Vuoden 2010 alusta lakkautettiin maastamme kautta aikain ehkä tunnetuimmat virastot, maaherrojen johtamat lääninhallitukset. Niin oudolta kuin tuntuukin, ne lakkautettiin aivan samasta syystä kuin ne aikanaan perustettiin. Tavoitteena oli paikallishallinnon tehostaminen ja yhdenmukaistaminen. Ne perustettiin kruunun verosaatavien lisäämiseksi ja ne lakkautettiin julkisen hallinnon menojen säästämiseksi.
Lääninhallitusten historia ulottuu 1620-luvulle, jolloin maaherrojen avuksi alettiin suunnitella kiinteitä virastoja. Suunnitelma toteutui vuoden 1634 hallitusmuodossa, kun maahamme perustettiin viisi lääniä. Maaherran viran lopullinen muoto vahvistettiin vuonna 1635 annetulla maaherranjohtosäännöllä. Maaherrat olivat kuninkaan ja kruunun edustajia lääneissään sekä paikallisten viranomaisten esimiehiä. Vuoden 1752 kuninkaallisessa kirjeessä määriteltiin maaherran keskeisimpien apulaisten, lääninsihteerin ja lääninkamreerin, tehtävät. Tämän jälkeen lääninhallitukset jakaantuivat kansliaan ja konttoriin. Jako oli voimassa liki muuttumattomana aina 1970-luvulle saakka.
Lääninhallitus vastasi tai ainakin oli jollain lailla osallisena kaikessa julkisessa hallinnossa. Jos jotakin hallinnonhaaraa ei ollut lääninhallituksen toimialasta erotettu, lääninhallituksen tuli siitä huolehtia. Se huolehti veronkannosta ja ulosotoista, esiintyi tuomioistuimissa ja tilitti kruunulle niistä langetetut sakkomaksut. Lääninhallitus käsitteli hallinnollisia valituksia, ulkomaan passiasioita, juutalaisten oleskelulupia, vastaanotti luettelot merimiehistä ja kauppiaista, käsitteli paloviinan anniskeluanomukset ja vahvisti kestikievaritaksat. 1700-1800-lukujen tärkeimmästä maatalouteemme liittyvästä uudistuksesta, isojaosta, on lääninhallituksen arkistossa paljon yksityiskohtaisia tietoja. Yksin Ilomantsin kihlakunnassa ostettiin 1800-luvulla perinnöksi yli 1500 kruununtilaa. Nämäkin asiat kulkivat lääninhallituksen kautta. 1800-luvun lopussa oli voimassa 43 eri säädöstä, joissa oli lueteltu lukuisa joukko mitä kertomuksia ja asiakirjoja lääninkanslian tuli toimittaa kuukausittain tai vuosittain Kenraalikuvernöörille, Senaatille ja eräille muille viranomaisille. Lääninkonttorin ja lääninrahaston kohdalla näitä säädöksiä oli peräti 109 kpl. Lääninhallituksen tuli puolen kuukauden välein lähettää kenraalikuvernöörille raportit paitsi merkittävistä tapauksista niin myös läänin yleisestä terveydentilasta. Lisäksi oli paljon niitä asiakirjoja, joita lääninhallituksen virkamiesten tuli valvoa, että ne määrättyinä aikoina saapuivat heidän käsiteltäväkseen. Nämä ns. määräaikaisilmoitukset ovat todellinen aarrearkku niiden ihmisten tekemisistä, jotka olivat ennen meitä. 1800-luvulla eläneen maanmiehemme saattoi olla jopa vaikea taivaltaa elämänsä läpi jättämättä jälkiä lääninhallituksensa arkistoon. Valtiovallan suorittama kansalaisten valvonta, kyttääminen ja aika-ajoin myös suoranainen taloudellinen riisto on näin jälkikäteen osoittanut, että mitalilla on aina kaksi puolta. Tänä päivänä entisten aikojen tarkasta seurannasta ja valvonnasta hyötyvät ainakin arkistolähteitä käyttävät suku- ja kotiseutututkijat.
Yksityiskohtaiset ohjeet arkistoinnista ja ennen kaikkea niiden noudattaminen tekevät erityisesti autonomian ajasta tutkijalle erittäin miellyttävän ja selkeän ajanjakson. Kun lisäksi arkistolaitoksen lukuisat asiakirjojen hävittämispäätökset ovat jättäneet autonomian ajan lähes koskemattomaksi, löytyy lääninhallitusten arkistoista vilisemällä nimenomaan sukututkijaa kiinnostavaa pikkutietoa. Sellaista tietoa, mikä yleensä puuttuu itsenäisyyden ajan virastojen arkistoista. Kun puhelintakaan ei ollut, kaikki piti tehdä kirjallisesti, ikään kuin juuri myöhempää sukututkijaa silmälläpitäen.
Lääninhallitusten vanhoja arkistoja säilytetään maakunta-arkistoissa. Tervetuloa maakunta-arkistoihin!
Joensuussa 22.8.2011
Jarno Linnolahti
Johtaja, Joensuun maakunta-arkisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi. Viesti ilmestyy näkyviin heti kun ylläpito on ehtinyt tarkastaa sen.