Kamuilua oululaisittain

Helmikuussa 2003 Oulun maakunta-arkiston tuore johtaja Vuokko Joki otti yhteyttä joukkoon paikallisia ”muistisisaria ja –veljiä”. Hän pyysi meitä luokseen arkistoon miettimään ”olemmeko ja millä tavoin kamuja”.  Hänen kutsunsa taustalla oli Suomessa virinnyt keskustelu arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteistyön tarpeesta ja asiaan liittyvä KAMUT -työryhmän suositus muistiorganisaatioiden tietojen yhteiskäyttöisyydestä. Toinen, aivan yhtä painava syy tämän epävirallisen yhteystyöryhmän perustamiseen oli vertaisryhmän kaipuu paikallisella tasolla. Maaliskuussa 2003 toteutuneesta tapaamisesta alkoi vireänä jatkunut oululaisten muistiorganisaatioiden kamuilu.

Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtajien ryhmä, jossa mukana olivat seuraavat organisaatiot ja heidän johtajansa: Oulun maakunta-arkisto (Vuokko Joki), Oulun kaupunginkirjasto (Helvi Puolakka), Oulun yliopiston kirjasto (Päivi Kytömäki), Oulun kaupunginarkisto (Eero Ylitalo), Pohjois-Pohjanmaan museo (Ilse Juntikka) sekä Oulun lääninhallitus (Ulla Kukko).
Puheenjohtajana ja kokoonkutsujana on toiminut iloksemme kaikki nämä vuodet Vuokko Joki. Vuodesta 2009 kamuihin liittyi myös Oulun taidemuseon johtaja Anna-Riikka Hirvonen. Oulun Kamujen alkuperäisestä johtajakokoonpanosta vain Vuokko Joki ja allekirjoittanut ovat enää mukana, kun useat ovat jääneet eläkkeelle ja joku siirtynyt toisiin tehtäviin.  Nykyinen Oulun Kamujen kokoonpano on seuraava: Vuokko Joki (Oulun maakunta-arkisto), Jouni Pääkkölä (Oulun kaupunginkirjasto), Päivi Kytömäki (Oulun yliopiston kirjasto), Sanna-Leena Eskola (Oulun kaupunginarkisto), Pasi Kovalainen (Pohjois-Pohjanmaan museo), Merja Kummala-Mustonen (Pohjois-Suomen aluehallintovirasto) ja Anna-Riikka Hirvonen (Oulun taidemuseo).
Oulun Kamut -ajatus otettiin ilolla vastaan. Löysimme jo ensimmäisessä palaverissa hyviä perusteita ja edellytyksiä yhteistyölle, jotka ovat sittemmin osoittautuneet oikeiksi havainnoiksi.  Kaikkien meidän muistiorganisaatioiden perustehtävä on kohtalaisen samanlainen ja meillä on yhteisiä asiakkaita. Näimme myös tilaisuuden nostaa yhdessä muistiorganisaatioitamme enemmän esille. Resursseja ja osaamista erilaisiin hankkeisiin voidaan käyttää yhdessä, jolloin olemme pystyneet sellaiseen, mihin ei välttämättä yksin pystyisi. Koska itse kunkin resurssitilanne kuitenkin voi olla hyvinkin erilainen, sovimme heti alkuun, että kaikkien hankkeiden mukaantuloon liittyy vapaaehtoisuus, oma harkintavalta. Etuna näimme myös koulutukset, joita voidaan järjestää kaikkien henkilökunnalle yhteiskoulutuksena paikan päällä Oulussa.
Ensimmäisen kokouksen muistiossa kirjatut asiat ovat toteutuneet täysin: ”Kokouksen osanottajat totesivat yhteistyön sisarlaitosten välillä hyväksi ajatukseksi. Sovittiin periaate, että yhteisistä tapaamisista esimerkiksi kerran vuodessa pidetään kiinni, vaikka konkreettisia yhteistyöhankkeita ei olisikaan juuri sillä hetkellä meneillään. Erityisesti näyttelytoiminnassa nähtiin mahdollisuuksia yhteistyöhön ja saada näkyvyyttä ja julkisuutta kaikille osapuolille. Lisäksi johdon ja asiakaspalveluhenkilökunnan tutustuminen sisarlaitosten asiakaspalvelun ja aineiston karttumisen periaatteisiin sekä hakujärjestelmiin arvioitiin hyödylliseksi. Esille tuotiin myös kiinnostus tutustua sisaralojen teoreettiseen ajatteluun ja tulevan toiminnan näköaloihin.”
Kun katsoo taaksepäin, voi reippaasti todeta, että yhteinen näyttely- ja koulutustoiminta on ollut hämmästyttävän aktiivista. Koulutustilaisuudet ovat olleet ensin kamujen henkilökunnalle, viime vuosina myös ns. suurelle yleisölle, asiakaskunnallemme.  Meidän johtajien piirissä on ideoitu aiheita ja henkilökunnasta kootut työryhmät ovat niitä toteuttaneet. Kaikki ideat eivät ole toteutuneet, mutta hyvällehän tämä reilun vuosikymmenen yhteistyön saldo näyttää:
- Oulun 400-vuotisnäyttelyt (2003–2005)
- Kolme koulutustilaisuutta tekijänoikeuksista sekä julkisuus- ja henkilötietolaista (2006)
- Sukututkija asiakkaana -koulutus Oulussa ja Haapavedellä (2007) sekä Kuusamossa (2008)
- Suomen sota -näyttely (2008)
- Rakennettu ympäristö -koulutus (2009)
- Kokoelmapolitiikka -seminaari (2010): Mitä muistista katoaa, mitä muistiin jää
- Koskenniemi -ilta (2010)
- Kokoelmapolitiikka-seminaarin toteuttaminen Kajaanissa (2011)
- Valokuva-seminaaria: Valokuvien vastaanottamis-, järjestämis-, luettelointi- ja kuvailu-menettelyt (2012)
- Sukutukijan tietolähteet – Oulun Kamut esittelevät aineistojaan ja palveluitaan sukututkija-asiakkaille (2013)
- Kysy - asiantuntija vastaa: Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikkaa potentiaalisen luovuttajan näkökulmasta – seminaari yleisölle (2014). 
 
Mitä sitten koemme oppineemme tästä yhteistyöstä? Ilman muuta tietoa ja syvempää ymmärrystä toistemme aloista. Johtajat ovat saaneet ajantasaista missä mennään - tietoa. Yhteistyötä ja avunantoa. Toistemme kokoelmien, palvelujen ja henkilökunnan tuntemusta, josta henkilökuntamme on saanut asiakaspalveluun enemmän eväitä.  Nuorin tulokkaamme taidemuseo on myös muistiorganisaatio, jonka kokoelmatyön arki ja haasteet ovat varsin samankaltaisia kuin muilla kamuilla. Taidemuseon johtaja onkin todennut kamujen yhteistyö toimivan museaalisen profession vahvistajana ja tukena.
Koulutuksemme ovat olleet sekä henkilökunnan että yleisön keskuudessa suosittuja sekä hyviksi ja tarpeellisiksi todettuja. Ja olemmehan lähteneet Oulun tullista ulos vieden kamujen tietoutta maakunnan useisiin kuntiin. Koulutusten ansiosta itsekin kukin näkee tietyn asian palveluja uudella tavalla, tästä esimerkkinä sukututkimus. Ja olemme saaneet myös näkyvyyttä, josta viimeisin on sanomalehti Kalevassa 14.11.2014 ilmestynyt artikkeli Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikan yleisötilaisuudesta.
Viimeisenä muttei vähäisimpänä: me johtajat olemme saaneet runsaasti iloa arkeemme tapaamisistamme! Aloitamme yhteisen tapaamisen kahvittelun lomassa hetken kestävällä ajankohtaisten asioiden ihmettelyllä, ”jälkiviisailla”, josta yleensä saamme hersyvät naurut – tai sitten ahdistavat tunnetilat. Yhtä kaikki se hetki on meille hetki puhaltaa myös niitä ahdistuksia ja asioita, joita ei välttämättä voi muualla purkaa. Kamuilkaa, se tekee hyvää!

Päivi Kytömäki
Ylikirjastonhoitaja
Oulun yliopiston kirjasto

 

 

  

Arkistolaitoksen konservaattorin työ murroksessa


Aloitin tänään työpäiväni hakemalla kaupasta erikokoisia mattoveitsiä. Mutta mihin konservaattori niitä tarvitsee? Hyvä kysymys. Muutamassa vuodessa arkistolaitoksen konservaattorin työ on muuttunut merkittävästi. Aloittaessani työt arkistolaitoksella vuonna 2008, työnkuvaani kuului lähinnä kirjansidonta, karttojen ja piirustusten sekä sidosten konservointi. Nykyään työnkuvassani näkyy digitalisoituminen. Keskeiset arkistoaineistot pyritään digitoimaan, jotta ne saadaan tutkijoiden ja yleisön nähtäville, ja mahdollisimman pian. Tämän vuoksi pääasiallinen työni tällä hetkellä on digitoinnin esivalmistelua.

Kolmisen vuotta sitten aloin työstää digitointia varten Turun maakunta-arkistossa säilytettäviä Turun maistraatin rakennuspiirustuksia. Piirustuksia on muutama tuhat. Vanhimmat piirustukset digitoitiin tuolloin ja nyt käsittelyssä ovat uusimmat piirustukset. Esivalmistelussa aineisto saatetaan siihen kuntoon, että se kestää matkan Turusta Helsinkiin ja siellä tapahtuvan digitoinnin. On hyvä, että aineisto tulee käytyä läpi ja vauriot korjattua. Se auttaa piirustuksia säilymään vieläkin pidempään.

Arkistolaitoksen kaikki kartta- ja piirustuskokoelmat tullaan digitoimaan. Tavoitteena on saada alkuperäinen aineisto sähköiseen muotoon, jota tutkijat voivat käyttää. Näin ollen alkuperäinen aineisto saa levätä rauhassa, eikä uusia vaurioita synny.
 


Turun maistraatin rakennuspiirustus
Piirustukset käsitellään minimitoimenpitein, jotta ne saadaan tehokkaasti ja nopeasti digitointiin. Työ alkaa kuivapuhdistuksella, johon pääasiallisesti käytetään kumia tai kuituliinaa. Piirustus puhdistetaan molemmin puolin. Vanhat paikat poistetaan, mikäli ne peittävät oleellisesti informaatiota tai aiheuttavat piirustukselle lisää vaurioita. Teipit ja liimajäämät poistetaan aina, paikallista kosteutta käyttäen tai liuottimella. Piirustuksissa olevat taitokset, jotka haittaavat informaation tulkintaa, suoristetaan. Pahimmat repeämät, jotka ovat kuva-alueella, paikataan. Piirustukset käydään läpi silmämääräisesti ja pienimmät vauriot jätetään huomioimatta. Yleensä suurempia vaurioita ei ole ja voin päivän aikana käydä läpi useampia kymmeniä piirustuksia. Toisinaan tulee vastaan kovin vaurioituneita piirustuksia, joten aikaa kuluu enemmän. Elokuun puolivälistä lähtien olen käynyt läpi yli 1000 piirustusta. Loppu häämöttää jo, mutta taukoa tulee vain loppuvuodeksi. Ensi vuodelle on jo uusi arkistokokonaisuus odottamassa esivalmistelua.
 



Rauman merimieshuoneen sidoksia
Mutta mihin minä sitä mattoveistä tarvitsen? Digitointivuorossa ovat myös Merimieshuoneiden arkistot ja niihin kuuluvat laivapäiväkirjat. Päiväkirjat ovat seilanneet vuosia laivoissa, joten ne ovat pahoin kärsineet. Suurimmassa osassa on hometta, ja joidenkin sidosten kannet ovat kelvanneet rottien ruuaksi. Tässä tilanteessa kannet irrotetaan ja pääosin hävitetään. Toki mukana on myös hyväkuntoisia sidoksia. Mattoveistä tarvitaan arkkien halkaisuun, jotta arkit voidaan laittaa läpisyöttöskanneriin. Arkit tullaan säilyttämään arkistolaatikoissa eikä niitä välttämättä koskaan enää tarvita. Hienoahan se on, että saadaan laivoilla työskennelleiden henkilöiden merkinnät kaikkien nähtäville. Ikävintä konservaattorin näkökulmasta katsottuna on se, että alkuperäinen sidos ei tule enää olemaan entisensä.

Maria Toivonen
Konservaattori, Turun maakunta-arkisto