23.1.2014

Vahinkotappo ja fennomaani

Tiistaina 4.11.1856 oli Tohmajärven pitäjän Värtsilän kylään erääseen tupaan kokoontunut joukko nuoria miehiä viettämään aikaa viinaa ryypiskellen. Kuten tällaisissa tilanteissa toisinaan käy, kehkeytyi Juhana Räihän ja Pälkjärveltä kotoisin olleen 19-vuotiaan Eerikka Sistosen välille riita. Ensin mainittu oli härnännyt jälkimmäistä, joka oli suutuspäissään lähtenyt puukko kädessään jahtaamaan tätä ulos pellolle. Oli jo pimeää, joten näkyvyys oli heikohko. Ilmeisesti tästä syystä Sistonen ei ollut tavoittanut Räihää, vaan hänen puukoniskujensa uhriksi joutui lähempänä seissyt 24-vuotias Ruskealasta syntyisin ollut renki Paavo Kinanen. Useista haavoistaan huolimatta tämä eli vielä seuraavaan päivään, jolloin läheiseen saunaan nukkumaan kömpinyt Sistonen sai tietää mitä oli tehnyt.

Asiaa käsiteltiin Tohmajärven käräjillä useammassa istunnossa. Sistonen kielsi muistavansa mitään tappelusta, mutta todistajien lausuntojen perusteella hänet todettiin syylliseksi. 31.1.1857 hänet tuomittiin kuolemaan. Osasyyllisiksi todettiin Räihä, joka oli ärsyttänyt Sistosta sekä kolmas henkilö, joka oli estänyt Sistosen veljeä rauhoittamasta suuttunutta. Heidät tuomittiin kahdentoista päivän vankeuteen vedellä ja leivällä. Todellisuudessa Sistosenkaan ei tarvinnut pelätä henkensä puolesta, sillä tuohon aikaan ei kuolemantuomioita enää pantu täytäntöön, vaan ne muutettiin säännönmukaisesti karkotuksiksi Siperiaan. Kuten henkirikoksissa pitkälti myöhempään aikaan asti oli tapana, päätös alistettiin Viipurin hovioikeudelle. Sen antamaa päätöstä ei ole tätä varten tarkistettu. Kiinnostuneet löytävät sen Mikkelin maakunta-arkistosta.

Tässä vaiheessa joku ehkä ihmettelee, mikä tästä tapauksesta tekee blogikirjoituksen arvoisen yli 150 vuotta myöhemmin? Historian kannalta mielenkiintoisinta tapauksessa ovat sen käsittelystä laaditut kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat. Ne on kirjoitettu suomeksi, mikä tuohon aikaan oli ainutlaatuista. Tästä syystä ne ovat mielenkiintoinen kielihistoriallinen muistomerkki, ja ennen kaikkea merkkipaalu suomen kielen aseman kehittymisessä lainkäytön ja hallinnon kieleksi. Tämä huomioitiin heti tuoreeltaan, sillä Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi oikeuden pöytäkirjat painettuna jo samana vuonna nimellä Wiina ja murha eli ensimmäiset kihlakunnan oikeuden protokollat suomeksi. Aiheesta lisää verkkolehti Värtsin sivuilla http://www.vartsi.net/2013/04/24/wiina-ja-murha/ , jossa myös itse tapausta selostetaan laajemmin.

Mies pöytäkirjojen takana oli Karl Ferdinand Forsström (1817-1903), Ala-Karjalan tuomiokunnan silloinen virkaa toimittava tuomari ja opiskeluajoistaan lähtien innokas suomenmielinen. Vuonna 1856 Forsström oli Tohmajärven käräjillä ryhtynyt kirjoittamaan pienempiä pöytäkirjoja suomeksi, ja nyt puheena oleva juttu oli ensimmäinen jossa suomenkieliset pöytäkirjat laadittiin tässä laajuudessa. Asiaan liittyviä vaikeuksia voi vain arvailla, sillä suomi ei ollut Forsströmin oma äidinkieli eikä suomenkielinen lakitermistö ollut vielä kovin kehittynyt, vaikka säädöksiä olikin julkaistu suomeksi jo pitkään. Työ vaati siis melkoista asennetta, mutta Forsström piti tärkeänä että kansalaisilla olisi mahdollisuus käyttää tuomioistuimissa omaa kieltään. Pöytäkirjassa mainitaan Sistosen pyytäneen pöytäkirjoja itselleen suomeksi mikä on saattanut olla pontimena sille, että Forsström rohkaistui käymään käsiksi näin suureen työhön. Hovioikeutta varten hänen oli kuitenkin laadittava erikseen ruotsinkielinen pöytäkirja.  Vähitellen Forsströmin ja muiden fennomaanien työ tuotti tulosta, ja vuonna 1863 annettiin asetus, jolla suomen kielen käyttö viranomaisissa ja tuomioistuimissa sallittiin.

 
Jukka Hokkanen
Ylitarkastaja
Joensuun maakunta-arkisto

Lähteet: Tohmajärven käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1857. Karjalan alisen tuomiokunnan arkisto, JoMA

Kansallisbiografian artikkeli Karl Ferdinand Forsström. (Johanna Forsström)

10.1.2014

Pohjanmaan pyöveleiden jäljillä

Arkistotutkimuksen kiehtovimpia puolia on sen yllätyksellisyys. Useinkaan ei tutkijasaliin astuessaan tiedä mitä päivä tuo tullessaan – joskus yksi päivä voi suunnata mielenkiinnon täysin uusille urille. Näin kävi minullekin reilut puoli vuotta sitten.  Olin sepustellut sukuselvityksiä ja kyhäillyt kyläkirjoja kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta äkkiä huomasin tilanneeni Oulun maakunta-arkiston makasiinista itselle aivan outoja asiakirjanidoksia. Edessäni oli nivaska Pohjanmaan läänin maaherran lähettämiä kirjeitä alueensa kruununvoudeille.  Erityisesti silmiini osuivat maaherran osoittamat määräykset kuolemanrangaistusten toimeenpanemiseksi kuninkaallisen Turun hovioikeuden päätösten mukaisesti. Olin astunut pyöveleiden maailmaan. Yhtäkkiä halusin tietää heistä enemmän. 

Niukanlaisesti tutkittua tietoa 

Äkkipäätään voisi kuvitella, ettei pyöveleistä juuri löydy matkalaskuja kummempia  asiakirjamerkintöjä. Ja että heidän henkilöhistoriansa tai perhesuhteensa jää hämärän peittoon. Näin toki on, kun puhutaan keskiajalla tai sitä ennen toimeenpannuista teloituksista: niistä kertovat dokumentit ovat niukat eikä niissä pyöveleistä puhuta. Mutta totuus on toisenlainen, kun tullaan 1600- ja etenkin 1700-luvulle. Itse asiassa pyöveleistä löytyy tietoa jopa enemmän ja useammasta lähteestä kuin tavanomaisesta rahvaasta. Jos jaksaa käydä läpi kirkonkirjojen ja henkikirjojen ohella läänintilitositteet, tuomiokirjat ja lääninhallituksen virkamiesten kirjeenvaihdon, niin löytämisen ilo kyllä palkitsee vaivan. Eikä pidä unohtaa Kansanrunousarkiston tallettamia tarinakokoelmia entisajan ”mestarismiehistä” ja perimätiedon välittämiä muistoja mestauspaikoista ja niiden erikoisista tapahtumista. 

Suomen pyöveli-instituutiosta on julkaistuja tutkimuksia yllättävän niukalti. Maakunta-historioissa mestaajista on mainintoja harvakseltaan, muttei niistäkään pahemmin löydy elämänkerrallisia tietoja. Pelkästään pyöveleihin keskittyvistä suomenkielisistä tutkimuksista mainittakoon vuonna 2004 ilmestyneet Pekka Toropaisen artikkeli Piilukirves ja hirsipuu ja Hannele Klemettilän teos Keskiajan pyövelit. Lisäksi löytyy muutama suppea artikkeli yksittäisistä pyöveleistä ja heidän toiminnastaan (Luukko 1954, Karttunen 1962, ks. viiteluettelo). Ruotsinkin osalta voi todeta, että pyöveleitä on selvitelty perusteellisemmin vain tiettyjen läänien alueelta (Ljungström 1996). Ruotsin pyövelit tulee pitää mielessä sen vuoksi, että osa Pohjanmaalla toimineista pyöveleistä oli syntyjään ruotsalaisia ja että meikäläiset pyövelit tekivät satunnaisia keikkoja myös Pohjanlahden länsipuolelle. 

Erikoinen toimenkuva 

1600- ja 1700-luvuilla rangaistuskäytäntö oli tämän päivän näkökulmasta ankara. Teloituksia toimeenpantiin lähes vuosittain joka läänissä. Pelkästään murhamiehiä ei toimitettu pois päiviltä. Saman kohtalon kokivat muun muassa eläimiin sekaantuneet, murtovarkaat, harhaoppiset ja noidiksi ”osoitetut”. Vielä vuoden 1734 laki määräsi kuolemantuomion kaikkiaan 68 rikoksesta, esimerkiksi raiskauksesta, jumalanpilkasta ja valtiopetoksesta, myös sellaisista tekosista, joita nykyisin ei rikoksina edes pidetä. Pyöveleillä siis riitti työsarkaa, olletikin kun toimenkuvaan sisältyi paljon muutakin kuin kaulan katkaisu, hirttäminen tai tuomittujen teilaaminen. Oli käytävä hautaamassa itsensä hävittäneet – hirttäytyneet tai hukuttautuneet – , sillä ne olivat ajan käsityksen mukaan saastuneita eikä niitä voinut käsitellä muut kuin pyöveli. Samoin olivat saastuneita sekaantujan uhriksi joutuneet eläimet. Pyövelin tehtävä oli käydä nekin lahtaamassa ja hautaamassa vähin äänin. Eivätkä nämä karskia luonnetta vaativat toimet tähän päättyneet. Kun mestattujen ruumiinosat olivat roikkuneet aikansa teilinpuussa vapaan taivaan alla sään ja haaskalintujen armoilla, niin pyöveli sai uuden matkamääräyksen. Nyt hänen tuli palata mestauspaikalle uudemman kerran ja kopistella alas tuomitun jäännökset sekä kuopata ne maahan, johonkin mestauspaikan läheisyyteen – siunaamattomaan maahan tietenkin.   

Pyövelin kolkko toimi edusti lääninhallinnon virkamieshierarkian alinta tasoa, eikä työhön vapaaehtoisesti juuri hakeuduttu vielä 1600-luvulla. Pyöveleinä hääräsivät armahdetut rikoksentekijät, jotka vastapalveluksena suostuivat heiluttamaan mestauskirvestä tai rakentamaan polttoroviota. 1700-luvun kuluessa pyövelin tarpeellisuus lainkäytön välttämättömänä osana vähin erin tunnustettiin ja se merkitsi myös toimen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden parantumista. Mutta siihenkin oli tarvittu useampi käskykirje itse Ruotsi-Suomen kuninkaan kamarista saakka. 

Hylkiöitä vai kunniallisia kansalaisia? 

Perimätieto ja viihdeteollisuus (elokuvat, sarjakuvat, roolipelit) ovat luoneet meille tietyntyyppisen mielikuvan pyövelistä. Kammottava, pelätty ja hyljeksitty olentona, joka asustaa kaupungin tai kylän laitamilla yksinäisessä mökkipahasessa. Polttomerkki otsassa tai selässä tai toinen korva pois leikattu – tämä tunnistamisen varalle, jos aikoo karata seudulta ja luistaa työtehtävistä.  Ilmestyy mestauspaikalle kuin tuulispää, huppu kasvojen edessä, yllä punaiset vaatteet pyövelin merkkinä. Toimittaa silmänräpäyksessä tehtävänsä ja katoaa jälleen metsän pimentoon, kenenkään tietämättä minne. Kukaan ei halua tai saa pyövelin kanssa seurustella, eikä tämä voi avioonkaan astua muiden kuin toisen pyövelin tyttären kanssa. 

Saattaa olla, että 1500–1600-luvuilla asian laita oli joskus kuvatunlainen. Myytit eivät kuitenkaan pidä paikkaansa 1700-luvun osalta, jolloin pyövelin status vastasi lähestulkoon tavallisen talonpojan tasoa. Enää eivät entiset rikolliset kelvanneet tehtävään. Mainetodistuksen tuli olla moitteeton ja pyöveliksi hakeutuvan tuli osoittaa lääkärintutkinnassa omaavansa paitsi riittävät ruumiinvoimat myös tarpeellisen henkisen luonteenlujuuden. Ajan myötä koheni myös pyövelin asema yhteisössä. Useimmat Pohjanmaan pyövelit näyttävät eläneen hyvin samantapaista elämää kuin muutkin kyläyhteisönsä torpparit tai pikkutilalliset, eivätkä näytä olleen muita suuremmissa kahnauksissa naapureiden kanssa. 1700-luvun ”peevelit” eivät erottuneet poikkeavina yksilöinä muista ja vetivät puoleensa hameväkeä vähintään yhtälailla kuin muutkin. Moni heistä oli naimisissa useampaan kertaan ja lapsilykky oli yleensä hyvä. 

Ei pyöveliä ilman tuomittuja 

Uusikaarlepyyssä asunut ja pitkän virkauran tehnyt Heikki Matinpoika Hakalainen lienee tunnetuin Pohjanmaan läänin alkuaikojen pyöveleistä. Hän edusti vielä sitä pyöveleiden ”vanhempaa klaania”, jolla oli ajoittain vaikeuksia pysyä lain kaidalla polulla ja joka joutui useampaan kertaan selittämään tekosiaan oikeuden edessä. Mainittakoon, että Hakalaisen virkakauteen ajoittui nk. noitahysteria, joka tuotti kuolemantuomion lukuisille ”paholaisen liittolaisiksi” epäillyille. Tuomiot nuijittiin pöytään tämän päivän käsitysten mukaan hyvinkin kyseenalaisten perusteiden nojalla. 

1700-luvulla pyövelin toimessa ennätti Pohjanmaalla hääriä kaikkiaan toistakymmentä miestä. Mainittakoon heistä muutama. Mustasaaressa asui tarmokas ja työteliäs Niilo Eskonpoika Rönblad (1719–1791), jonka virkakausi kesti peräti 37 vuotta. Alkuaan renkinä taloissa palvellut Rönblad pestautui piiskuriksi ja hoiti sitäkin tointa useamman vuoden, ennen kuin päätti ryhtyä täyspäiväiseksi pyöveliksi. Aiempi lääninpyöveli Mickel Marcusson Dahl oli yllättäen kuollut ja toimi piti pikaisesti täyttää vuonna 1754.

Niilo Rönbladilla ennätti olla kaksi vaimoa, molemmat talokkaan tyttäriä. Solmiessaan jälkimmäisen avioliiton 22-vuotiaan talokkaan tyttären Saara Tuomaantytär Mukarin kanssa oli Niilo jo ennättänyt lähes 60 vuoden ikään. Rakkaus ei tunne ikärajoja, ja kenties viriili pyöveli herätti intohimoja nuorissakin naisissa – kukapa tietää. Ja ketterä ukko oli Niilo vielä vanhoilla päivillään myös virkatöissä ja hoiti tointaan aina kuolemaansa saakka. Tarkkaa lukua ei ole saatavissa siitä, kuinka moni päätti maallisen vaelluksensa Rönbladin kirveen iskusta. Varovaisen arvion mukaan heitä lienee toistasataa.  

Huomattava osa 1700-luvun tuomituista oli nuoria naisia, jotka olivat surmanneet vastasyntyneen aviottoman lapsensa. Sitten oli joukossa tietysti murhamiehiä, kuten ne kolme sotilasta – Abraham Frodig, Matts Hjelt ja Peter Lindström – , jotka olivat syyllistyneet ryöstömurhaan ja jotka Rönblad mestasi Kruunupyyssä huhtikuussa 1786. Mestauspaikalle oli kuten tavallista kokoontunut suuri joukko katsojia, jotka saivat ensin nähdä karmean toimituksen ja sen jälkeen kuulla Kokkolan kirkkoherra Anders Chydeniuksen väkevän käännytyssaarnan, jolla sielunpaimen herätteli seurakuntalaisten synnintuntoa. Pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille niille, joissa iti pahuuden tekemisen siemen.

Kun Pohjanmaan lääni 1770-luvulla jaettiin Vaasan ja Oulun lääneihin, molempiin perustettiin tämän jälkeen oma pyövelinvirkansa. Nyt virkamatkojen pituuskin saatiin jotenkin kohtuulliseksi. Ennen lääninjakoa pyövelin virkamatka ulottui Vaasasta peräti Kemiin tai Sotkamoon saakka, jolloin matkapäiviä kertyi useampi viikko ja kyytirattailla sai istua ikävystymiseen asti, jopa yli 1000 kilometrin matkan. Toki matkakorvaus tuli noiltakin yli tuhannen kilometrin matkoilta, mutta jatkuva reissaaminen söi sitä aikaa, jonka olisi voinut käyttää kotitöihin. Pitkä matka ei kenties aina rasittavalta tuntunut, varsinkaan silloin kun tiedossa oli useamman tuomitun mestaaminen samalla kertaa, olihan luvassa oma toimitusmaksunsa kustakin.  

Vaasan läänin viimeinen pyöveli oli itsellisen poika Juho Matinpoika Nyberg (1794–1863), joka oli kotoisin Isonkyrön Orismalan kylästä. Vanhuudenpäivänsä hän vietti Napuan kylän Killisen talon torpassa. Nyberg on tiettävästi niitä harvoja Suomessa eläneitä pyöveleitä, joka on kertonut ulkopuolisille työurastaan ja jonka muistelmat on talletettu kirjalliseen muotoon. Muistelmista paljastuu, että Nyberg oli kotioloissaan tyystin toisenlainen kuin työnkuvan perusteella voisi olettaa: lapsirakas, ystävällinen ja vaatimaton vanhus, joka päivittäin luki hengellistä kirjallisuutta. 

Oulun läänin viimeinen palkattu pyöveli oli kruununtalokkaan poika Olli Ollinpoika Kemppainen (1780–1845), kotoisin Suomussalmen Vuokinkylästä. Nuorukaisena Kemppainen ennätti olla ruotusotilaansa Kajaanin komppaniassa. Kun sotamiespesti päättyi, muutti Kemppainen perheineen Oulun kaupunkiin, jossa sai ensin vanginvartijan toimen ja 1820-luvun alkupuolella lääninpyövelin viran. Yhtään teloitusta ei hän tiettävästi tehnyt, vaikka toimikin virassa yli 20 vuoden ajan. Vuonna 1826 Suomen kuuluessa Venäjän alaisuuteen keisari Nikolai I antoi asetuksen ja armahdusmääräyksen miesten kuolemantuomion korvaamisesta karkotuksella Siperiaan pakkotyöhön. Naiset saivat kuolemantuomion sijaan elinikäisen pakkotyörangaistuksen kotimaassa. Keisarin määräystä myös noudatettiin, eikä kuolemantuomioita pantu jatkossa täytäntöön, vaikka niitä ali- ja hovioikeuksissakin langetettiin entiseen tahtiin. Viimeinen mestaus rauhanajan lakien perusteella toimeenpantiin Suomessa 8. heinäkuuta 1825 Pieksämäellä. 

Mikko Moilanen
Metsänhoitaja ja vanhempi tutkija Metsäntutkimuslaitoksen Oulun yksikössä
Tieteellisen tutkimustyön ohessa hän on paneutunut suku- ja kylähistoriaharrastukseen

Tutkimuksen viitteet:

Karttunen, O.M. 1962. Kyrön viimeinen ”peeveli”. Teoksessa: Helin, M. (toim.). Kytösavut IX. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton julkaisu, ss. 147−154. 

Ljungström, J. G. 1996. Skarprättare, bödel och mästerman.

Luukko, Armas. 1954. Suomalaisen pyövelin muotokuva. Teoksessa (toim. P. Laaksonen, U. Piela & M-L Heikinmäki): Valoa kansalle – artikkeleita Kotiseutu- lehden kahdeksalta vuosikymmeneltä 1909–1989. 

Toropainen, Veli Pekka. 2004. Piilukirves ja hirsipuu – Turun pyövelit 1600-luvulla. Genos 4/2004. 

Viljanti, Arvo. 1940. Yrjänä Keikeli. Turun läänin suurmestaaja 1700-luvun alkupuolella. Eripainos Historiallisesta Aikakauskirjasta 1940/1−2.