19.12.2014

Kamuilua oululaisittain

Helmikuussa 2003 Oulun maakunta-arkiston tuore johtaja Vuokko Joki otti yhteyttä joukkoon paikallisia ”muistisisaria ja –veljiä”. Hän pyysi meitä luokseen arkistoon miettimään ”olemmeko ja millä tavoin kamuja”.  Hänen kutsunsa taustalla oli Suomessa virinnyt keskustelu arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteistyön tarpeesta ja asiaan liittyvä KAMUT -työryhmän suositus muistiorganisaatioiden tietojen yhteiskäyttöisyydestä. Toinen, aivan yhtä painava syy tämän epävirallisen yhteystyöryhmän perustamiseen oli vertaisryhmän kaipuu paikallisella tasolla. Maaliskuussa 2003 toteutuneesta tapaamisesta alkoi vireänä jatkunut oululaisten muistiorganisaatioiden kamuilu.

Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtajien ryhmä, jossa mukana olivat seuraavat organisaatiot ja heidän johtajansa: Oulun maakunta-arkisto (Vuokko Joki), Oulun kaupunginkirjasto (Helvi Puolakka), Oulun yliopiston kirjasto (Päivi Kytömäki), Oulun kaupunginarkisto (Eero Ylitalo), Pohjois-Pohjanmaan museo (Ilse Juntikka) sekä Oulun lääninhallitus (Ulla Kukko).
Puheenjohtajana ja kokoonkutsujana on toiminut iloksemme kaikki nämä vuodet Vuokko Joki. Vuodesta 2009 kamuihin liittyi myös Oulun taidemuseon johtaja Anna-Riikka Hirvonen. Oulun Kamujen alkuperäisestä johtajakokoonpanosta vain Vuokko Joki ja allekirjoittanut ovat enää mukana, kun useat ovat jääneet eläkkeelle ja joku siirtynyt toisiin tehtäviin.  Nykyinen Oulun Kamujen kokoonpano on seuraava: Vuokko Joki (Oulun maakunta-arkisto), Jouni Pääkkölä (Oulun kaupunginkirjasto), Päivi Kytömäki (Oulun yliopiston kirjasto), Sanna-Leena Eskola (Oulun kaupunginarkisto), Pasi Kovalainen (Pohjois-Pohjanmaan museo), Merja Kummala-Mustonen (Pohjois-Suomen aluehallintovirasto) ja Anna-Riikka Hirvonen (Oulun taidemuseo).
Oulun Kamut -ajatus otettiin ilolla vastaan. Löysimme jo ensimmäisessä palaverissa hyviä perusteita ja edellytyksiä yhteistyölle, jotka ovat sittemmin osoittautuneet oikeiksi havainnoiksi.  Kaikkien meidän muistiorganisaatioiden perustehtävä on kohtalaisen samanlainen ja meillä on yhteisiä asiakkaita. Näimme myös tilaisuuden nostaa yhdessä muistiorganisaatioitamme enemmän esille. Resursseja ja osaamista erilaisiin hankkeisiin voidaan käyttää yhdessä, jolloin olemme pystyneet sellaiseen, mihin ei välttämättä yksin pystyisi. Koska itse kunkin resurssitilanne kuitenkin voi olla hyvinkin erilainen, sovimme heti alkuun, että kaikkien hankkeiden mukaantuloon liittyy vapaaehtoisuus, oma harkintavalta. Etuna näimme myös koulutukset, joita voidaan järjestää kaikkien henkilökunnalle yhteiskoulutuksena paikan päällä Oulussa.
Ensimmäisen kokouksen muistiossa kirjatut asiat ovat toteutuneet täysin: ”Kokouksen osanottajat totesivat yhteistyön sisarlaitosten välillä hyväksi ajatukseksi. Sovittiin periaate, että yhteisistä tapaamisista esimerkiksi kerran vuodessa pidetään kiinni, vaikka konkreettisia yhteistyöhankkeita ei olisikaan juuri sillä hetkellä meneillään. Erityisesti näyttelytoiminnassa nähtiin mahdollisuuksia yhteistyöhön ja saada näkyvyyttä ja julkisuutta kaikille osapuolille. Lisäksi johdon ja asiakaspalveluhenkilökunnan tutustuminen sisarlaitosten asiakaspalvelun ja aineiston karttumisen periaatteisiin sekä hakujärjestelmiin arvioitiin hyödylliseksi. Esille tuotiin myös kiinnostus tutustua sisaralojen teoreettiseen ajatteluun ja tulevan toiminnan näköaloihin.”
Kun katsoo taaksepäin, voi reippaasti todeta, että yhteinen näyttely- ja koulutustoiminta on ollut hämmästyttävän aktiivista. Koulutustilaisuudet ovat olleet ensin kamujen henkilökunnalle, viime vuosina myös ns. suurelle yleisölle, asiakaskunnallemme.  Meidän johtajien piirissä on ideoitu aiheita ja henkilökunnasta kootut työryhmät ovat niitä toteuttaneet. Kaikki ideat eivät ole toteutuneet, mutta hyvällehän tämä reilun vuosikymmenen yhteistyön saldo näyttää:
- Oulun 400-vuotisnäyttelyt (2003–2005)
- Kolme koulutustilaisuutta tekijänoikeuksista sekä julkisuus- ja henkilötietolaista (2006)
- Sukututkija asiakkaana -koulutus Oulussa ja Haapavedellä (2007) sekä Kuusamossa (2008)
- Suomen sota -näyttely (2008)
- Rakennettu ympäristö -koulutus (2009)
- Kokoelmapolitiikka -seminaari (2010): Mitä muistista katoaa, mitä muistiin jää
- Koskenniemi -ilta (2010)
- Kokoelmapolitiikka-seminaarin toteuttaminen Kajaanissa (2011)
- Valokuva-seminaaria: Valokuvien vastaanottamis-, järjestämis-, luettelointi- ja kuvailu-menettelyt (2012)
- Sukutukijan tietolähteet – Oulun Kamut esittelevät aineistojaan ja palveluitaan sukututkija-asiakkaille (2013)
- Kysy - asiantuntija vastaa: Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikkaa potentiaalisen luovuttajan näkökulmasta – seminaari yleisölle (2014). 
 
Mitä sitten koemme oppineemme tästä yhteistyöstä? Ilman muuta tietoa ja syvempää ymmärrystä toistemme aloista. Johtajat ovat saaneet ajantasaista missä mennään - tietoa. Yhteistyötä ja avunantoa. Toistemme kokoelmien, palvelujen ja henkilökunnan tuntemusta, josta henkilökuntamme on saanut asiakaspalveluun enemmän eväitä.  Nuorin tulokkaamme taidemuseo on myös muistiorganisaatio, jonka kokoelmatyön arki ja haasteet ovat varsin samankaltaisia kuin muilla kamuilla. Taidemuseon johtaja onkin todennut kamujen yhteistyö toimivan museaalisen profession vahvistajana ja tukena.
Koulutuksemme ovat olleet sekä henkilökunnan että yleisön keskuudessa suosittuja sekä hyviksi ja tarpeellisiksi todettuja. Ja olemmehan lähteneet Oulun tullista ulos vieden kamujen tietoutta maakunnan useisiin kuntiin. Koulutusten ansiosta itsekin kukin näkee tietyn asian palveluja uudella tavalla, tästä esimerkkinä sukututkimus. Ja olemme saaneet myös näkyvyyttä, josta viimeisin on sanomalehti Kalevassa 14.11.2014 ilmestynyt artikkeli Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikan yleisötilaisuudesta.
Viimeisenä muttei vähäisimpänä: me johtajat olemme saaneet runsaasti iloa arkeemme tapaamisistamme! Aloitamme yhteisen tapaamisen kahvittelun lomassa hetken kestävällä ajankohtaisten asioiden ihmettelyllä, ”jälkiviisailla”, josta yleensä saamme hersyvät naurut – tai sitten ahdistavat tunnetilat. Yhtä kaikki se hetki on meille hetki puhaltaa myös niitä ahdistuksia ja asioita, joita ei välttämättä voi muualla purkaa. Kamuilkaa, se tekee hyvää!

Päivi Kytömäki
Ylikirjastonhoitaja
Oulun yliopiston kirjasto

 

 

  

2.12.2014

Arkistolaitoksen konservaattorin työ murroksessa


Aloitin tänään työpäiväni hakemalla kaupasta erikokoisia mattoveitsiä. Mutta mihin konservaattori niitä tarvitsee? Hyvä kysymys. Muutamassa vuodessa arkistolaitoksen konservaattorin työ on muuttunut merkittävästi. Aloittaessani työt arkistolaitoksella vuonna 2008, työnkuvaani kuului lähinnä kirjansidonta, karttojen ja piirustusten sekä sidosten konservointi. Nykyään työnkuvassani näkyy digitalisoituminen. Keskeiset arkistoaineistot pyritään digitoimaan, jotta ne saadaan tutkijoiden ja yleisön nähtäville, ja mahdollisimman pian. Tämän vuoksi pääasiallinen työni tällä hetkellä on digitoinnin esivalmistelua.

Kolmisen vuotta sitten aloin työstää digitointia varten Turun maakunta-arkistossa säilytettäviä Turun maistraatin rakennuspiirustuksia. Piirustuksia on muutama tuhat. Vanhimmat piirustukset digitoitiin tuolloin ja nyt käsittelyssä ovat uusimmat piirustukset. Esivalmistelussa aineisto saatetaan siihen kuntoon, että se kestää matkan Turusta Helsinkiin ja siellä tapahtuvan digitoinnin. On hyvä, että aineisto tulee käytyä läpi ja vauriot korjattua. Se auttaa piirustuksia säilymään vieläkin pidempään.

Arkistolaitoksen kaikki kartta- ja piirustuskokoelmat tullaan digitoimaan. Tavoitteena on saada alkuperäinen aineisto sähköiseen muotoon, jota tutkijat voivat käyttää. Näin ollen alkuperäinen aineisto saa levätä rauhassa, eikä uusia vaurioita synny.
 


Turun maistraatin rakennuspiirustus
Piirustukset käsitellään minimitoimenpitein, jotta ne saadaan tehokkaasti ja nopeasti digitointiin. Työ alkaa kuivapuhdistuksella, johon pääasiallisesti käytetään kumia tai kuituliinaa. Piirustus puhdistetaan molemmin puolin. Vanhat paikat poistetaan, mikäli ne peittävät oleellisesti informaatiota tai aiheuttavat piirustukselle lisää vaurioita. Teipit ja liimajäämät poistetaan aina, paikallista kosteutta käyttäen tai liuottimella. Piirustuksissa olevat taitokset, jotka haittaavat informaation tulkintaa, suoristetaan. Pahimmat repeämät, jotka ovat kuva-alueella, paikataan. Piirustukset käydään läpi silmämääräisesti ja pienimmät vauriot jätetään huomioimatta. Yleensä suurempia vaurioita ei ole ja voin päivän aikana käydä läpi useampia kymmeniä piirustuksia. Toisinaan tulee vastaan kovin vaurioituneita piirustuksia, joten aikaa kuluu enemmän. Elokuun puolivälistä lähtien olen käynyt läpi yli 1000 piirustusta. Loppu häämöttää jo, mutta taukoa tulee vain loppuvuodeksi. Ensi vuodelle on jo uusi arkistokokonaisuus odottamassa esivalmistelua.
 



Rauman merimieshuoneen sidoksia
Mutta mihin minä sitä mattoveistä tarvitsen? Digitointivuorossa ovat myös Merimieshuoneiden arkistot ja niihin kuuluvat laivapäiväkirjat. Päiväkirjat ovat seilanneet vuosia laivoissa, joten ne ovat pahoin kärsineet. Suurimmassa osassa on hometta, ja joidenkin sidosten kannet ovat kelvanneet rottien ruuaksi. Tässä tilanteessa kannet irrotetaan ja pääosin hävitetään. Toki mukana on myös hyväkuntoisia sidoksia. Mattoveistä tarvitaan arkkien halkaisuun, jotta arkit voidaan laittaa läpisyöttöskanneriin. Arkit tullaan säilyttämään arkistolaatikoissa eikä niitä välttämättä koskaan enää tarvita. Hienoahan se on, että saadaan laivoilla työskennelleiden henkilöiden merkinnät kaikkien nähtäville. Ikävintä konservaattorin näkökulmasta katsottuna on se, että alkuperäinen sidos ei tule enää olemaan entisensä.

Maria Toivonen
Konservaattori, Turun maakunta-arkisto

31.10.2014

Kun on tunteet



Arkistoasiakirjojen sisältämä tieto on määritelmällisesti toiminnallista tietoa. Dokumentoidessaan toiminnallisia prosesseja asiakirjoihin tiivistyy – joko suoraan tai ainakin välillisesti – myös jotain toimintojen taustalla vaikuttavista tunteista ja ajatuksista. Etenkin monissa henkilö- ja sukuarkistoissa inhimillisten tunteiden laaja kirjo, elämän valot ja varjot ovat usein hyvin konkreettisesti läsnä asiakirjojen sisällössä.

Viranomaisarkistoissa syvien tunne-elämysten tavoittaminen vaatii arkiston käyttäjältä mielikuvitusta ja empatiakykyä, kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Lääninhallituksen anomusdiaaria lehteillessämme voimme asettua pienen ihmisen asemaan ja elää hänen mukanaan niissä odotuksissa ja toiveissa, jotka tämä on viranomaiseen asettunut. Ja kuinka karvaita pettymyksen kyyneleitä vuodatammekaan maaherran päätettyä hylätä hänen anomuksensa?

Tuomiokirjoja selatessamme voimme taas yhtyä ainoan poikansa menettäneen köyhän leskiäidin suruun tämän hakiessa oikeutta tuomioistuimessa. Tai sitten kohdistamme myötätuntomme tai vihastuksemme onnettomaan väkivallan tekijään, joka äkkipikaisen tekonsa vuoksi joutuu eliniäkseen Siperiaan karkotetuksi.

Inhimillisten tunteiden laaja väripaletti ilmenee parhaiten suku- ja perhearkistojen asiakirjoissa. Läheiselle, rakkaalle ihmiselle kirjoitettaessa ihmiset kertovat tunteistaan suoraan ja avoimesti. Rakkaus ja kaipaus, toivo ja suru, viha ja suuttumus maalataan mitä moninaisimmin värisävyin ja kielikuvin. Mikkelin maakunta-arkistonkin yksityisarkistot sisältävät lukuisia esimerkkejä näistä ihmiselämän iloista ja suruista. Moni näistä yksityisarkistoista on saatu tänä vuonna järjestetyksi ja syötetyksi VAKKA-tietokantaan.

Elämän keväässä kukkivan rakkauden vaaleat värisävyt leimuavat mm. erään Atlantin valtameren toisistaan erottaman kangasniemeläisen avioparin välisessä kirjeenvaihdossa.  Ikävä ja läheisyyden kaipuu ovat dokumentoituneet verenpunaisella musteella jo ajan kellastuttamien kirjeiden sivuille. Tunnetun viipurilaisen kauppaneuvoksen arkistoon puolestaan sisältyy kuivattu, värinsä hyvin säilyttänyt kanerva – ulkomaalaiselta nuoruudenystävättäreltä saatu muisto, jota liikemies tahtoi vielä elämänsä ehtoonakin vaalia.

Sydäntä särkevä esimerkki ihmiselämän katoavaisuudesta, syvästä surusta ja isällisestä rakkaudesta sisältyy Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettävään, tänä syksynä järjestettyyn viipurilaisen Alfthan-suvun perhearkistoon. Avioliiton kautta sukuun kuuluneen hovineuvos Lars Kuhlströmin tytär Alexandra kuoli vuonna 1832 Viipurissa vajaan 15 vuoden ikäisenä. ’Puoli vuotta kestänyt kamppailu elämän ja kuoleman enkelien välillä päättyi jälkimmäisen voittoon ja kymmenpäisen sisarusparven nuorimmainen lensi taivaaseen käsi kädessä enkelikuoron kanssa, vain hieman ennen häntä kuolleen äitinsä odottaville käsivarsille.’ Muistona Alexandrasta isä säilytti kuolleelta tyttäreltään leikkaamaansa hiuskiehkuraa, joka on edelleenkin tallessa arkistossa yhdessä Helsingfors Morgonbladissa julkaistun hautajaisrunon kanssa.

Alfthanin perhearkisto. Alfthanin perhearkiston asiakirjat (Kuhlströmin sukua koskevat asiakirjat). Kotelo 3. Mikkelin maakunta-arkisto.


Arkistot ovat pullollaan suuria tunteita ja kertomuksia. Kykymme vastaanottaa ja poimia näitä tunne-elämyksiä kuitenkin vaihtelevat. Tarkastelemme asiakirjojen sisältämiä ajatuksia ja tunteita aina oman kokemus- ja tunnehorisonttimme pohjalta. Kykymme hahmottaa toisten ilmaisemia tunteita riippuu mm. siitä, kuinka olemme itse elämässämme iloa, surua, vihaa ja pettymyksiä kohdanneet. Täysin neutraalisti emme kuitenkaan voi arkistoasiakirjoja lähestyä, jotain tunteita ne meissä sentään aina herättävät.

Arkistojen päivän teemana on tänä vuonna ’Tunteet’. Mikkelin maakunta-arkistossa teemapäivää vietetään muistelemalla maakunta-arkiston 80-vuotista taivalta mm. arkistokierrosten merkeissä. Voimme antaa ajatuksemme liitää menneisiin vuosikymmeniin – aina 1930-luvulle saakka, jolloin maakunta-arkistomme vielä aloitteli toimintaansa Viipurin Tervaniemessä.

Jari Oinonen
Tutkija, Mikkelin maakunta-arkisto

10.10.2014

Arkistolaitoksen keskusarkiston käyttöönoton suunnittelu etenee

Mikkeliin rakennettava arkistolaitoksen keskusarkisto otetaan käyttöön vuoden 2018 alussa. Arkistolaitoksen toimintaympäristössä tapahtuvasta lainsäädännöllisestä ja muusta julkisen hallinnon kehityksestä seuraa muutoksia, jotka muuttavat vaiheittain arkistolaitoksen nykyisiä toimintakäytänteitä jo ennen keskusarkiston valmistumista. Niiden ohella itse keskusarkiston käyttöönotolla on merkittäviä vaikutuksia arkistolaitoksen toimintaan, joten muutosten valmistelu edellyttää huolellista harkintaa. Erityisesti aineistojen sijoitusperiaatteet uudistuvat, kun sijoittaminen ei jatkossa perustu yksinomaan maantieteelliseen jakoon. Keskusarkiston käyttöönoton suunnittelu onkin jo hyvässä vauhdissa.

Keskusarkiston ensimmäisen rakennusvaiheen kokonaiskapasiteetti on 70 hyllykilometriä. Lisäksi varataan säilytystilaa kartoille ja piirustuksille. Lähtökohtaisesti keskusarkistoon siirrettävät aineistot ovat digitoituja alkuperäisasiakirjoja, ns. passiiviaineistoja. Niiden määrä on kuitenkin suppea, joten keskusarkistoon on siirrettävä myös sellaista aineistoa, jonka käyttö on ollut tähän saakka vähäistä tai sen arvioidaan yhä jatkuvan sellaisena. Keskusarkiston käyttöönoton edellytyksenä on lisäksi, että Kansallisarkisto luopuu Sörnäisten toimipisteestä kesällä 2018. Siellä olevien aineistojen sijoittamiseen muihin Kansallisarkiston Helsingin toimitiloihin on rajallinen mahdollisuus. Sen vuoksi keskusarkistoon on siirrettävä myös sellaista aineistoa, johon kohdistuu suurta kysyntää, kuten kantakortit ja niihin liittyvät potilasasiakirjat. Sotavuosien 1939-1945 sekä Suojeluskunta ja Lotta Svärd -aineistot jäävät kuitenkin edelleen Helsinkiin. Arkistolaitoksen yksiköistä eri puolilta maata on tarkoitus siirtää vaiheittain yhteensä noin 65 hyllykilometriä aineistoja Mikkeliin.

Arkistolaitoksen tilankäytön kokonaissuunnittelua ja tilanhallintaa ohjataan aineistojen sijoituspolitiikan avulla. Usean vuoden kattavat viranomaisarkistojen vastaanottosuunnitelmat toimivat sijoituspolitiikan toteuttamisen instrumentteina. Aineistohallintajärjestelmä tukee säilytystilanhallinnan suunnittelua ja käytännön toteutusta sekä varmistaa, että säilytysyksiköiden reaaliaikaista sijaintia kyetään seuraamaan myös silloin, kun ne eivät ole vakiopaikallaan vaan esimerkiksi tutkijoiden käytössä tai konservoitavana.

Keskusarkistoon sijoitettavien aineistojen tulee muodostaa suuria kokonaisuuksia, jotta niiden siirto on tarkoituksenmukaista kustannuksiin ja työmäärään nähden. Yhdenmukaiset ja selkeät hallinnonala-, arkisto- tai sarjakokonaisuuksien siirrot selkiyttävät myös sijoituspolitiikan johdonmukaista toteuttamista sekä muuta toimintojen suunnittelua, tietopalvelua ja viranomaisten ohjausta jatkossa.

Tulevien vuosien viranomaisarkistojen sijoituspaikka ratkaistaan ensisijaisesti sen mukaan, ovatko ne täydennystä jo aiemmin keskusarkistoon siirretyille aineistoille vai arkistolaitoksen muissa toimipisteissä säilytettäville aineistoille.

Keskusarkiston toiminnot suunnitellaan mahdollisimman kustannustehokkaiksi ja ne toteutetaan Mikkelin maakunta-arkiston ja keskusarkiston muodostamassa kokonaisuudessa. Samalla arvioidaan myös laajemmin arkistolaitoksen toimintaprosesseja sekä mahdollisuuksia aineistoihin sitoutuvien toimintojen keskittämiseen ja/tai työnjaon kehittämiseen ja erikoistumiseen arkistolaitoksen eri yksiköiden kesken.

Keskusarkistoon siirrettyjen aineistojen tietopalvelu tulee perustumaan ensisijaisesti verkkoasiointiin ja digitaalisiin jäljenteisiin. Tietyntyyppisille aineistoille tällainen palvelukonsepti soveltuu erityisen hyvin, ja sen vuoksi esimerkiksi kaikki arkistolaitoksessa säilytettävät kihlakunnanoikeuksien ilmoitusasioiden pöytäkirjat vuodesta 1960 alkaen siirretään Mikkeliin. Jäljennepalvelun keskittäminen vapauttaa voimavaroja muissa arkistolaitoksen toimipisteissä ja mahdollistaa tarvittaessa niiden uudelleenkohdentamisen osana pitkäjänteistä henkilöstösuunnittelua. Tämän hetkisen arvion mukaan keskusarkistoon siirrettävien aineistojen tietopalveluun sitoutuu noin kolme henkilötyövuotta. Keskusarkiston osalta fyysiset tutkijakäynnit ja muu paikan päällä tapahtuva asiointi ohjataan Mikkelin maakunta-arkistoon, sillä keskusarkistoon ei tule omaa asiakas- tai tutkijapalvelua. Asiakirjatilausten tekeminen verkon yli mahdollistaa asiakkuuksien kuten ajan, paikan ja toimitustavan entistä paremman ja kustannustehokkaamman hallinnan.

Kuluvan syksyn aikana keskusarkiston käyttöönoton suunnittelu jatkuu siirrettävien aineistojen ja erityyppisten tilavarausten täsmentämisellä. Säilytystapa- ja hyllytysratkaisujen linjaaminen on niin ikään tärkeää, koska niillä on erittäin suuri vaikutus säilytystilakapasiteettiin ja sen käyttötehokkuuteen.

Aineistohallintajärjestelmän toteutus on tarkoitus käynnistää loppuvuoden aikana yhteistyössä CSC:n kanssa. Järjestelmän käyttöönoton suunnittelu etenee järjestelmätoteutuksen ja keskusarkistovalmistelujen rinnalla. Aineistohallintajärjestelmän käyttöönotto tarkoittaa arkistolaitoksen kaikkien olemassa olevien säilytystilojen ja niiden hyllyrakenteiden mallintamista sekä säilytysyksikköjen fyysisten mittojen keräämistä. Arkistolaitoksen hallussa on yli 200 hyllykilometriä aineistoja, joten tiedot tullaan keräämään vaiheittain yli kolmesta miljoonasta säilytysyksiköstä.

Juhani Tikkanen, sektorijohtaja, maakunta-arkiston johtaja (HMA)
Kirjoittaja toimii keskusarkiston käyttöönoton suunnittelutyöryhmän vetäjänä.

29.9.2014

Juhlahumua ja valtiopäiväjörriköitä



Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäiset säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle syksyllä 1863 yli puolivuosisataa kestäneen ns. valtioyön jälkeen. Valtiopäiville kokoontui lähes kolmesataa aatelis-, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissäädyn edustajaa. Myös Pohjois-Karjalan salomailta lähti valtiopäiville kuusi varsin erilaista miestä, joita yhdisti kiinnostus koulutukseen.

Jokaisen aatelissuvun päämies oli oikeutettu osallistumaan valtiopäiville. Pohjois-Karjalasta ainoana aatelissäätyä edustanut Adolf Edvard Arppe oli syntyjään Kiteen Puhokselta, maakunnan mahtimiehen, teollisuuspatruuna Nils Ludvig Arppen velipuoli. A.E. Arppe asui ja vaikutti Helsingissä ja edusti valtiopäivillä paremminkin yliopistolaitosta, olihan hänet aateloitu edellisenä keväänä orgaanisen kemian tutkijana ja Helsingin yliopiston rehtorina juuri tieteellisten ansioiden perusteella.
Muutoin edustajat valittiin vaaleilla säädyittäin. Äänioikeutettuja oli vain noin 10 % suomalaisista. Esimerkiksi Joensuun kaupungissa edustajan valintaan saivat osallistua porvarioikeuden omaavat kaupunkilaiset. Valitsijoilla oli kullakin käytössään rajoittamattomasti ääniä sen summan mukaan, mitä häneltä oli taksoitettu liike-, palo-, auraus-, ja maantiekorjausmaksuja. Käytännössä edustajan valinnan saattoi Joen kaupungissa tehdä neljä rikkainta miestä. Ei olekaan ihme, että edustajaksi ensimmäisille päiville valittiin suurkauppiaan Petter Parviaisen veli Heikki, joka oli kauppias hänkin, tosin tunnettu hyväsydämisenä sekä ahkerana yhteisten asioiden hoitajana. Valtiopäivillä Heikki Parviainen pyrki edistämään kaupungin kouluasioita. Joensuulaiset olivatkin tyytyväisiä valtiopäivämieheensä. Kokemus ei tainnut kuitenkaan olla Parviaiselle mieluinen, sillä toista kertaa hän ei ehdolle lähtenyt, vaikka pyydettiin.  
Suomenmielinen mutta ruotsinkielinen Liperin kirkkoherra Anders Josef Europaeus edusti valtiopäivillä pappissäätyä. Kansansivistys ja koulujen saaminen Pohjois-Karjalaan olivat hänenkin mieliaiheitaan. Toisaalta Europaeus tunsi vetoa yliopistomaailmaan ja esitti valtiopäivillä mm. suomensukuisten kansojen kielen- ja historiantutkimuksen oppituolin perustamista yliopistoon.
Talonpoikaissäädyn edustajat valittiin tuomiokunnittain ja niinpä valtiopäiville lähti maakunnasta peräti kolme sarkanuttua: Heikki Konttinen Kiteeltä sekä pitkän valtiopäiväuran tehneet Mikko Heikura Nurmeksesta ja Antti Puhakka Kontiolahdelta.  Viimeksi mainittu oli tunnettu myös kansanrunoilijana. Valtiopäivillä Puhakka tunnettiin sukkelana ja leikkisänä puhujana, joka ”pisti jauhot suuhun” isommillekin herroille. Puhakka käytti joskus runomuotoa valtiopäiväpuheissaankin, jotka olivat tyypillisesti pitkiä ja monipolvisia, jopa niin pitkiä ettei kirjurikaan aina viitsinyt kirjoittaa ylös kuin pääkohdat. Kotiseudulla hänet tunnettiin lukeneena ja neuvokkaana miehenä, joka hoiti yhteisten asioiden lisäksi ”omakustannehintaan” myös naapureidensa virallisia asioita, laati asiakirjoja ja toimitti niitä Kuopioon lääninhallitukseen. Näistä kokemuksista lienee syntynyt yksi hänen tunnetuimmista runoistaan Tuhman Jussin juttureissu, jossa hän kuvaa niitä vaikeuksia joita viranomaisissa asioiva suomenkielinen kansa saattoi kokea.
 
Vuosien 1863 - 1864 valtiopäivistä on tullut kuluneeksi 150 vuotta. Arkistolaitoksen ja eduskunnan yhteistyönä tehty juhlanäyttely kiertää tällä hetkellä maakunta-arkistoissa. Onpa näyttelystä tehty verkkoversiokin koululaisten käyttöön http://www.nuorteneduskunta.fi/fi/1863.

Lokakuun puolivälissä näyttely saapuu Joensuuhun, juuri sopivasti juhlistamaan 40-vuotiasta maakunta-arkistoa.  

Minna-Liisa Mäkiranta
Joensuun maakunta-arkisto