Fanitusta ja sydämen pamppailuja
Jouluna 1984 sain lahjaksi Madonnan Like a Virgin -vinyylilevyn. Samana vuonna Matti Nykänen voitti Sarajevon talviolympialaisissa kultaa. Näiden historiallisten tapahtumien jälkeen tehtaan piipun varjossa kasvaneen ekaluokkalaisen maailma ei ollut entisellään. Huoneen seinät täyttyivät Madonnan ja Matin kuvista. Sieltä he pitsikorsetissaan ja ihonmyötäisessä hyppypuvussaan katselivat minua, kuiskuttelivat kutkuttavia tarinoita suuresta maailmasta. Siitä, että kaikki olisi elämässä mahdollista, V-tyylillä tai ilman, kulkemalla omia polkuja.
Vuodet kuluivat, vuosikymmenet vaihtuivat. Tuli uusia poplaulajia ja urheilijoita - vaan ei ketään ylitse muiden. Kunnioittaminen ja arvostaminen kyllä kuuluivat tunnerepertuaariin, mutta fanittaminen? Ei ei. Sehän olisi ollut suorastaan noloa.
Elokuussa 2013 helteet jatkuvat jatkumistaan Inarissa. Paarmat surraavat, porot loikoilevat varjossa Sajoksen sisäänkäynnin edessä töihin saapuessani. Hakeudun arkiston viileään suojaan ja aloitan aamujumpan aukomalla pahvilaatikkovuorta, joka on matkannut halki Suomen Kansallisarkistosta Saamelaisarkistoon. Joka toisen laatikon päällä lukee ”Karl Nickul”, joka toisessa ”Lapin Sivistysseura”. Innoissani nostelen koteloita hyllyihin. Kyljissä vilahtelevat kirjeenvaihto, käsikirjoitukset, toiminta-asiakirjat – sinne vain hyllyihin, numerojärjestyksessä. Karl Nickulin likelle asettelen Lapin Sivistysseuran kotelot. Siinä ne nyt ovat. Kotona. Huokaisen ja tirautan pienen liikutuksen kyyneleen.
Kirjoitan kortin Karl Nickulin pojalle Erkille Helsinkiin. ”Hyvä Erkki. Kuten toivoit, Kansallisarkistoon vuosien mittaan luovuttamasi aineistot on nyt siirretty Inarin Saamelaisarkistoon. Lisäluovutuksetkin on nyt järjestetty, kaikki muut paitsi ne lehtileikkeet. Uskon, että tällä käsittämättömän arvokkaalla ja ainutlaatuisella aineistoilla tulee olemaan paljon käyttöä. Luulen, että myös isäsi olisi tyytyväinen, että hänen perintönsä on nyt lähempänä myös hänen rakastamaansa kansaa ja näin helpommin saamelaisten itsensä löydettävissä ja käytettävissä. Ystävällisin terveisin, ystäväsi Suvi”.
Nickul – kosmopoliitti geodeetti
Myöhemmin kotisohvalla uppoudun saamelaiskulttuurin professorin Veli-Pekka Lehtolan kirjaan: Nickul Rauhan mies, rauhan kansa (2000). Lehtola kirjoittaa värikkäästi ja lämpimästi, pitkälti Karl Nickulin arkiston lähteisiin perustuen, Nickulista aikansa radikaalina, Petsamon kartoittajana, pasifistina ja saamenystävänä.
Karl Woldemar Nickul oli viides lapsi ja syntyi Oulussa vuoden viimeisenä päivänä vuonna 1900 kasarmioloihin Baltian saksalaisille vanhemmilleen, asemestari Johan Wilhelm Nickulille ja Friederike o.s. Niemannille. Johan ja Friederike olivat 1880-luvulla muuttaneet Virosta Ouluun. Perheen kotikielenä oli saksa, mutta lapset kävivät ruotsinkielistä koulua. Oulussa lapset oppivat luonnollisesti myös suomea. Nickul tuli ylioppilaaksi v. 1919 ja valmistui filosofian kandidaatiksi v. 1924. Välittömästi valmistuttuaan hän sai nimityksen maanmittaushallituksen insinööriksi. Ensimmäiset matkansa Lappiin Nickul oli tehnyt jo ylioppilasvuotenaan. Myöhemmin virkamiehenä Nickul teki useita pitkiä kenttämatkoja Lappiin ja Petsamoon. Elämänsä aikana Nickul oli mittaamassa paitsi pohjoiset alueet, myös kaikki Suomen rajat.
Nickul - Kolttaheimon puolustaja
1930-luvun Petsamossa Nickul tutustui töidensä ohessa läheisesti alueen alkuperäiskansaan, kolttasaamelaisiin ja ystävystyi heidän kanssaan. Kolmiomittausten sivutuotteena hän julkaisi muun muassa nimistöluettelon koltansaamenkielisistä paikannimistä. Nickul piti nimistönkeruuta ensiarvoisen tärkeänä ja sanoi, että ilman nimistöä kartta on mykkä. Nickulille nimistö kertoi ihmisen vaikutuksesta, henkisestä kulttuurista, historiasta ja politiikasta.
Nickul oli huomannut, että koltat eivät mielellään kertoneet paikannimiä vieraille ja totesi, että jos koltat ilmaisivat paikkojensa nimet, he tunsivat samalla paljastavansa itsensä. Tämän takia suomalaisilla oli käsitys autiosta ja asumattomasta erämaasta. Esimerkiksi ”kolttien kurittajan”, kenraali K. M. Walleniuksen mukaan kolttain mailla oli hyvin vähän nimiä ja nekin todistivat mielikuvituksen puutetta.
Nickul erosi aikansa Petsamon tutkijakollegoistaan ottamalla reilusti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kritisoimalla valtavirran rotuopillisia ja rasistisia käsityksiä saamelaisista. Nickul kyseenalaisti suomalaisen kansakoulujärjestelmän sopivuuden saamelaisille ja korosti saamen kielten keskeistä asemaa. Puolustamisestaan huolimatta Nickul ei kuitenkaan romantisoinut, vaan esitti myös kritiikkiä esimerkiksi kolttien liian voimakkaaksi paisunutta peuranpyyntiä kohtaan.
Karl Nickulin toimintaan ja hengenheimolaisuuteen sodattoman kansan – saamelaisten – kanssa vaikutti myös hänen rauhanideologiansa. Nickul oli tunnettu aseistakieltäytyjä, joka toimi Suomen Rauhanliikkeen sihteerinä 1931–1966 ja istui myös kolmen kuukauden ajan lääninvankilassa periaatteidensa takia.
Nickul – empaattinen aktivisti
Nickul oli mukana niin monissa saamelaiskulttuurin taitekohdissa, että hengästyttää pelkkä ajatuskin. Miten joku on voinut elämässään ehtiä ja vielä elänyt juuri silloin kun niin paljon sattuu ja tapahtuu? Sota, evakkoaika, kolttien uudelleen asuttaminen Inariin Petsamon menettämisen jälkeen, Lapin uudelleenrakentaminen, saamelaisaktivismin herääminen, pohjoismaisen saamelaisyhteistyön alullepaneminen… Kaikki valtavia asioita.
Yhdessä suomalaisten saamenystävien kanssa Nickul oli myös mukana perustamassa myös Lapin Sivistysseuraa (1932), jonka tarkoitus oli ”edistää saamelaisten sivistyksellistä ja aineellista vaurastumista omaperäisellä pohjalla sekä saamelaisten ja Lapinmaan entisyyden ja nykyisyyden tuntemusta”. Tätä tarkoitusta toteuttaakseen seura harjoitti julkaisu-, kurssi- ja tutkimistoimintaa sekä järjesti kokouksia ja juhlia.
Vedän valkoiset puuvillakäsineet käsiini ja avaan yhden kotelon, summamutikassa. Sisältä paljastuu papereita, joille on piirretty poromerkkejä ja Petsamon suonikyläläisten sukupuita. Välistä tipahtaa mustavalkoinen valokuva, kuva pitkästä ja hoikasta miehestä, siisti puku päällä. Ja sitten tunnen sen, samanlaisen kuumotuksen ja sydämen pamppailun kuin silloin Mäntän Sillanpäänkadulla. Tällä kertaa minua ei katsele Madonna eikä Matti, vaan maisteri Nickul, tuttavammin ”Kalle”. Hänen katseensa on täynnä myötätuntoa ja empatiaa. Hän kuiskuttelee minulle tarinoita menneestä, tapahtumista, joita ilman en voisi ymmärtää tätäkään vähää. Hän kannustaa minua. Valaa uskoa siihen, että ulkopuolisenkin on mahdollista olla, ymmärtää ja toimia. Voi olla kunnioittava, nöyrä ja sovitteleva, mutta samalla rohkea idealisti. Ja lopuksi todeta Kallen sanoin: ”Moni voi luulla, että pidän saamelaistyötä patenttinani. Tosiasiallisesti ei mikään ole mieluisampaa minulle kuin että nuori saamelaispolvi vähitellen ottaa asiat aivan omikseen”.
Suvi Kivelä
Tutkija, Saamelaisarkisto
Ollapa maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja
Ammattientarkastajan arkiston
kätköistä löytyi Sveas Drottning -merkkinen polkupyörä kuluneilla renkailla,
polkupyörän omistavat herra maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja ja herra
apulaistarkastajan rouva. Arkiston virkakirjeenvaihto paljastaa hieman
epävirallisemman tapahtumaketjun, joka alkoi jo vuonna 1940 ja päättyi keväällä
1944. Polkupyörän lisäksi tapahtumaketjua värittävät kansanhuoltoministeriö ja
säännöstely.
Maataloushöyrykattilain
apulaistarkastajan toimenkuvana oli kiertää ympäri maaseutuja tarkastamassa
räjähdysherkkiä höyrykattiloita. Höyrykattilasta ja mäntähöyrykoneesta
koostuvaa lokomobiiliksikin kutsuttua maahöyrykonetta käytettiin etenkin
puimakoneen pyörittämiseen. Sodan aiheuttaman polttoainepulan vuoksi
puukäyttöinen maahöyrykone oli käytössä 1950-luvun alkuun saakka.
Kovakuntoiselle apulaistarkastajalle kertyi vuosittain tarkastusmatkakilometrejä
polkupyörällä noin 1400 ja suksilla vielä toinen mokoma.
Apulaistarkastaja oli ostanut
polkupyöränsä vuonna 1940 omien sanojensa mukaan vanhana. Vuotta aikaisemmin, syyskuussa
1939, oli perustettu kansanhuoltoministeriö vastaamaan väestön toimeentulon
turvaamisesta sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännöstelystä poikkeustilanteissa.
Vuoden 1939 lopulla säännöstelyn alaisiksi joutuivat nestemäiset poltto- ja
moottoriöljyt, sokeri, siirappi, kahvi ja tee. Apulaistarkastajalle tarjottiin
kenties matkoillaan ensin ihan oikeaa kahvia, mutta vähitellen voikukan
juurista tai vehnän ja rukiin jyvistä kuivattua korviketta alettiin lisätä
kahvin sekaan. Samaan aikaan herra apulaistarkastajan rouva mietti perheen
kenkätilannetta kansanhuoltoministeriön julkaisemien ohjelehtisten perusteella.
”Päätös jalkineitten hankkimisesta on tehtävä harkiten, sillä ei riitä, että on
rahaa, pisteitä ja erikoiskuponki, vaan pitää olla myös jalkineitten todellinen
tarve (ettei tulisi vieneeksi tarvitsevan osaa).”
Huhtikuussa
1943 polkupyörän renkaat alkoivat näyttää pahoja kulumisen merkkejä.
Tilanteesta huolestuneena pyörän omistaja päätti hakea polkupyörärenkaiden
ostolupaa kansanhuoltoministeriöstä. Hän täytti esimieheltään saamansa
lomakkeen, jossa anoi sekä sisä- että ulkorenkaita. Omana perustelunaan hän
28.4.1943 kirjoitti, että ”nykyiset, monta vuotta käytetyt polkupyöräni renkaat
ovat niin kuluneet, etten pitkille matkoille niillä mielelläni lähde.” Hänen
esimiehensä luonnehti puoltavassa lausunnossaan renkaita vanhoiksi ja
hauraiksi. Herra apulaistarkastaja lupasi myös luovuttaa vanhat renkaat
vastineeksi - sitäkin lomakkeessa kysyttiin. Apulaistarkastajan rouvakin olisi
tarvinnut vanhoja polkupyörän renkaita korjatessaan perheensä
korvikejalkineita, joiden puupohjat eivät kestäisi kauan ahkeraa kulutusta,
ellei niitä vahvistettaisi pienillä vanhoista kumin tai nahan jätteistä
leikattavilla vahvikelapuilla. Kenkähuollon
lisäksi rouva apulaistarkastaja oli jo ehtinyt kansanhuoltoministeriön
ohjeistuksen mukaisesti tiivistää asuintalonsa lämmönhukan vähentämiseksi ja
saippuan säästämisen kultaiset säännöt hän osasi vaikka unissaan.
Kesä 1943
meni herra apulaistarkastajan lapsilla nopeasti vähissä käännetyissä ja korjatuissa vaatteissa voikukan juuria kahviksi ja
muurahaisenmunia lääketieteen tarpeiksi kerätessä. Lasten isä ajeli kuluneilla
polkupyörän renkailla tarkastusmatkojaan ja äiti oli saattanut maailmaan uuden apulaistarkastaja
juniorin. Työntäyteistä arkea pyörittäessään perheen äiti oli päättänyt pysyä
jalkeilla koko päivän, sillä jos istahtaisi, niin heti nukahtaisi.
Vajaan
vuoden kuluttua elettiin kevättä 1944, eikä pyöränrenkaiden ostoluvasta
vieläkään kuulunut mitään. Uhkaavasti lähestyi noin kaksi viikkoa kestävä
höyrykattilain tarkastusmatka pitkien taipaleiden taakse. Apulaistarkastajan
esimies lähetti 18.4.1944 ministeriöön ostolupa-anomuksen kiirehtimispyynnön,
jota hän perusteli siten, että ”pyörän käytön tarve taas heti on edessä.” Koska
vastausta ei kuulunut, piti laatia kokonaan uusi ostolupa-anomus. Sen puoltolausunnossa
esimies kuvaili kuluneempaa rengasta 11.5.1944 seuraavasti: ”entinen ei enää
kestä ilmanpainetta siinä.” Ilmeisesti tämä luonnehdinta sai ministeriössä
vauhtia, sillä apulaistarkastaja sai anomansa ostoluvan 17.5.1944. Iltasella
saatettiin sitten tapauksen onnellisen päätöksen kunniaksi keittää kahvit
niistä viisi vuotta sitten kammarin kaapin taakse jemmatuista ihan oikeista
kahvinpavuista.
Tervetuloa
tutustumaan Arkistolaitoksen kiertävään kansanhuoltoministeriöstä ja
säännöstelystä kertovaan näyttelyyn Joensuun maakunta-arkistoon! Näyttely on esillä 29.11.2013 saakka.
Hanna Kiiski, tutkija
Joensuun maakunta-arkisto
Hanna Kiiski, tutkija
Joensuun maakunta-arkisto
Tunnisteet:
aineistot,
arkistoelämyksiä,
Joensuun maakunta-arkisto,
näyttelyt,
tunnettuus
Vuorotteluvapaalta takaisin virka-aikaan
Hämeenlinnan maakunta-arkistossa moni on käyttänyt vuorotteluvapaaoikeuttaan keskittyäkseen mm. omaishoitoon, omiin projekteihin tai hallituksen paheksumaan lonkan vetämiseen. Vuorotteluvapaalta töihin palaajat ovat täynnä energiaa ja rentoa oloa, mikä kuitenkin saattaa nopsaan karista vapaan aikana tapahtuneisiin uudistuksiin törmätessä.
Ensimmäinen työpäivä vuorotteluvapaan jälkeen alkaa lupaavasti. Muistan työpaikan osoitteen, oma työhuonekin löytyy ja suurin osa käytävällä vastaantulijoista näyttää hämärästi tutulta. Puhelimen akku on tyhjentynyt, joten sen latautumista odotellessa käynnistän tietokoneen. Käyttäjätunnus ja salasana? Hetkinen, minnekäs kätkinkään sen salasanalistan… Löytyi! Kun viidennenkään yrittämisen jälkeen kone ei suostu aukeamaan, kuulen ICT-henkilöltä, että arkistolaitos vaihtoi kuukausia sitten palvelinta, minkä seurauksena kaikkien käyttäjätunnukset muuttuivat. Uusi käyttäjätunnus lähetettiin tiedoksi tietenkin sähköpostilla. Nyt pitäisi enää keksiä, miten pääsen lukemaan sähköpostia kirjautumatta ensin koneelle…
Käyn läpi mahdollisia vaihtoehtoja ja yhden kohdalla kone yllättäen aukeaa. Uusia toimisto-ohjelmia ei ole sentään otettu vielä käyttöön, joten pääsen sähköpostilaatikolleni. Seuraava haaste on löytää vuoden aikana tulleiden sähköpostien joukosta se yksi, jossa uusi käyttäjätunnukseni piilottelee. Tuossa! – mutta miksi siinä on aivan eri käyttäjätunnus kuin se, jolla kone äsken aukesi? ICT selvittää, että olen onnistunut kirjautumaan sille vanhalle, käytöstä poistetulle palvelimelle. Hienosti tehty. Sitkeän yrittämisen jälkeen paljastuu vihdoin oikea käyttäjätunnus-salasana-yhdistelmä, jolla pääsen kiinni arkiston tietovarantoihin. Kas, se onkin jo lounasaika.
Palattuani työpöytäni ääreen muistan avata puhelimen. Lounaalla työkaverit valistivat, että arkistolaitos on ottanut kesäkuussa käyttöön valtionhallinnon uudet 0295-alkuiset puhelinnumerot. Hyvä, en minä vanhaakaan numeroani enää muistanut. Intranetistä saan kaivettua esille puhelinuudistusta koskevat ohjeet ja tunnen suurta onnistumisen iloa. Rautalankaversiota apuna käyttäen tallentelen puhelimeen merkittäviä kustannussäästöjä tuottavat uudet puhelinnumerot pitkässä ja lyhyessä muodossaan. Kännykkäpeukalot kramppaavat urakan jälkeen. Katson parhaakseni perehtyä puhelinhallintatyökalun mahdollisuuksiin.
Tämähän vaikuttaa mainiolta uudistukselta: näen helposti kaikkien yhteystiedot ja omat vastaamattomat puheluni, ja pystyn vaihteen tavoin siirtämään puheluita muille. Lisään suosikkeihini pari kollegaa ja tutkin tyytyväisenä lopputulosta. Yhdellä vilkaisulla näen, ketkä ovat tavoitettavissa (vihreät), keitä ei passaa häiritä (siniset tai punaiset) tai ketkä eivät ole puhelintaan vielä avanneet (harmaat). Työkalun avulla voin muuttaa myös ”statustani” ja viestittää siten talon muulle väelle, olenko kokouksessa vai asiakaskäynnillä. Ensimmäisellä kytkennällä onnistun siirtämään kaikki puheluni suoraan vaihteeseen 24/7. Tämä ei kuitenkaan kelpaa työkavereille; väittävät että virka-aikana pitää olla tavoitettavissa. Kokeilen toista lähestymiskulmaa ja saan luotua kaksi uutta soitonsiirtoasetusta. Värikoodini muuttuu violetista vihreäksi. Hei, nyt puhelimeni soi! Lyhytvalintanumerotyötoverini siellä muistuttaa, että työpäivän aikana on tehtävä myös töitä eikä vain tarkkailtava puhelinvaihteen tapahtumia.
No, jos minä nyt sitten lukisin ne vuoden sähköpostit ja selvittäisin, mitä uusia normeja ja ohjeita on annettu, miten organisaatiorakenne on muuttunut ja… Kappas, virka-aika päättyi. Katsotaan niitä töitä sitten taas huomenna.
Mervi Lampi & Auli Rantanen
vuosina 2012–2013 yhteensä 20 kuukautta vuorotteluvapailleet, nyt takaisin sähköpostin ja puhelimen ääreen palanneet tiedonhaun asiantuntijat
vuosina 2012–2013 yhteensä 20 kuukautta vuorotteluvapailleet, nyt takaisin sähköpostin ja puhelimen ääreen palanneet tiedonhaun asiantuntijat
Lähihistoriaamme löytämässä
Pohjoismaiden valtionarkistonhoitajien kokouksen tuoreesta raportista ilmenee, että pohjoismaisen historiamme tutkijoiden käytössä on noin 150 miljoonaa kuvaa, jotka on digitoitu Ruotsissa. Suomen arkistolaitos on tuloksellaan hieman jäljessä, 18 miljoonaa sivua ovat luettavissa omassa digitaaliarkistossamme. Suunta ja latu ovat oikeat, mutta maali kaukana.
Tutkijasalin päivystäjä törmää päivittäin mitä monimutkaisimpiin
kysymyksiin. Onko arkistossanne vuoden 1917-mallisen 155 millimetrin haupitsin
kantakirja? Entä missä ovat 1930-luvulla valtionarkistoon luovutetut Rauman
raastuvanoikeuden tuomiokirjeet? Tai missä sijaitsi kotitilamme vuonna 1789?
Edellä vain muutama työpäivän ensimmäisistä kysymyksistä. Olen varma, että
kollegani niin maakunta- kuin muissakin arkistoissa törmäävät samanlaisiin
kysymyksiin jatkuvasti. Yhteistä on se, että päivystäjä pyrkii kaikin tavoin
auttamaan tiedonhakijaa. Toimipisteisiimme hakeutuu uteliaita, ongelmien
ratkomisesta kiinnostuneita, siis valistuneita ihmisiä.
Tämän tekstini lähtökohta on kuitenkin hieman erilainen.
Luen parhaillaan dosentti Antti Kujalan uutta kirjaa Neukkujen taskussa. Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto
1956-1971 (Tammi, 2013). Se on tietääkseni ensimmäinen, erinomaisen
tarkasti kirjoitettu tutkimus ajasta, joka on vaikuttanut ikäisteni elämään
paljon, ehkä paljon enemmän kuin olemme osanneet ajatellakaan. Mitä oikeastaan
tarkoittaakaan ns. rähmälläänolo? Kuinka härskisti toimivat johtavat
poliitikkomme mielistellessään neuvostoliittolaisia rahankerjäysmatkoillaan
Moskovaan, Tukholmaan ja muualle Eurooppaan? Kujalan kirjan keskeinen aineisto
on Suomen ja Venäjän arkistolaitoksien yhteisen mikrofilmausvaihtosopimuksen
ensimmäinen, kaunis hedelmä. Kuinka paljon tuleekaan maamme menneisyyden kuva
muuttumaan kunhan saamme jatkoa kopiointiprojektille? Ei ehkä lähivuosina kovin
paljon, mutta pari- kolmekymmentä vuotta, ja katso. Se edellyttää jo nyt, että
tulevia historiantutkijoita kouluttavat yliopistot kiinnittävät entistä enemmän
huomiota venäjänkielen ja -historian opiskeluun, väheksymättä yhtään
ruotsinkielen osaamisen merkitystä.
Valtionarkisto, ja myöhemmin arkistolaitos, on toki
aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomen historian keskeisten
arkistoaineistojen saaminen tutkijoiden käyttöön on turvattava kaikin
mahdollisin keinoin. Suomen kirkonarkistot, sukututkimuksen ja
paikallishistorian peruslähdekokonaisuudet, tallennettiin mormonien varoin
vuodesta 1949 lähtien. Ylimääräisillä rahoilla kuvattiin niin voudin- kuin
läänintilitkin, samoin vanhimmat tuomiokirjamme.
Vähintään yhtä tärkeä projekti oli kun arkistonhoitaja Kauko
Pirinen lähetettiin 1950-luvun alussa pohjustamaan Ruotsin valtionarkistossa säilytettävän,
Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamista. Sivumennen sanoen tuo aineisto
olisi pitänyt siirtää alkuperäisenä Suomeen jo Haminan rauhansopimuksen
mukaisesti, mutta se ei koskaan toteutunut. Arkistot ovat edelleen
Mariebergissä vaan väliäkö sillä enää. Kansallisarkistossa ja useassa
maakunta-arkistossa on tutkijoiden käytössä lähes täydellinen kokonaisuus
yhteisen historiamme ajalta.
Vielä Venäjän kanssa käytävään mikrokuvausvaihtoon. Nykyinen
tilanne ei ole missään tapauksena ainutkertainen. Jo vuonna 1955 valtionarkisto
teki aloitteen Neuvostoliitossa säilytettävien Suomea koskevien asiakirjojen
mikrokuvaamisesta. Monimutkaisen hallinnollisen prosessin jälkeen vuonna 1956
varattiin suomalaisille asiantuntijoille tilaisuus tutustua kahden kuukauden
ajan Neuvostoliiton valtionarkiston asiakirjoihin. Työ päättyi 14.12.1956, ja
sen tulos on käytettävissä NL-tunnuksella varustetuilla mikrofilmeillä.
Valtionarkiston tehtävän vaikeutta kuvastaa, tänään ehkä käsittämättömällä
tuntuva, luettelon huomautus: ulkomaalaisilta on näiden filmien käyttö
kielletty. Tämä rajoitus poistui, kun Neuvostoliitto hajosi.
Digitalisointi, sähköinen formaatti ja tiedonhakemisen
nopeuden vaatimus ovat tämän päivän mantroja, hyvä niin. Mutta olen vakuuttunut
siitä, että edellisten arkistonhoitajapolvien mikrokuvausvisio palvelee tutkijoita
vielä vuosikymmeniä yhtä hyvin kuin sen on tehnyt sitä jo yli 60 vuotta.
Pertti Vuorinen
tietopalvelija Kansallisarkistosta
Pertti Vuorinen
tietopalvelija Kansallisarkistosta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)