Siirtolaisuuden lähteillä

Näin kesäaikaan arkistolaitoksen yksiköt saavat päivitystä niin henkilö- kuin asiakaskuntaansa. Vaasassa on tällä viikolla aloittanut kesäurakkansa ensimmäinen korkeakouluharjoittelija ja kesän ensimmäiset ”ameriikan serkut” ovat käyneet tutustumassa Vanhan maailman juuriinsa. Rapakon takaisten sukututkijoiden innostus on tarttuvaa; on epäilemättä vaikuttava kokemus löytää oman sukunimensä alkuperäksi tuhansien kilometrien päässä kotoa sijaitseva maatila. Täältä Mustasaaren Helsingbystä tilan yhdeksästä lapsesta ainakin keskimmäinen poika, Herman, on aikanaan ponnistanut Michiganiin, lukuisten muiden pohjalaisten ja suomalaisten tapaan. Luonnollisesti sukujuuriensa äärellä vieraassa ympäristössä mielen täyttävät lukuisat kysymykset. Kielet (”kyllä, he puhuivat ruotsia, mutta olivat suomalaisia!”), maantiede, historia, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Siitä huolimatta tämä ajallisesti kaukainen linkki antaa salaperäisen yhteyden tähän paikallisesti kaukaiseen seutuun.

Ei ole sattumaa, että Yhdysvalloista ja Kanadasta poiketaan juuri Vaasaan sukujuurien selvittäminen mielessä. Suuren siirtolaisuusaallon aikana 1860–1930 lähti Suomesta lähes 400.000 ihmistä kultaa vuolemaan tai sortoa pakoon ja näistä noin puolet oli pohjalaisia. Siirtolaisuus on siis yksi kantava teema Vaasan maakunta-arkistossa vieraileville sukututkijoille, niin suomalaisille kuin amerikkalaisillekin. Jotta uudetkin sukupolvet saisivat hieman konkreettisemman kuvan Suuresta amerikansiirtolaisuudesta, on maakunta-arkisto koonnut asiakirjalähteistä kouluille suunnatun arkistolaukun, joka kertoo alkuperäiskuvien ja -tekstien avulla siirtolaisten tarinaa.

Siirtolaisuus historiallisena ilmiönä tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman nykypäivän tapahtumille ja keskusteluille. Ihmiskunta on kautta historiansa ollut liikkeessä ja verkottunut, virtausten suunnat ja voimakkuudet ja verkkojen tiheydet vain ovat vaihdelleet. Ihmisten mukana liikkuvat myös uudet ideat ja aatteet. Pohjanmaa olisi ollut montaa yritystä ja uudistusta köyhempi ilman kotiin palaavia, uudistusintoisia amerikansiirtolaisia. Ja Amerikka vastaavasti köyhempi ilman sinne jääneitä tarmokkaita pohjalaisia!

Odotettavissa koko kesän ajan siis on: Amerikan-enojen ja Suomen-tätien etsimistä, vanhan hakua ja uuden oivaltamista sekä löytämisen riemua tiskin molemmin puolin. Tervetuloa arkistojen äärelle läheltä ja kaukaa!

Mikko Nykänen
Tutkija, Vaasan maakunta-arkisto

P.S. Koulut ja muut kiinnostuneet voivat tiedustella siirtolaisuus-arkistolaukun saamista käyttöönsä allekirjoittaneelta (etunimi.sukunimi@narc.fi).

Erään Kesän arkistosta

Kaivatun kesän koittaessa Suomi on jälleen täynnä mitä erilaisimpia kesäfestivaaleja ja tapahtumia. Lähes joka paikkakunnalla on omat, usein paikalliseen identiteettiin tai historian tapahtumiin liittyvät kesäjuhlansa.

Ainakin erästä kesätapahtumaa voi vilkuilla taaksepäin myös arkiston avulla. Jyväskylän Kesä aloitti toimintansa jo vuonna 1956 Jyväskylän Kasvatusopillisen korkeakoulun järjestäminä Musiikkikulttuuripäivinä. Kun tapahtumaan tulivat mukaan seminaarit yhteiskunnallisine keskusteluineen, nimi muutettiin Jyväskylän Kulttuuripäiviksi. Vuodesta 1973 alkaen tapahtuman nimenä on ollut Jyväskylän Kesä. Se on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty kulttuurifestivaali, joka on tarjonnut sytykkeitä lukuisille muille festivaaleille.

Jyväskylän maakunta-arkistoon luovutetusta Jyväskylän Kesän arkistosta voi hyvin seurata, miten ajankohtaiset teemat ovat heijastuneet Kesän ohjelmistoon. Koska tapahtuma herätti kiinnostusta myös ulkomailla, esiintyjiksi saatiin kansainvälisesti tunnettuja taiteilijoita ja muita kongressivieraita. Kesällä 1966 järjestettiin itä-länsi-kongressi, seuraavana vuonna Pohjoismainen luonnonsuojelukongressi. 1960-luvun puolella ennätettiin vielä järjestää mm. Latinalaisen Amerikan kongressi. 1970-luvun alussa pohdittiinkin jo Futurologia-kongressissa futurologian menetelmiä ja arvoja. Omat kongressinsa saivat myös mm. Alueellinen eriarvoisuus, Byrokratia, Urheilu sekä Ihmisen onnellisuus. Nykyään kesän sisältö painottuu taide-elämyksiin eikä kongresseja enää järjestetä, mutta myös uudistuneen festivaalin aineistot päätyvät aikanaan maakunta-arkistoon.

Kesän arkiston valokuvien ja julisteiden parissa voisi viettää monta haikeansuloista hetkeä. Maakunta-arkiston näyttelyvitriinissä on parhaillaankin esillä kuvia Kesän esiintyjistä ja yleisöstä. Katselijat tunnistavat helposti mm. nuoren Hannu Taanilan tai M.A. Nummisen.

Tapahtumat, olivatpa sitten pieniä paikallisjuhlia tai isompia festivaaleja, ovat olennainen osa Suomen lyhyttä kesää. Usein niiden järjestäminen on myös yhteisöllinen ponnistus, jonka takana on lukematon määrä innostuneiden vapaaehtoisten työtunteja ja talkoohenkeä. Eräs puheenvuoron käyttäjä totesikin Kesän avajaisissa vuonna 1970 seuraavasti ”Tällaisen toiminnan taakse ei voida valita henkilöitä samaan tapaan kuin keskussairaalan liittovaltuustoon, eikä myöskään meriittilistojen kansalaisansioiden perusteella, vaan henkilöt menevät ja tulevat, tekevät tai ovat tekemättä kykynsä, mielensä ja harrastustensa mukaan.” Toivoisi siis myös pienempien kesäisten kulttuuritapahtumien aineistoista ja vapaaehtoisten työstä jäävän jotain talteen arkistoihin.

Päivi Hirvonen
Johtaja, Jyväskylän maakunta-arkisto

Kirkonkirjojen käyttöönantamisen uudet käytännöt

Viime marraskuinen Korkeimman hallinto-oikeuden päätös ja kirkkohallituksen sen johdosta antama yleisohje ovat mutkistaneet sukututkimusta. Suomen sukututkimusseuran, kirkkohallituksen ja arkistolaitoksen edustajat kävivät KHO:n päätöksen tiimoilta helmikuussa keskustelun tietosuojavaltuutetun kanssa. Tämän keskustelun pohjalta arkistolaitos tuli hieman toisenlaiseen lopputulemaan kuin kirkkohallitus omassa harkinnassaan. Tietosuojavaltuutetun esittämän näkemyksen mukaisesti arkistolaitos lähtee siitä, että KHO:n päätös edellyttää sata vuotta nuorempien kirkonkirjojen entistä tietoturvallisempaa ja valvotumpaa käyttöönantamista, mutta ei näiden asiakirjojen omatoimisen tutkimisen täyskieltoa.

Korkein hallinto-oikeus ottaa päätöksessään kantaa vain sukututkimukseen, mutta päätös vaikuttaa arkistolaitoksen käytäntöihin antaa kirkonkirjoja omatoimiseen käyttöön kaikkiin muihin käyttötarkoituksiin kuin tieteelliseen tukimukseen. Arkistolaitoksessa kyse on ensisijaisesti luovutetun alueen seurakuntien kirkonkirjoista ja siviilirekisteriasiakirjoista. Arkistolaitoksen hallussa on myös joidenkin muidenkin seurakuntien sata vuotta nuorempien kirkonkirjojen mikrokorttikopioita, joita annetaan edelleen käyttöön, jollei seurakunta tätä kiellä.

Arkistolaitoksen uudessa toimintakäytännössä on kaksi peruslähtökohtaa. Ensinnäkin nykyinen käyttölupakäytäntö tulee tiukentumaan. Ennen KHO:n päätöstä tulkintana oli, että sukututkimus on automaattisesti hyväksyttävä tutkimustarkoitus käyttölupaa edellyttäviin kirkonkirjatietoihin. Jatkossa lupaprosessiin tulee sisältymään tutkimuskohtaista harkintaa.  Harkinta kohdistuu siihen, miten hyvin tutkimushankkeen arvioidaan tuntevan henkilötietojen käsittelyä koskevan lainsäädännön ja toimivan sen mukaisesti.

Toisekseen asiakirjojen käyttöönantamisen käytännöt tulevat tiukentumaan. Tutkija saa kerralla käyttöönsä vain ne asiakirjat, joita hän tutkimuksessaan kulloinkin tarvitsee. Arkistolaitokselle jää yksityiskohtainen dokumentaatio asiakirjoista, joita kukin tutkija on käyttänyt. Nämä vaatimukset voidaan toteuttaa antamalla kirkonkirjoja käyttöön vain digitaalisina kopioina silloin kun arkistolaitoksella tällaiset on. Digitaaliarkistossa kirkonkirjat voidaan tarvittaessa avata käyttöön vaikka kuva kuvalta, ja järjestelmä kerää automaattisesti kuvakohtaista lokitietoa tiedostoista, jotka tutkija on avannut.

Aikaisemmin ilmoitettiin, että uusi käytäntö otetaan käyttöön kesäkuun alusta alkaen. Käyttöluvan osalta tähän pyritään edelleen. Parhaillaan valmistellaan käyttöluvan hakemisen uusia käytäntöjä yhteistyössä Suomen Sukututkimusseuran kanssa. Käytäntöön liittyy kuitenkin yksityiskohtia, jotka vielä tällä hetkellä ovat ratkaisua vailla. Se on varmaa jo nyt, että arkistolaitoksen tutkijasalien ICT-valmiuksia ei saada ennakoidussa aikatalussa tasolle, jota luovutetun alueen seurakuntien mikrokorteista luopuminen edellyttää. Kesän ajan kirkonkirjoja siis annetaan edelleen sekä mikrokortteina että digitaalisina. Saattaa olla, että uusi käyttölupakäytäntökin voidaan ottaa käyttöön vasta syyskuun alusta.

Periaatteellisella tasolla kirkonkirjojen käyttöönantamisessa on kyse kahden perusoikeuden välillä tasapainottelemisesta. Toisaalla on tutkimuksen vapaus, toisaalla yksilöiden oikeus yksityisyyden suojaan, jota kirkkohallitus on painottanut. Arkistolaitoksen ydintehtävä on tukea kansallisen muistin rakentamista, johon sukututkijatkin omalta osaltaan osallistuvat. Siksi olemme yrittäneet löytää ratkaisun, joka yksityisyyden suojaa vaarantamatta mahdollistaisi myös muunlaisen kuin tieteellisen tutkimuksen tekemisen. Toivon, että asiakkaamme ymmärtäisivät tämän tasapainottelun vaatimukset, kun he tutkimustaan uusien käytäntöjen puitteissa tekevät. Käytäntöjen kehittämisehdotuksia otetaan mielellään vastaan.

Jaana Kilkki
Kehitysjohtaja

Matka ullakon hämystä makasiinin hyllylle

Tammikuun lopussa blogissa käsiteltiin yksityisarkistojen luovuttamista arkistolaitokseen. Nyt tarkastelun kohteena ovat ne toimenpiteet, joiden myötä arkisto on tutkijoiden käytettävissä. Yleensä yksityisarkiston luovuttamista edeltää yhteydenotto arkistolaitokseen, mutta käypä joskus niinkin, että sukujuhlien alla suursiivouksen yhteydessä ullakolta löytynyt arkisto saapuu auton takakontissa ilman sen kummempia ennakkovaroituksia. Yksityisarkistot ovat kuitenkin hyvin tervetulleita, koska ne valaisevat elettyä elämää täydentäen viranomaisarkistojen antamaa kuvaa yhteiskunnastamme.

Moni yksityisarkisto voi olla pakattuna kuljetusta varten esimerkiksi pahvi- tai puulaatikkoon, muovikassiin tai matkalaukkuun. Osa näistä arkistoista on järjestetty ja luetteloitu mallikkaasti jo ennen luovutusta. Eräänkin arkiston mukana oli huolellisesti laadittu luettelo, mistä selvisi, että pöytäkirjat ovat appelsiinilaatikossa, kun taas saapuvia kirjeitä sisältävää laatikkoa koristaa Elovena-tyttö. Suuri osa yksityisarkistoista on kuitenkin luovutusvaiheessa haasteellisen näköinen kasa paperia, joka voi kätkeä sisälleen suuriakin aarteita. Asiantuntemusta siis tarvitaan, jotta lopputulos palvelisi tiedonjanoisia mahdollisimman hyvin.

Arkiston järjestäminen alkaa tutustumisella arkistonmuodostajan historiaan/elämänvaiheisiin ja toimintaan. Näitä tietoja löytyy mm. arkiston luovuttajalta, arkiston sisältämästä materiaalista, matrikkeleista ja historiikeista. Tämän jälkeen arkisto käydään tarkasti läpi, jotta sen rakenteesta ja kunnosta saadaan kokonaiskuva. Mahdolliset muiden arkistonmuodostajien hengentuotteet kiinnittävät heti kokeneen järjestäjän huomion ja ne erotetaan omaksi kokonaisuudekseen. Toisinaan arkistolla on jo valmiiksi jokin järjestys, joka pyritään säilyttämään.

Asiakirjat ryhmitellään asiakirjatyypeittäin tai henkilöarkiston ollessa kyseessä henkilön toimintavaiheiden mukaan, mutta valmiita kokonaisuuksia ei kuitenkaan pureta. Suureksi avuksi ovat arkistonjärjestäjän taisteluvälineet: niitinpoistaja, lyijykynä, kärsivällinen luonne sekä puuvillahansikkaat, mikäli aineisto on pölyistä tai erityisen vanhaa. Arkistosta poistetaan siihen kuulumattomat ainekset, kuten saapuneet mainokset, kopiot, muovitaskut, ruosteiset niitit ja klemmarit sekä pikkuotusten maalliset tomumajat.

Asiakirjat oiotaan tarvittaessa paperi paperilta ja järjestetään asiakirjatyypeittäin aika- tai muussa selkeässä järjestyksessä siisteihin nippuihin. Jos asiakirjoihin täytyy tehdä merkintöjä, niitä saa tehdä ainoastaan lyijykynällä. Valmiit niput ympäröidään tunnistetiedoin varustetuilla suojapapereilla ja laitetaan sopivan kokoisiin kartonkikoteloihin suojaan pölyltä, valolta ja pahalta maailmalta. Napakasti täytetyn kotelon sisällä paperit pysyvät särmästi ojennuksessa eivätkä hölsky koteloa liikuteltaessa tai painu joutsenen kaulan kaltaisille mutkille kotelon sisällä. Koteloihin liimataan tunnistetiedot sisältävät nimiölaput. Arkiston sisältö luetteloidaan tarkasti ja luettelon tiedot syötetään Vakka-tietokantaan suuren yleisön nähtäville. Arkiston luovuttajaakin muistetaan kiitoskirjeellä.

Ullakolta alkanut matka voi kaikkinensa kestää yhdestä päivästä useisiin kuukausiin arkiston koosta ja haasteellisuudesta riippuen. Näin arkisto kuitenkin saadaan turvaan tuhoutumiselta ja se päätyy järjestettynä ja koteloituna makasiinin optimaalisiin oloihin tutkijoita odottelemaan. Haikeanhelpottunut arkistonjärjestäjä ehtii ennen seuraavan arkiston järjestämistä hetken pohtia, että mitähän tähän Elovena-tyttö -laatikkoon nyt laittaisi.

Hanna Kiiski
Tutkija, Joensuun maakunta-arkisto