä. Olen varma, että kollegani niin maakunta- kuin muissakin arkistoissa törmäävät samanlaisiin kysymyksiin jatkuvasti. Yhteistä on se, että päivystäjä pyrkii kaikin tavoin auttamaan tiedonhakijaa. Toimipisteisiimme hakeutuu uteliaita, ongelmien ratkomisesta kiinnostuneita, siis valistuneita ihmisiä.

Tämän tekstini lähtökohta on kuitenkin hieman erilainen. Luen parhaillaan dosentti Antti Kujalan uutta kirjaa Neukkujen taskussa. Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956-1971 (Tammi, 2013). Se on tietääkseni ensimmäinen, erinomaisen tarkasti kirjoitettu tutkimus ajasta, joka on vaikuttanut ikäisteni elämään paljon, ehkä paljon enemmän kuin olemme osanneet ajatellakaan. Mitä oikeastaan tarkoittaakaan ns. rähmälläänolo? Kuinka härskisti toimivat johtavat poliitikkomme mielistellessään neuvostoliittolaisia rahankerjäysmatkoillaan Moskovaan, Tukholmaan ja muualle Eurooppaan? Kujalan kirjan keskeinen aineisto on Suomen ja Venäjän arkistolaitoksien yhteisen mikrofilmausvaihtosopimuksen ensimmäinen, kaunis hedelmä. Kuinka paljon tuleekaan maamme menneisyyden kuva muuttumaan kunhan saamme jatkoa kopiointiprojektille? Ei ehkä lähivuosina kovin paljon, mutta pari- kolmekymmentä vuotta, ja katso. Se edellyttää jo nyt, että tulevia historiantutkijoita kouluttavat yliopistot kiinnittävät entistä enemmän huomiota venäjänkielen ja -historian opiskeluun, väheksymättä yhtään ruotsinkielen osaamisen merkitystä.

Valtionarkisto, ja myöhemmin arkistolaitos, on toki aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomen historian keskeisten arkistoaineistojen saaminen tutkijoiden käyttöön on turvattava kaikin mahdollisin keinoin. Suomen kirkonarkistot, sukututkimuksen ja paikallishistorian peruslähdekokonaisuudet, tallennettiin mormonien varoin vuodesta 1949 lähtien. Ylimääräisillä rahoilla kuvattiin niin voudin- kuin läänintilitkin, samoin vanhimmat tuomiokirjamme.

Vähintään yhtä tärkeä projekti oli kun arkistonhoitaja Kauko Pirinen lähetettiin 1950-luvun alussa pohjustamaan Ruotsin valtionarkistossa säilytettävän, Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamista. Sivumennen sanoen tuo aineisto olisi pitänyt siirtää alkuperäisenä Suomeen jo Haminan rauhansopimuksen mukaisesti, mutta se ei koskaan toteutunut. Arkistot ovat edelleen Mariebergissä vaan väliäkö sillä enää. Kansallisarkistossa ja useassa maakunta-arkistossa on tutkijoiden käytössä lähes täydellinen kokonaisuus yhteisen historiamme ajalta.

Vielä Venäjän kanssa käytävään mikrokuvausvaihtoon. Nykyinen tilanne ei ole missään tapauksena ainutkertainen. Jo vuonna 1955 valtionarkisto teki aloitteen Neuvostoliitossa säilytettävien Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamisesta. Monimutkaisen hallinnollisen prosessin jälkeen vuonna 1956 varattiin suomalaisille asiantuntijoille tilaisuus tutustua kahden kuukauden ajan Neuvostoliiton valtionarkiston asiakirjoihin. Työ päättyi 14.12.1956, ja sen tulos on käytettävissä NL-tunnuksella varustetuilla mikrofilmeillä. Valtionarkiston tehtävän vaikeutta kuvastaa, tänään ehkä käsittämättömällä tuntuva, luettelon huomautus: ulkomaalaisilta on näiden filmien käyttö kielletty. Tämä rajoitus poistui, kun Neuvostoliitto hajosi.

Digitalisointi, sähköinen formaatti ja tiedonhakemisen nopeuden vaatimus ovat tämän päivän mantroja, hyvä niin. Mutta olen vakuuttunut siitä, että edellisten arkistonhoitajapolvien mikrokuvausvisio palvelee tutkijoita vielä vuosikymmeniä yhtä hyvin kuin sen on tehnyt sitä jo yli 60 vuotta.

Pertti Vuorinen
tietopalvelija Kansallisarkistosta