23.12.2013

Miespolvet vaipuvat unholaan?



Joulu ja arkistot, onko niillä jotain yhteistä? Kuluneen fraasin sanoin kaikki liittyy kaikkeen, mutta tiettyä sielunyhteyttä käsillä olevissa pyhissä ja arkistojen maailmassa voidaan nähdä. Arkistojen tehtävä on säilyttää tietoa menneestä, toimia ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin muistina. Säilyttämämme asiakirjalliset muistijäljet auttavat meitä kiinnittymään menneiden sukupolvien ketjuun ja vahvistavat näin identiteettiämme osana suurempaa kokonaisuutta. 

Myös joulun viettoon kuuluu tietty menneeseen ja aiempiin sukupolviin identifioitumisen henki. Juhlapyhät ovat perinteiden vaalimisen kulta-aikaa. Monessa perheessä näinä päivinä todetaan, että se-ja-se joulukoriste, -ruoka tai -laulu on lähes pakollinen juhlan onnistumiselle, sillä se on aina kuulunut jouluun, ikimuistoisista ajoista lähtien. Menneeseen tarkemmin perehtymällä huomataan, että perinteilläkin on syntyhetkensä ja elämänkaarensa, mutta asian pihvi ei tietystikään ole minkään yksittäisen perinteen säilyminen isältä pojalle, vaan perinteikkyyden idean vaaliminen. Näin vahvistetaan yhteenkuuluvuutta paitsi läsnä olevien kesken, myös meitä edeltäneisiin sukupolviin. Jouluna ajatukset usein siirretään myös tietoisesti menneeseen: vieraillaan haudoilla ja muistellaan kulunutta vuotta. Toki luomme myös uusia perinteitä ja niin tehdessämme meillä on luultavasti hiljaisena toiveena, että niitä kunnioittavat meidän jälkeemme tulevat sukupolvet.

Omat ajatukseni menneeseen joulunviettoon siirsi hiljattain käsiini saama arkiston aarre: Hilma-isomummoni murrehaastattelunauhoite. Tällä Kotimaisten kielten keskuksen nauhoitearkistossa säilytettävällä äänitteellä mummo kertoilee maaseudun vuodenkierrosta ja siihen liittyvistä töistä 1900-luvun alun Etelä-Karjalassa. Sattumalta haastattelu alkaa tarinoinnista joulun vietosta. Lämmin läikähdys kävi mielessäni, kun kuulin Hilman, joka oli vanhin tuntemani sukulainen ja siten keskeinen linkki omassa kiinnittymisessäni sukupolvien ketjuun, muistavan oman lapsuuteensa joulun valmistelujen ja perinteiden tarkkaa järjestystä. Perinteet ovat omassa perheessänikin monella tapaa muuttuneet isomummon ajoista ja yhtenä luonnollisena selityksenä on hyvin erilainen elinympäristö. Kaupunkitupani lattialle en levitä sadonkorjuun päättymisestä muistuttavia olkia tai heitä ohria linnuille, että nämä pysyisivät pellolta poissa tulevana satokautena (talipallon parvekkeen kaiteeseen saatan toki kiinnittää). Aion kuitenkin Hilman tapaan nauttia joulupöydän herkuista, levähtää hetken vuoden töiden jäljiltä ja omistaa ajatuksen tai kaksi esi-isien ja -äitien muistolle.

Perinteikästä Joulua ja arkistolöytöjen täyttämää Uutta Vuotta!

Mikko Nykänen
tutkija, Vaasan maakunta-arkisto

12.12.2013

Vuodenvaihteen kuulumisia Mikkelistä

Vuosi 2013 alkaa olla mennyttä ja paljon on ehtinyt tapahtua tänäkin vuonna.

Kesällä vaihtuivat arkistolaitoksen puhelinnumerot ja myös Mikkelin maakunta-arkiston väki sai käyttöönsä kännykät. Muutoksessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta kaikki ovat nyt paremmin tavoitettavissa, mutta varjopuolena on ollut puhelujen heikko kuuluvuus. Eli jos olette ihmetellyt, miksi puheluunne vastannut maakunta-arkistolainen kysyy nimeänne ties kuinka monetta kertaa uudelleen, niin hän vain yrittää varmistaa, että on linjan huminalta todella kuullut nimen oikein.

Vuoden aikana Mikkelistä on jälleen lähtenyt maailmalle tuhansia selvityksiä ja asiakirjajäljennöksiä. Laskujen perään aina silloin tällöin kysellään, koska ne eivät enää tule itse selvityksen tai jäljennöksen mukana. Lasku lähetetään erikseen, joten odotelkaa kärsivällisesti.

Vaikka tutkijasalin ovi ei enää käy takavuosien tahtiin, niin asiakirjoja on tuotu tutkittavaksi maakunta-arkiston lukusaliin tänä vuonna ennätysmäärä. Mikrofilmien käyttö on sen sijaan hiljentynyt niin paljon, että lukulaitteiden ennakkovarauksista luovutaan maakunta-arkistossa kokonaan ensi vuonna. Digitaaliarkiston ja Karjala-tietokannan (Katiha) koneilla varausjärjestelmä vielä säilytetään.

Yhä useamman Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettävän yksityisarkiston asiakirjat voi nyt tilata tutkijasaliin Astian kautta, sillä esimerkiksi yhdistysten arkistoja on tänä vuonna järjestetty urakalla. Suur-Savon Nuorisoseurojen Liiton arkistosta selvisi mm. miten Suur-Savon nuoriso kunnioitti vuonna 1955 Sprengtportenia pukeutuen kuvassa näkyviin kustaviaanisen ajan asuihin.

Seurapiirielämää Savon sydämessä. Suur-Savon Nuorisoseurojen Liitto r.y:n arkisto. Ug Sotahistoriallisen näytelmän pukujen piirustukset 1955. MMA.
Ensi vuonna Mikkelin maakunta-arkiston palveluajat muuttuvat sikäli, että tutkijasali ja puhelinpalvelu avautuvat vasta kello 9. Tiistaisin olemme talvikaudella auki klo 18 asti, mutta muulloin suljetaan kello 16. Ajantasaiset tiedot aukioloajoista löytyvät aina arkistolaitoksen kotisivulta.

Mikkelin maakunta-arkisto tutuksi -kurssi veti luentosalin tänä vuonna kahteen otteeseen täyteen. Samantyyppistä käyttäjäkoulutusta on luvassa myös ensi vuonna, mutta ainoastaan syksyllä. Keväällä meitä voi käydä tapaamassa Savonlinnan sukututkimuspäivien näyttelyosastolla.

Vuonna 2014 Mikkelin maakunta-arkisto viettää myös 80-vuotispäiviään ja juhlavuoden tapahtumista kuulette sitten enemmän ensi vuonna.

Anne Hänninen
Ylitarkastaja, Mikkelin maakunta-arkisto

29.11.2013

Toimivaa viranomaisyhteistyötä


Arkistolaitoksen ja muiden valtion viranomaisten yhteistyö on aina ollut tiivistä. Nyt Alku-hankkeen myötä on yhteistyö Alku-viranomaisten kanssa lisääntynyt entisestään. Aluehallintovirastojen ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten edeltäjien arkistoja on järjestetty Turun alueellakin hankkeena nyt jo yli kaksi vuotta. Tuona aikana on tullut tutuiksi suuri määrä arkistonhoitajia, arkistovastaavia sekä viranomaisten muuta henkilökuntaa.  Asioita on selvitelty lähinnä sähköpostilla ja puhelimella, mutta tarvittaessa on myös pidetty palavereja, välillä virallisia välillä vähän epävirallisempia.

Meillä Turussa Länsi-Suomen lääninhallituksen arkisto on tuottanut kontakteja myös oman alueen ulkopuolelle.  Keski-Suomi ja Pohjanmaa ovat kuuluneet vuonna 2009 toimintansa päättäneen suurläänin alueeseen ja siellä syntyneet pysyvästi säilytettävät lääninhallituksen aineistot ovat jo suurimmaksi osaksi siirretty Turun maakunta-arkistoon, mutta yhteistyötä tarvitaan edelleen.

Koska vuosi 2009 on ollut niin hiljattain, ei lääninhallituksen arkisto ymmärrettävästä syystä ollut aivan yhtä valmis siirtovaiheessa kuin vaikkapa 40 vuotta vanhat arkistot. Arkiston viimeisiä kokonaisuuksia järjestetään vielä eri pisteissä ja ne todennäköisesti siirretään maakunta-arkistoon ensi vuoden kuluessa. Selkeiden kokonaisuuksien lisäksi virastoista on löytynyt yksittäisiä asiakirjoja ja asiakirjanippuja. Asiakirjoista ei aina pysty päättelemään, että onko kyseessä kopio vai se alkuperäinen kappale, joka kuuluisi arkistoon. Tästä on syntynyt ylimääräistä selvittelyn tarvetta ja uudenmuotoista yhteistyötä.

Virastoista löytyneet epäselvät asiakirjat ovat meillä aiheuttaneet sen, että viime viikolla tietopalvelusihteerimme ei löytänyt makasiinista pelkästään lääninhallituksen arkistoa vaan myös lääninhallituksen entisen arkistonhoitajan. Etsitty asiakirja löytyi hienosti yhteisvoimin. Kyseessä oli pelkkä sattuma, emme pääsääntöisesti säilytä arkistonhoitajia arkistojen yhteydessä. Paikalla olivat Lounais-Suomen aluehallintoviraston arkistoista vastaavien henkilöiden lisäksi myös Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston arkistovastuuhenkilöt sekä Vaasasta että Jyväskylästä. Sen lisäksi, että saimme arkistoihin taas lisäykset paikoilleen, päivitimme samalla lounaalla kuulumisia tästä meidän yhteisestä asiakirjahallinta- ja arkistokentästämme.  Ainakin meidän näkökulmastamme yhteistyö on toiminut erinomaisesti.
 
Marita Vallenius
Tutkija, Turun maakunta-arkisto

22.11.2013

Naisten arkistoja Oulun maakunta-arkistossa


”Arkistoihin kelpaavat vain näkyvät valtakunnan tai alueellisen tason vaikuttajien arkistot”, niinpä naisten arkistojakaan ei ole paljon tallessa menneiltä vuosikymmeniltä. Tämän väitteen paikkansa pitävyyden tutkimiseen tarjoutui tilaisuus, kun Oulun Historiaseuran 80-vuotisjuhlakirjaan kuulutettiin kirjoittajia ja kun oli alkamassa selvitys siitä, millaisia yksityisarkistoja oli vuosikymmenten kuluessa päätynyt arkistolaitokseen.  

Tässä joitakin kurkistuksia OMA:n naisten henkilöarkistoihin:

Naisten henkilöarkistoja on otettu vastaan OMA:oon paljon enemmän kuin ne noin 40 arkistoa, jotka aikanaan nimettiin, järjestettiin ja luetteloitiin naisen arkistona. Tämä johtuu siitä, että aina 1990-luvulle asti luovutetut henkilöarkistot nimettiin ja järjestettiin ns. pääarkistonmuodostajan mukaan. Koska tämä oli useimmiten mies, kyseisen miehen arkiston yhteydessä luovutettu vaimon, tyttären, sisaren, äidin tai anopin arkisto sisältyi miehen arkistoon   -    ja käytännössä hukkui manuaalisten luetteloiden aikakaudella tutkimuksen ulottumattomiin. Vasta kun arkistotietokanta Vakkaan määriteltiin ja nimettiin nämä sisältyvät arkistot omiksi arkistonmuodostajikseen, OMA:n naisten arkistot muuttuivat näkyviksi.  
OMA:ssa oli elokuussa 2012 yhteensä n. 440 naisten arkistoa, joista n. 300 oli luovutettu sen jälkeen, kun OMA muutti Arkistokadulle 1983 ja oli taas tilaa ottaa yksityisarkistoja vastaan. Kun arkistolaitoksessa oli elokuussa 2012 yhteensä n. 4300 henkilöarkistoa, joista n. 25 % oli naisten arkistoja, OMA:ssa oli 1069 henkilöarkistoa, joista 41,2 % oli naisten. Vanhin naisarkistonmuodostaja oli 1788 syntynyt Christina Elisabet Antman, jonka arkisto (2 cm, 1840 - 1857) sisältää velkakirjoja, kuolinilmoituksen sekä kirjeen lapsenlapselta ja joka luovutettiin OMA:oon yhtenä ensimmäisistä yksityisarkistoista vuonna 1933 osana Antmanin kauppahuoneen arkistoa. 
Valtaosa naisten arkistoista oli hyvin pieniä: n. 85 % oli alle 10 cm:n laajuisia. OMA:n laajin naisen arkisto, rehtori Annikki Hulkon arkisto, oli 4,5 hm  -  koko arkistolaitoksen laajin oli 44,4 hm. Yhteensä OMA:ssa oli 52,6 hm naisten henkilöarkistoja, jotka olivat keskimäärin 0,16 hm.
Laajuutta oleellisempaa tutkijan kannalta on kuitenkin arkistojen sisältö. OMA:n naisten arkistojen tavallisinta sisältöä olivat saapuneet kirjeet. Koska kirjeet olivat menneinä vuosikymmeninä tapa pitää yhteyttä läheisiin, etenkin naisten keskinäiset kirjeet sisältävät pääosin arjen kuulumisia ja niistä heijastuu naisen huolehtijan ja hoivaajan rooli perheen ja suvun jäsenenä. Tämä ei aina ole ollut historiantutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Kun osa naisten arkistoista sisältyy OMA:n laajoihin sukuarkistoihin, Simelianaan (Simelius-Simojoki suvun jäsenten arkistoja sisältävät kokoelma sisältää naisten arkistoja n. 30 kpl) ja Heikelianaan (Heikel-Heikinheimo – suku; n. 40 kpl) sekä Laestadiana-kokoelmaan (lestadiolaisen herätysliikkeen eri suuntauksiin lukeutuvien henkilöiden ja yhteisöjen arkistoista koostuva kokoelma; n. 30 kpl), pientenkin kirjeitä sisältävien naisten arkistojen merkitys on kokoaan suurempi osana laajaa kokoelmaa.
Arkistotason tietosisällön kuvailun ja asiasanoituksen perusteella OMA:n naisten arkistoissa on kaksi aihepiiriä ylitse muiden: sotiin ja uskonnollisuuteen liittyvät aiheet. Naisten arkistoille annetuista kaikkiaan 387 asiasanasta vain 11 esiintyi yli 10 arkistossa, ja näistä puolestaan yhdeksän liittyi sotiin tai uskonnollisuuteen. Sota-aika heijastui vahvasti elämään kotirintamallakin, ja uskonnollisuus vaikutti menneinä vuosikymmeninä jokapäiväiseen elämään vahvasti. Tämän lisäksi voi olla kyse siitä, että aineiston kuvailijan on helppo tunnistaa, kuvailla ja asiasanoittaa sota-aikaan ja uskonnollisuuteen liittyvää, sillä aineistomääriin suhteutettuna esimerkiksi sota-aika ei ihan sellaisena aineistokasaumana erotu kuin asiasanoituksen yleisyyden pohjalta olettaisi. Yllättävänä voi ehkä pitää, että tunteisiin liittyviä asiasanoja naisten arkistoilla oli niukasti  -  pääosa kuvailijoistakin on ollut naisia. 
Ammatin voisi olettaa vaikuttavan arkiston tietosisältöön, mutta vaikutus osoittautui odotettua niukemmaksi. Laajemmissa naisten arkistoissa ammatti heijastui selvemmin tietosisällössä, mutta pienissä arkistoissa sisällön niukkuuden ja rippeenomaisuuden seurauksena ammatti jäädä merkityksettömäksi, kun esimerkiksi harrastustoiminta dominoi tietosisältöä. Eniten OMA:ssa oli opettajien (50 kpl) ja sairaanhoitajien (10 kpl) arkistoja. Vanhin nainen, jonka ammatti mainitaan, oli 1825 syntynyt kauppias Josefa Annette Hedmansson.
Paitsi kuvailun teoreettinen tausta ja soveltamisohjeet sekä kuvailijan koulutustausta, tutkijoiden tarpeiden tuntemus tai ”kuvailunarvoisen tunnistamisherkkyys” myös arkiston järjestämistapa ja – tarkkuus vaikuttavat kuvailuun ja asiasanoitukseen. Nämä vaikuttavat samalla luonnollisesti niihin tuloksiin, joita tutkija saa tietokantoja käyttäessään. Tutkijan kannattaa tehdä monipuolisia hakuja mutta myös muistaa, että jatkuvasti osa henkilöarkistoista on järjestämättömiä tai tietosisällöltään täysin tai osin kuvailemattomia tai asiasanoittamattomia tai riittämättömästi tutkijan tarkan kysymyksenasettelun näkökulmasta kuvailtuja ja siten hakutuloksen ulkopuolella. Se, mitä on kuvailtu, ja se, mitä kokoelmissa on, eivät ole sama asia. Henkilöarkistojen käyttöön vaikuttavat myös tietosuojalainsäädäntö sekä luovuttajan mahdollisesti asettamat käyttörajoitukset, joiden vuoksi tutkija ei kotikoneellaan vielä pääse virtuaalitutkijasaliin henkilöarkistojen pariin, vaikka henkilöarkistoja olisikin digitoitu.
Mitä aukkoja OMA:n naisten arkistojen kokoelmassa oli? Etnisiä vähemmistöjä edustavien naisten arkistoja ei juuri ollut; tosin osaltaan tähän tulokseen vaikuttaa se, että etnisiteetti on arkaluonteinen henkilötieto ja siten henkilötietolainsäädännön mukaan sitä ei myöskään tietosisällön kuvailuissa voi avokätisesti kertoa. Maahanmuutto ja maastamuutto eivät olleet tyydyttävästi edustettuina. Myöskään yhteiskunnallisena vaikuttajana pohjoinen nainen ei vielä riittävästi esiintynyt OMA:n kokoelmissa.
 
Vuokko Joki, Maakunta-arkiston johtaja
Oulun maakunta-arkisto

15.11.2013

Pysyvät tunnisteet puhuttivat tutkijaseminaarissa

Kansallisarkisto järjesti 8.11.2013 tutkijaseminaarin Lisätietoja verkossa, joka lähetettiin etäyhteyksin Jyväskylän ja Turun maakunta-arkistoihin. Tältä osin seminaari toimi pilottina ensi vuonna suunnitelluille vastaaville tapahtumille. Helsingissä osallistujia oli lähes 50, Turussa ja Jyväskylässä muutamia. Seminaaria pidettiin erittäin antoisana myös etäpaikkakunnilla. Puheenvuorojen suunnittelussa onnistuttiin hyvin ja puhujavalinnat olivat oikeaan osuneita. Jessica Parland – von Essen on blogissaan tiivistänyt tutkijaseminaarin puheenvuorojen keskeisen sisällön.

Historiantutkimuksen käyttämä lähdeaineisto sähköistyy. Tänä päivänä syntyvät aineistot säilytetään sähköisesti ja aikaisemmin muodostunutta aineistoa digitoidaan – tosin rahoituksen sanelemin reunaehdoin. Tietovarantoja avataan, koska tietojen tulee olla vaivattomasti käytettävissä. Pelkkä julkisten metatietojen ja aineistojen tarjoaminen verkkopalveluiden välityksellä ei riitä, vaan julkiset tiedot on julkaistava avoimena datana. Tämä avaa eri tahoille myös mahdollisuuden luoda niihin erityyppisiä palveluita.

Tutkimus hyötyy, koska sähköisiin tietoihin voi kohdentaa täysin uudentyyppisiä tutkimuskysymyksiä. Tiedot ovat linkitettävissä ja yhdisteltävissä toisiinsa, joka nopeuttaa tutkimusprosessia ja monipuolistaa johtopäätösten tekemistä.

Helsingin sotasurmat 1918 –hankkeen johtaja Jarmo Nieminen toivoi paikkatietojen yhdistämistä arkistolaitoksen tutkimustietokantoihin, jolloin esimerkiksi henkilöiden kuolinluokkatietojen sijoittaminen kartalle edesauttaisi johtopäätösten tekemistä taisteluiden luonteesta.  Arkistolaitos julkaisee vuonna 2014 tutkimustietokantojen tiedot avoimena datana ja samalla selvittää paikkatietojen yhdistämistä tietokantojen tietoihin.

Sähköisen tutkimusprosessin kehittämisessä yhtenä keskeisenä osa-alueena on sähköisiin aineistoihin viittaaminen ja siihen liittyvä pysyvä urn-tunniste (”pid”). Arkistolaitos toteuttaa tiiviissä yhteistyössä tutkijoiden kanssa lähdeviitepalvelua, jota on pilotoitu tämän vuoden aikana. Pilotointi jatkuu ensi vuonna. Palvelua pilotoidaan sähköisessä muodossa julkaistavilla tieteellisillä artikkeleilla, joiden lähdeviitteissä käytetään palvelun antamia pysyviä tunnisteita. Lähdeviitepalvelu on tarkoitus ottaa tuotantokäyttöön vuonna 2015 arkistolaitoksen sähköisten palveluiden uudistamisen yhteydessä.

Seminaariin osallistuneita huolestutti teknisen kehityksen vaikutus pysyvän tunnisteen pysyvyyteen. Lähdeviitteeseen liittyvä pysyvä urn-tunniste kohdistuu tietosisältöön. Jos tiedostoformaattien kehityksen takia tai muista syistä tuotetaan myöhemmin uusia käyttökopioita tai jopa uudelleen digitoidaan samaa aineistoa, on lähtökohtana se, että tietosisällön pysyessä samana, mutta digitoidun ilmiasun muuttuessa, urn-tunniste säilyy samana. Toistaiseksi kuitenkin tähän liittyvät tekniset ja toiminnalliset käytänteet ovat määrittelemättä.

Tiedon avaaminen ja sähköisen tutkimusprosessin kehittäminen edistävät tutkimusta. Tieto ei kulu käytössä, vaan sen arvo vain kasvaa, kun sitä käytetään.

Päivi Happonen
Tutkimusjohtaja, Kansallisarkisto

8.11.2013

Politiikkaa tekemässä


Arkistolaitoksessa on noin 195 hkm asiakirjoja, joista 175 hkm on viranomaisten arkistoja ja loput 20 hkm yksityisarkistoja. Vuosittain arkistolaitokseen luovutetaan uusia aineistoja 4-5 hkm. Viranomaisten arkistot otetaan vastaan nykyään pääsääntöisesti järjestettynä ja luetteloituna, yksityisarkistojen luovutuskunto on ollut vaihtelevampi. Yksityisarkistoja on järjestetty ja kuvailtu vastaanoton jälkeen arkistolaitoksen yksiköissä. Yksiköt huolehtivat myös siitä, että kaikkien vastaanotettujen aineistojen tiedot ovat hakemistotietokannoissa, josta ne tulevat Astia-tilausjärjestelmän käyttöön.

Arkistolaitoksessa on jouduttu viime vuosina pohtimaan sitä, miten prosessi saadaan toimimaan vähemmällä henkilökunnalla, mutta niin, että aineistot ovat tutkijoiden haettavissa järjestelmiemme kautta mahdollisimman sujuvasti. Vuosien mittaan luovutetuista aineistoista on ehtinyt kertyä jo rästejäkin. Tänä vuonna tietovarantotiimi, jossa on edustus kaikista arkistolaitoksen yksiköistä ja vastuualueilta, on laatinut Kuvailu- ja järjestämispolitiikkaa. Sen avulla määritetään toimintamallia aineiston käsittelylle.

Kuvailu- ja järjestämispolitiikka (tai lyhyemmin KJP) keskittyy erityisesti arkistolaitoksessa jo olevan, vielä järjestämättömän tai Astia-järjestelmän ulottumattomissa olevan aineiston käsittelyyn. Tätä on kaikkiaan reilu 30 hkm eli 16 % kaikesta aineistosta.

Kuvailu- ja järjestämispolitiikassa lähtökohtana on se, että kaikkea aineistoa ei käsitellä enää samalla tavalla. Suunnitteilla on kolme tasoa, joilla aineiston järjestämiseen, kuvailuun ja fyysiseen säilytykseen otetaan kantaa. Inventointitasolla dokumentoidaan toimijan ja aineiston vähimmäistiedot ja turvataan säilytyksen asianmukaisuus, mutta totutusta joudutaan poikkeamaan, jotta tiedot saadaan joutuisasti tietopalvelun käyttöön. Perustaso edustaa vakiintuneen arkistonmuodostuksen käytäntöjä ja siten tyypillisesti viranomaisarkistojen käsittelytapaa. Erityistasolla arkistoa tai vielä ehkä tavallisemmin sen osia voidaan kuvailla ja järjestää tarkemmin käytettävyyden parantamiseksi. Erityistaso voi koskea esim. digitoitavaa aineistoa.

Tasojen sisältöjen määrittely ja vaikutukset on herättänyt monenlaisia mietteitä. Riittääkö tutkijalle inventointitaso? No, vaihtoehtona on se, että hänelle joudutaan antamaan käyttöön järjestämätön arkisto tai aineistoa ei voi lainkaan saada tutkijasaliin. Tietopalvelua helpottaa, kun aineisto saadaan tilausjärjestelmän piiriin. Kuormittuuko tietopalvelu, jos kuvailutiedot ovat niukempia? Kuvailulla voidaan vähentää järjestämistyötä, mutta voiko kuvailua tehdä hyvin, jos aineistoa ei käydä perusteellisesti läpi? Helpottavatko tulevat kuvailusäännöt tätä? Kuinka laajoja toimenpiteitä aineiston säilyvyys vaatii? Onko kartat tai digitoitava aineisto kuvailtava aina tarkemmin?

Kuvailu- ja järjestämispolitiikkaa hiotaan vielä. Käytäntöön se on tarkoitus viedä seuraavien vuosien aikana järjestämättömän aineiston toimenpideohjelmalla.


Päivi Rossi
Ylitarkastaja
Jyväskylän maakunta-arkisto

1.11.2013

Viikko karttojen keskellä

En ollut kuullut paljoakaan arkistolaitoksesta saapuessani TET-harjoitteluun Mikkelin maakunta-arkistoon. Tiesin, että on olemassa tutkijasali, jonne työntekijät kärräävät vanhoja asiakirjoja, mutta kaikki muu oli minulta pimennossa. Siksi yllätyinkin, kun työhuoneekseni näytettiin makasiini täynnä karttoja.

Olen aina rakastanut karttoja. Pikkulapsesta asti olen tutkinut ja piirrellyt karttoja. Jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, paljonko kartta kertoo? Ainakin kirjan verran. Tietenkin vanha kartta on sitäkin kiehtovampi, sillä se pitää sisällään asioita, jotka eivät enää ole: entisajan ihmisten elämää ja ajattelua, historiaa. Kuten kartatkin, historia kiinnostaa minua. Juuri siksi hain ja löysinkin työharjoittelupaikan arkistosta. Tiesin, että täältä sitä historiaa löytyy talon täydeltä. Kartat olivat vain mukava lisä.

Kuva Mikkelin maakunta-arkiston karttakokoelmiin sisältyvästä Nova et accurata delineatio Ingriae et Careliae -kartasta. Kartta löytyy digitoituna Kansalliskirjaston kokoelmista.   

Kun katson karttaa, yritän välittömästi nähdä, mistä se on piirretty. Kartan ainoa anti ei kuitenkaan ole sen tietosisältö: seinällä voi roikkua jonkin täysin merkityksettömän paikan kartta, mutta silti se on ilo silmälle ja piristää huonetta. Tähänkin tarkoitukseen soveltuu paremmin vanha, kauniisti väritetty kartta. Sitä ei ehkä voi enää käyttää mihinkään epätarkkuutensa tai yksinkertaisesti vanhentuneisuutensa vuoksi, mutta seinällä se herättää katsojan mielenkiinnon.

Vanhoihin karttoihin on myös merkitty paikannimet paljon yksityiskohtaisemmin kuin nykyisiin. Pienen präntin lukemiseen tarvitsee joskus jopa suurennuslasin, mutta se on osa kartan viehätystä: lapsikin voi tuntea itsensä tutkijaksi silmäillessään Egyptin karttaa. Lukeminen on muutenkin mukavaa ajanvietettä. Kirjat vievät mennessään ja kuljettavat ihmisen kaukomaille. Kartat tekevät saman. Kun selailemme kartaston sivuja, saamme kukin omanlaisemme mielikuvat paikoista. Mercatorin kartoista saatamme ajatella, kuinka epätarkkoja ne ovat, mutta ei meidän tarvitse niiden avulla purjehtia. Meidän tulisi ajatella niiden esteettisyyttä ja ikää, ovathan ne upeita.

Nykyään hyvin monet muinaisetkin kartat löytyvät netistä digitoituina. On kuitenkin aivan eri asia tunnustella paperia ja tihrustaa siihen tehtyjä merkintöjä kuin zoomailla kuvaa tietokoneen näytöllä. Ajatuksen ”tämä on oikeasti sen ajan ihmisen omin käsin piirtämä” voi kokea vain paperisen kartan äärellä. Arkistolaitos tekee tärkeän ja hyvän työn säilyttäessään nuo kaikki pienistä tiluskartoista lähtien. Niissä säilyy paitsi niiden varastoima tieto, myös pala menneisyyttä.

Matti Kovanen
Elomaan koulu, Hirvensalmi
TET-harjoittelija, Mikkelin maakunta-arkisto

25.10.2013

Madonna, Matti ja Kalle

Fanitusta ja sydämen pamppailuja

Jouluna 1984 sain lahjaksi Madonnan Like a Virgin -vinyylilevyn. Samana vuonna Matti Nykänen voitti Sarajevon talviolympialaisissa kultaa. Näiden historiallisten tapahtumien jälkeen tehtaan piipun varjossa kasvaneen ekaluokkalaisen maailma ei ollut entisellään. Huoneen seinät täyttyivät Madonnan ja Matin kuvista. Sieltä he pitsikorsetissaan ja ihonmyötäisessä hyppypuvussaan katselivat minua, kuiskuttelivat kutkuttavia tarinoita suuresta maailmasta. Siitä, että kaikki olisi elämässä mahdollista, V-tyylillä tai ilman, kulkemalla omia polkuja.

Vuodet kuluivat, vuosikymmenet vaihtuivat.  Tuli uusia poplaulajia ja urheilijoita - vaan ei ketään ylitse muiden. Kunnioittaminen ja arvostaminen kyllä kuuluivat tunnerepertuaariin, mutta fanittaminen? Ei ei. Sehän olisi ollut suorastaan noloa.

Elokuussa 2013 helteet jatkuvat jatkumistaan Inarissa. Paarmat surraavat, porot loikoilevat varjossa Sajoksen sisäänkäynnin edessä töihin saapuessani. Hakeudun arkiston viileään suojaan ja aloitan aamujumpan aukomalla pahvilaatikkovuorta, joka on matkannut halki Suomen Kansallisarkistosta Saamelaisarkistoon. Joka toisen laatikon päällä lukee ”Karl Nickul”, joka toisessa ”Lapin Sivistysseura”. Innoissani nostelen koteloita hyllyihin. Kyljissä vilahtelevat kirjeenvaihto, käsikirjoitukset, toiminta-asiakirjat – sinne vain hyllyihin, numerojärjestyksessä. Karl Nickulin likelle asettelen Lapin Sivistysseuran kotelot. Siinä ne nyt ovat. Kotona. Huokaisen ja tirautan pienen liikutuksen kyyneleen.

Kirjoitan kortin Karl Nickulin pojalle Erkille Helsinkiin. ”Hyvä Erkki. Kuten toivoit, Kansallisarkistoon vuosien mittaan luovuttamasi aineistot on nyt siirretty Inarin Saamelaisarkistoon. Lisäluovutuksetkin on nyt järjestetty, kaikki muut paitsi ne lehtileikkeet. Uskon, että tällä käsittämättömän arvokkaalla ja ainutlaatuisella aineistoilla tulee olemaan paljon käyttöä. Luulen, että myös isäsi olisi tyytyväinen, että hänen perintönsä on nyt lähempänä myös hänen rakastamaansa kansaa ja näin helpommin saamelaisten itsensä löydettävissä ja käytettävissä. Ystävällisin terveisin, ystäväsi Suvi”.

Nickul – kosmopoliitti geodeetti

Myöhemmin kotisohvalla uppoudun saamelaiskulttuurin professorin Veli-Pekka Lehtolan kirjaan: Nickul Rauhan mies, rauhan kansa (2000). Lehtola kirjoittaa värikkäästi ja lämpimästi, pitkälti Karl Nickulin arkiston lähteisiin perustuen, Nickulista aikansa radikaalina, Petsamon kartoittajana, pasifistina ja saamenystävänä.

Karl Woldemar Nickul oli viides lapsi ja syntyi Oulussa vuoden viimeisenä päivänä vuonna 1900 kasarmioloihin Baltian saksalaisille vanhemmilleen, asemestari Johan Wilhelm Nickulille ja Friederike o.s. Niemannille. Johan ja Friederike olivat 1880-luvulla muuttaneet Virosta Ouluun. Perheen kotikielenä oli saksa, mutta lapset kävivät ruotsinkielistä koulua. Oulussa lapset oppivat luonnollisesti myös suomea.  Nickul tuli ylioppilaaksi v. 1919 ja valmistui filosofian kandidaatiksi v. 1924. Välittömästi valmistuttuaan hän sai nimityksen maanmittaushallituksen insinööriksi.  Ensimmäiset matkansa Lappiin Nickul oli tehnyt jo ylioppilasvuotenaan. Myöhemmin virkamiehenä Nickul teki useita pitkiä kenttämatkoja Lappiin ja Petsamoon. Elämänsä aikana Nickul oli mittaamassa paitsi pohjoiset alueet, myös kaikki Suomen rajat.

Nickul - Kolttaheimon puolustaja

1930-luvun Petsamossa Nickul tutustui töidensä ohessa läheisesti alueen alkuperäiskansaan, kolttasaamelaisiin ja ystävystyi heidän kanssaan. Kolmiomittausten sivutuotteena hän julkaisi muun muassa nimistöluettelon koltansaamenkielisistä paikannimistä. Nickul piti nimistönkeruuta ensiarvoisen tärkeänä ja sanoi, että ilman nimistöä kartta on mykkä. Nickulille nimistö kertoi ihmisen vaikutuksesta, henkisestä kulttuurista, historiasta ja politiikasta.

Nickul oli huomannut, että koltat eivät mielellään kertoneet paikannimiä vieraille ja totesi, että jos koltat ilmaisivat paikkojensa nimet, he tunsivat samalla paljastavansa itsensä. Tämän takia suomalaisilla oli käsitys autiosta ja asumattomasta erämaasta. Esimerkiksi ”kolttien kurittajan”, kenraali K. M. Walleniuksen mukaan kolttain mailla oli hyvin vähän nimiä ja nekin todistivat mielikuvituksen puutetta.

Nickul erosi aikansa Petsamon tutkijakollegoistaan ottamalla reilusti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kritisoimalla valtavirran rotuopillisia ja rasistisia käsityksiä saamelaisista. Nickul kyseenalaisti suomalaisen kansakoulujärjestelmän sopivuuden saamelaisille ja korosti saamen kielten keskeistä asemaa. Puolustamisestaan huolimatta Nickul ei kuitenkaan romantisoinut, vaan esitti myös kritiikkiä esimerkiksi kolttien liian voimakkaaksi paisunutta peuranpyyntiä kohtaan.

Karl Nickulin toimintaan ja hengenheimolaisuuteen sodattoman kansan – saamelaisten – kanssa vaikutti myös hänen rauhanideologiansa. Nickul oli tunnettu aseistakieltäytyjä, joka toimi Suomen Rauhanliikkeen sihteerinä 1931–1966 ja istui myös kolmen kuukauden ajan lääninvankilassa periaatteidensa takia.

Nickul – empaattinen aktivisti

Nickul oli mukana niin monissa saamelaiskulttuurin taitekohdissa, että hengästyttää pelkkä ajatuskin. Miten joku on voinut elämässään ehtiä ja vielä elänyt juuri silloin kun niin paljon sattuu ja tapahtuu? Sota, evakkoaika, kolttien uudelleen asuttaminen Inariin Petsamon menettämisen jälkeen, Lapin uudelleenrakentaminen, saamelaisaktivismin herääminen, pohjoismaisen saamelaisyhteistyön alullepaneminen… Kaikki valtavia asioita.

Yhdessä suomalaisten saamenystävien kanssa Nickul oli myös mukana perustamassa myös Lapin Sivistysseuraa (1932), jonka tarkoitus oli ”edistää saamelaisten sivistyksellistä ja aineellista vaurastumista omaperäisellä pohjalla sekä saamelaisten ja Lapinmaan entisyyden ja nykyisyyden tuntemusta”.  Tätä tarkoitusta toteuttaakseen seura harjoitti julkaisu-, kurssi- ja tutkimistoimintaa sekä järjesti kokouksia ja juhlia.

Vedän valkoiset puuvillakäsineet käsiini ja avaan yhden kotelon, summamutikassa. Sisältä paljastuu papereita, joille on piirretty poromerkkejä ja Petsamon suonikyläläisten sukupuita. Välistä tipahtaa mustavalkoinen valokuva, kuva pitkästä ja hoikasta miehestä, siisti puku päällä. Ja sitten tunnen sen, samanlaisen kuumotuksen ja sydämen pamppailun kuin silloin Mäntän Sillanpäänkadulla.  Tällä kertaa minua ei katsele Madonna eikä Matti, vaan maisteri Nickul, tuttavammin ”Kalle”.  Hänen katseensa on täynnä myötätuntoa ja empatiaa. Hän kuiskuttelee minulle tarinoita menneestä, tapahtumista, joita ilman en voisi ymmärtää tätäkään vähää.  Hän kannustaa minua. Valaa uskoa siihen, että ulkopuolisenkin on mahdollista olla, ymmärtää ja toimia. Voi olla kunnioittava, nöyrä ja sovitteleva, mutta samalla rohkea idealisti. Ja lopuksi todeta Kallen sanoin: ”Moni voi luulla, että pidän saamelaistyötä patenttinani. Tosiasiallisesti ei mikään ole mieluisampaa minulle kuin että nuori saamelaispolvi vähitellen ottaa asiat aivan omikseen”.

Suvi Kivelä
Tutkija, Saamelaisarkisto

17.10.2013

Ollapa maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja




Ammattientarkastajan arkiston kätköistä löytyi Sveas Drottning -merkkinen polkupyörä kuluneilla renkailla, polkupyörän omistavat herra maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja ja herra apulaistarkastajan rouva. Arkiston virkakirjeenvaihto paljastaa hieman epävirallisemman tapahtumaketjun, joka alkoi jo vuonna 1940 ja päättyi keväällä 1944. Polkupyörän lisäksi tapahtumaketjua värittävät kansanhuoltoministeriö ja säännöstely. 
 

Maataloushöyrykattilain apulaistarkastajan toimenkuvana oli kiertää ympäri maaseutuja tarkastamassa räjähdysherkkiä höyrykattiloita. Höyrykattilasta ja mäntähöyrykoneesta koostuvaa lokomobiiliksikin kutsuttua maahöyrykonetta käytettiin etenkin puimakoneen pyörittämiseen. Sodan aiheuttaman polttoainepulan vuoksi puukäyttöinen maahöyrykone oli käytössä 1950-luvun alkuun saakka. Kovakuntoiselle apulaistarkastajalle kertyi vuosittain tarkastusmatkakilometrejä polkupyörällä noin 1400 ja suksilla vielä toinen mokoma. 


Apulaistarkastaja oli ostanut polkupyöränsä vuonna 1940 omien sanojensa mukaan vanhana. Vuotta aikaisemmin, syyskuussa 1939, oli perustettu kansanhuoltoministeriö vastaamaan väestön toimeentulon turvaamisesta sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännöstelystä poikkeustilanteissa. Vuoden 1939 lopulla säännöstelyn alaisiksi joutuivat nestemäiset poltto- ja moottoriöljyt, sokeri, siirappi, kahvi ja tee. Apulaistarkastajalle tarjottiin kenties matkoillaan ensin ihan oikeaa kahvia, mutta vähitellen voikukan juurista tai vehnän ja rukiin jyvistä kuivattua korviketta alettiin lisätä kahvin sekaan. Samaan aikaan herra apulaistarkastajan rouva mietti perheen kenkätilannetta kansanhuoltoministeriön julkaisemien ohjelehtisten perusteella. ”Päätös jalkineitten hankkimisesta on tehtävä harkiten, sillä ei riitä, että on rahaa, pisteitä ja erikoiskuponki, vaan pitää olla myös jalkineitten todellinen tarve (ettei tulisi vieneeksi tarvitsevan osaa).”


Huhtikuussa 1943 polkupyörän renkaat alkoivat näyttää pahoja kulumisen merkkejä. Tilanteesta huolestuneena pyörän omistaja päätti hakea polkupyörärenkaiden ostolupaa kansanhuoltoministeriöstä. Hän täytti esimieheltään saamansa lomakkeen, jossa anoi sekä sisä- että ulkorenkaita. Omana perustelunaan hän 28.4.1943 kirjoitti, että ”nykyiset, monta vuotta käytetyt polkupyöräni renkaat ovat niin kuluneet, etten pitkille matkoille niillä mielelläni lähde.” Hänen esimiehensä luonnehti puoltavassa lausunnossaan renkaita vanhoiksi ja hauraiksi. Herra apulaistarkastaja lupasi myös luovuttaa vanhat renkaat vastineeksi - sitäkin lomakkeessa kysyttiin. Apulaistarkastajan rouvakin olisi tarvinnut vanhoja polkupyörän renkaita korjatessaan perheensä korvikejalkineita, joiden puupohjat eivät kestäisi kauan ahkeraa kulutusta, ellei niitä vahvistettaisi pienillä vanhoista kumin tai nahan jätteistä leikattavilla vahvikelapuilla. Kenkähuollon lisäksi rouva apulaistarkastaja oli jo ehtinyt kansanhuoltoministeriön ohjeistuksen mukaisesti tiivistää asuintalonsa lämmönhukan vähentämiseksi ja saippuan säästämisen kultaiset säännöt hän osasi vaikka unissaan.


Kesä 1943 meni herra apulaistarkastajan lapsilla nopeasti vähissä käännetyissä ja korjatuissa vaatteissa voikukan juuria kahviksi ja muurahaisenmunia lääketieteen tarpeiksi kerätessä. Lasten isä ajeli kuluneilla polkupyörän renkailla tarkastusmatkojaan ja äiti oli saattanut maailmaan uuden apulaistarkastaja juniorin. Työntäyteistä arkea pyörittäessään perheen äiti oli päättänyt pysyä jalkeilla koko päivän, sillä jos istahtaisi, niin heti nukahtaisi. 


Vajaan vuoden kuluttua elettiin kevättä 1944, eikä pyöränrenkaiden ostoluvasta vieläkään kuulunut mitään. Uhkaavasti lähestyi noin kaksi viikkoa kestävä höyrykattilain tarkastusmatka pitkien taipaleiden taakse. Apulaistarkastajan esimies lähetti 18.4.1944 ministeriöön ostolupa-anomuksen kiirehtimispyynnön, jota hän perusteli siten, että ”pyörän käytön tarve taas heti on edessä.” Koska vastausta ei kuulunut, piti laatia kokonaan uusi ostolupa-anomus. Sen puoltolausunnossa esimies kuvaili kuluneempaa rengasta 11.5.1944 seuraavasti: ”entinen ei enää kestä ilmanpainetta siinä.” Ilmeisesti tämä luonnehdinta sai ministeriössä vauhtia, sillä apulaistarkastaja sai anomansa ostoluvan 17.5.1944. Iltasella saatettiin sitten tapauksen onnellisen päätöksen kunniaksi keittää kahvit niistä viisi vuotta sitten kammarin kaapin taakse jemmatuista ihan oikeista kahvinpavuista.


Tervetuloa tutustumaan Arkistolaitoksen kiertävään kansanhuoltoministeriöstä ja säännöstelystä kertovaan näyttelyyn Joensuun maakunta-arkistoon!  Näyttely on esillä 29.11.2013 saakka.  

Hanna Kiiski, tutkija
Joensuun maakunta-arkisto