11.12.2015

Onko Mikkeliin menijöitä?

Jos olet tulossa Mikkeliin maakunta-arkistoon tutkimusreissulle heti vuoden vaihtuessa, niin huomaathan, että tutkijasali on 1.1.–30.6.2016 kokeiluluonteisesti kiinni maanantaisin. Muina päivinä aukioloajat ovat entiset. Jatkosta päätetään saatujen kokemusten ja asiakaspalautteen perusteella. Aukiolokokeilun taustalla ovat vähentyneet kävijämäärät ja käytetyimpien aineistojen, kuten Luovutetun Karjalan kirkonkirjojen, tutkimisen siirtyminen verkkoon ja muihin arkistolaitoksen yksiköihin digitoinnin myötä.

Asiakirjoja haetaan tutkijasaliin tutkittavaksi ensi vuonna tiistaista perjantaihin klo 9–11 ja klo 12–15. Asiakirjojen hakijoiden lounastauko on siis aikaistunut tunnilla aiempaan verrattuna, mikä on hyvä muistaa, jos tulee yhdentoista aikoihin Mikkeliin saapuvalla Helsingin junalla. Ennakkotilaukset kannattaakin tehdä Astia-verkkopalvelun kautta. Maanantaina tutkijasalin ollessa kiinni tarkistamme verkkopalvelun kautta tulleet tilaukset kertaalleen iltapäivällä ja ennen klo 15 tehty tilaus toimitetaan tiistaiaamuksi saliin. Jos Astian käyttö arveluttaa, niin tutkijasalin henkilökunnalta saa opastusta.

Viipurin läänin maanmittauskonttorin tiluskartat olivat tämän vuoden aikana pitkään poissa käytöstä karttatilan remontin vuoksi. Kartat ovat nyt tutkittavissa, mutta niihin hakemistoina toimivat maarekisterit ja erikoisluettelot lähtivät joulukuun alussa digitoitavaksi ja ovat siten poissa käytöstä, kunnes digitointi valmistuu.

Muistattehan, että Mikkelin maakunta-arkistossa ei enää tehdä sukututkimuksia. Yksittäistenkään tietojen tarkastaminen ei käy meillä hetkessä, sillä etusijalla ovat ne tuhannet selvitykset ja jäljennökset, joita tarvitaan asiointiin eri viranomaisissa. Jos joulun pyhinä siis herää kysymyksiä omassa suvussa kulkevista tarinoista, niin vinkkejä sukututkimukseen tai muun asian selvittämiseen itse saa Arkistojen Portti -palvelusta. Arkistolaitoksen digitaaliarkistosta löytyy paljon kiinnostavaa aineistoa tutkittavaksi heti kotikoneelta käsin. Ja omatoiminen arkistotutkimus on ilmaista huvia niin verkossa kuin tutkijasaleissakin.
 
Jos sukututkimuksen tekeminen tuntuu liian vaikealta, niin esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuran kotisivulta löytyy luettelo ammattilaisista, jotka tekevät tutkimusta korvausta vastaan. Digitointi tasoittaakin tietä myös yksityiselle palvelutoiminnalle.


Anne Hänninen
Ylitarkastaja
Mikkelin maakunta-arkisto

27.11.2015

Yliopistollisesta asiakirjahallinnan koulutuksesta

Kun ylemmän arkistotutkinnon suorittaminen arkistolaitoksessa päättyi keväällä 2014, siirtyi korkein maassamme annettava asiakirjahallinnan koulutus yksinomaan yliopistojen vastuulle. Toki ylempään arkistotutkintoon rinnastettavaa koulutusta annettiin yliopistoissa jo ennen kevättä 2014, joten yliopistotasoista asiakirjahallinnan koulutusta ei tarvinnut keksiä tyhjästä tuolloin.

Mitä yliopistollinen asiakirjahallinnan koulutus sitten on ja mitä se voisi olla? Yliopistolain (558/2009) mukaan yliopistojen tehtävänä on ”antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”. Tämä tarkoittaa sitä, että myös asiakirjahallinnan koulutuksen tulisi perustua tieteelliseen tutkimukseen. Siten yliopistollisen asiakirjahallinnan koulutuksen tulisi seurata tuoretta alan tutkimusta ja räätälöidä opetuksensa sen mukaisesti. Vaikka käytännön työelämän yhteydet ovat hyvin tärkeitä asiakirjahallinnan koulutuksessa, koulutus ei voi tarkoittaa vain historioitsijoiden ammattikoulua. Toisin sanoen, yliopistollisena koulutuksena asiakirjahallinta ei saisi kokonaisuudessaan olla vain historian opintojen päälle luettavia ammatillisesti pätevöittäviä ja normatiivisiin oppeihin keskittyviä how to do -kursseja. Normit elävät ajassa ja paikassa, eikä ainakaan niiden ulkoa opetteluun kannata käyttää aikaa.
Maailma on muuttunut sitten niiden aikojen, kun historian opinnot yhdistettynä arkistokoulutukseen tarjosivat oivan polun virkamiesuralle arkistolaitokseen. Silloin laaja historian ja aineistojen tuntemus yhdistettynä tarvittavan lainsäädännön osaamiseen muodostivat keskeisen perustan alan asiantuntijuudelle. Nykyään tilanne on toinen jo siitäkin syystä, ettei kovinkaan moni vastavalmistunut työllisty arkistolaitokseen vaan mitä monimuotoisimpiin tiedonhallinnan tehtäviin niin julkiselle kuin myös yksityiselle sektorille. Siksi alan koulutuksenkin pitäisi perustua pelkkien metatieteellisten pohdintojen sijaan empiiriseen tutkimukseen.
Monilla asiakirjahallinnan opiskelijoilla on edelleen tausta historiatieteessä. Historianopiskelijan saattaa olla aluksi vaikea ymmärtää, että asiakirjahallinnan näkökulmasta arkistot eivät ole tutkimuksen kohteina sisältönsä puolesta vaan pikemminkin muotonsa ja kontekstinsa puolesta: itse arkisto ja sen sisältämät asiakirjat sekä etenkin niiden syntykontekstit ja rooli totuudenmuodostajana ovatkin keskeisiä tutkimuksen kohteita.
Koulutuksen ydin tuleekin olla asiakirjallisuuden ja sen prosessien tutkimisessa. Keskeistä olisi se, että asiakirjallisuuden merkitystä ei ymmärrettäisi vain normatiivisessa mielessä. Vaikka asiakirjahallinnan oppimateriaalit koostuvat toki voittopuolisesti muusta kuin standardi- ja normiaineistosta, opiskelijalle saattaa jäädä käsitys, että arkistoasiantuntijuus on yhtä kuin alan normien tuntemus. On se toki sitäkin, mutta yliopistollisena oppiaineena emme voi tyytyä vain siihen. On virhe, jos yliopistollisen arkistokoulutuksen saaneet kokevat, ettei koulutuksen tieteellisillä tiedoilla tee mitään työelämässä. Sehän tarkoittaisi, että olisimme epäonnistuneet.
On toki aivan keskeistä tuntea käytännön työelämässä niin asiakirjahallinnan oikeudellisesti velvoittava normisto kuin myös soft law -tyyppiset käytänteet. Käyttäytymistä ohjaaviksi normeiksi tarkoitetut normit on kuitenkin luotu muutettaviksi, minkä vuoksi asiakirjahallinnan koulutuksen ei pitäisi ainakaan pysyttäytyä normien opettelussa, tulkinnassa ja systematisoinnissa. Jos lähdetään siitä, että asiakirjahallinnan koulutuksen tulisi antaa edellytykset toimia alan suunnittelu-, ohjaus- ja johtotehtävissä, pitäisi koulutuksessa korostua ennemminkin, miksi nykyään vallitseviin normeihin on päädytty ja millaisia seurauksia noiden normien noudattamisella on. Näiden kysymysten pohdiskeluun taas historiatiede ja muut ihmistieteet antavat erinomaisen pohjan. Vaikka asiakirjahallinnan tutkimus on nykyaikana luontevinta nähdä osana informaatiotutkimusta, ei ole syytä väittää, etteikö mikä tahansa ihmistiede voisi toimia asiakirjahallinnan opintojen vankkana perustana. Tuntuu siltä, että vasta arkistotieteen (asiakirjahallinnan tutkimuksen) postmodernismi on avannut portin muihin tieteisiin ja tehnyt arkistotieteen kysymyksenasetteluista läheisempiä esimerkiksi sosiologian kanssa. Joskus tuntuu siltä, että opiskelijat uuvutetaan opinnoissa standardien ja normien opettelulla, kun vähintään yhtä keskeistä olisi pohtia esimerkiksi, miten arkistonmuodostajan tieto siitä, että jokin asiakirjaryhmä on määrätty pysyvästi säilytettäväksi, vaikuttaa siihen, millaisia asiakirjoja ylipäätään luodaan (Frank Burke Lutzkerin 1982, 125 mukaan).
Kooten: asiakirjahallinnan tutkimuksen osaaminen auttaa ymmärtämään, miten arkistot syntyvät ja mitä ne ylipäätään voisivat olla. Eikö näiden asioiden pohtimisen kuuluisi olla jokaisen merkittävän arkistoja koskevan julkisvallan päätöksen takana? Miksi yritämme edes olla tieteellisiä, jos tieteen saavutuksia ei sovelleta käytännön elämässä? Tässä mielessä siis normatiivinen näkökulma on perusteltu, mutta sen takana tulisi olla deskriptiivinen analyysi vallitsevasta tilanteesta.

Lauri Partanen
Asiakirjahallinnan ja arkistoalan maisteriohjelman suunnittelija, Itä-Suomen yliopisto

Kirjallisuus

Lutzker, Michael A. 1982. Max Weber and the Analysis of Modern Bureaucratic Organization: Notes Toward a Theory of Appraisal. American Archivist 2/1982, 119-130.

13.11.2015

Sukututkimuspäivänä oli tunnelmaa


Hämeenlinnan maakunta-arkisto ja Hämeenlinnan sukututkimusseura ry järjestivät yhteistapahtumana 12.11.2015 Sukututkimuspäivän, joka keräsi odotettua enemmän sukututkimuksesta ja arkistoista kiinnostuneita maakunta-arkistoon. Arkistossa oli hulinaa heti aamusta alkaen, kun pihaan kurvasi bussilastillinen lahtelaisia sukututkijoita.

Koko päivän aikana kävijöitä arvioitiin olevan noin 180. Useampi paikkakunta oli edustettuna, sillä osanottajat olivat mukavasti pitkin Etelä-Suomea saapuneet Hämeenlinnaan. Liikkeellä tuntui olevan erityisen monta sukututkimuksen joskus vuosia sitten aloittanutta, mutta syystä tai toisesta kesken jättänyttä, joka oli hakemassa uutta vauhtia ja innostusta harrastukseensa.


Ja mikäpä oli hakiessa, kun Sukututkimuspäivän ohjelmatarjonta tarjosi jos jonkinlaista virikettä. Arkistolaitos, Hämeenlinnan sukututkimusseura, Lahden seudun sukututkijat, Sukuseurojen Keskusliitto, Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys, FamilySearch ja monta kotiseutu-/sukuhistoriakirjaa julkaisut Heikki K. Lähde esittelivät toimintaansa ja möivät julkaisujaan. Juhlavuoden kunniaksi esillä oli myös peräti kolme Sibelius-aiheista näyttelyä: Satu Niemisen Sibeliuksen jalanjäljillä –valokuvanäyttely, Hämeenlinnan Postimerkkikerhon Klaus Juvaksen Sibelius-filatelianäyttely ja Hämeenlinnan maakunta-arkiston Sibelius-asiakirjanäyttely.

Osa Sukututkimuspäivän luennoista oli niin suosittuja, että luentosalin seinät pullistelivat väkeä – eivätkä kaikki halukkaat edes mahtuneet sisälle kuuntelemaan. Ilahduttavan moni jaksoi kuitenkin kuunnella kaikki päivän kuusi esitystä. Tietoa karttui niin sukututkimuksen aloittamisesta kuin arkistolaitoksen sähköisistä palveluista, maanomistukseen liittyvistä asiakirjoista, ASO:n arkistosta, talvi- ja jatkosodan henkilöhistoriallisista lähteistä kuin itsenäisyyden ajan veroaineistoistakin.






















Onnistuneen päivän kruunasi kirjailija, FT Anna Kortelaisen luento, jossa hän kertoi kokemuksistaan tietokirjailijana, prosaistina ja näyttelykuraattorina sekä sukututkijan vierustoverina. Arkistojen ahkerana asiakkaana Kortelainen on käyttänyt kirjojensa tausta-aineistoina erilaisia asiakirjoja kuten esimerkiksi sotapäiväkirjoja, osoiterekistereitä, rakennuspiirustuksia ja matkapäiväkirjoja. Sukututkijoita ja heidän arvokasta työtään sekä arkistoja ylistänyttä luentoa oli ilo kuunnella.

Lämmin kiitos kaikille Sukututkimuspäivään osallistuneille!

Mervi Lampi
Hämeenlinnan sukututkimusseuran puheenjohtaja

Kuvat: Kari Korpi, Hämeenlinnan maakunta-arkisto

1.10.2015

Perinteitä kunnioittaen


Arkistolaitos juhlii ensi vuonna 200-vuotista historiaansa. Turussa toimineeseen hallituskonseljiin päätettiin keisarillisella reskriptillä 13.11.1816 palkata arkistonhoitaja. Arkisto sijaitsi kahdessa huoneessa Akatemiatalossa, joka oli valmistunut kokonaisuudessaan edellisenä vuonna ja vihittiin käyttöön vasta 1817. Tällä hetkellä Akatemiatalossa, jonka pitkäaikaisin käyttäjä on ollut Turun hovioikeus, on käynnissä sen historian suurin peruskorjaushanke. Peruskorjaus valmistuu vuoden 2017 syksyllä, jolloin hovioikeus pääsee muuttamaan takaisin taloon. Ehkä olisi perusteltua kiinnittää muistolaatta talon seinään kertomaan sen merkityksestä Suomen arkistolaitoksenkin historiassa.


Nykyisen arkistolaitoksen muuttuminen uudeksi Kansallisarkistoksi juhlavuoden aikana alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä. Aikataulu riippuu organisaatiota säätelevän lain Kansallisarkistosta voimaantulon ajankohdasta. Sen myötä nykyinen piirihallintomalli ja maakunta-arkistot siirtyvät historiaan. Uuden organisaation valmistelut nykyisen Kansallisarkiston organisaation pohjalta ovat täydessä käynnissä. Kansallisarkistolla olisi toimipaikka Helsingissä, Saamelaisarkisto Inarissa ja maakunta-arkistoista tulisi Kansallisarkiston toimipaikkoja paikkakunnillaan. Tällä hetkellä muutos näyttäytyy hyvin positiivisena, työpaikat säilyvät ja useimpien kohdalla tehtävänkuvan muutokset ovat pienehköjä. Toimintamme suurin muutos, eli digitalisaatio, on jatkunut jo pitkään ja vahvistuu entisestään, ja siihen verrattuna organisaation muuttaminen on pieni harjoitus.

Hektinen valmistelu kohti tulevaisuutta ei juuri anna tilaa jäädä pohtimaan mennyttä, sitä mikä on ollut ja kohta loppuu nykymuodossaan. ”Clousaamaan” projekti nimeltä maakunta-arkistot. Niiden historiaa ja perinteitä on viime vuosina jonkin verran koottu ja käsitelty esim. 70-, 75- ja 80-juhlintojen yhteydessä. Maakunta-arkistojen virka-arkistot on käytännössä päätetty, sillä erilaiset arkistolaitoksen ja valtionhallinnon yhteiset järjestelmät ovat ne korvanneet. Turun maakunta-arkiston virka-arkistoa on kuitenkin yhdeltä osin pyritty kartuttamaan: valokuvia on hankittu ja kopioitu ja niiden kuvailutietoja on täydennetty. Tässä maakunta-arkiston eläkeläisten vapaaehtoinen työpanos on ollut merkittävä. Kiitos siitä heille.

 

Turun maakunta-arkisto on ainoa arkistolaitoksen yksiköistä, joka on toiminut samassa rakennuksessa alusta alkaen eli vuodesta 1932. Maakunta-arkisto on turkulaisessa katukuvassa vakiintunut näky, mutta sen toiminta ei ehkä ole kovin hyvin tunnettu. Sekoittaminen maakuntamuseoon oli aiemmin yleistä, koska museolla ei ollut yhtä tiettyä museoksi miellettyä rakennusta vaan se toimi useissa eri kiinteistöissä eri puolilla kaupunkia. Nimen muuttaminen Turun museokeskukseksi on vähentänyt väärinymmärryksiä.

 

Millä nimellä tämä arvokas rakennus jatkossa tunnetaan? Voisiko se olla Maakunta-arkiston talo vai yksinkertaisesti Maakunta-arkisto? Jälkimmäistä tukee pääoven yläpuolelle 83 vuotta sitten valettu teksti. Julkisivu on tarkoitus korjata ja maalata ensi vuonna, sen jälkeen voisi olla ajankohtaista kiinnittää katutasoon muistolaatta: ”Maakunta-arkisto, 1932. Turun maakunta-arkisto toimi tässä rakennuksessa vuosina 1932-2016”. Oven sähköiseen info-tauluun sen sijaan ilmestyy teksti ”Kansallisarkisto - Turun toimipaikka” samana päivänä kun laki Kansallisarkistosta astuu voimaan.

Vanha talo ottaa perinteet huomaansa, säilyttää ne myös kaupunkitilassa ja kantaa ne tuleville sukupolville. Samalla se tarjoaa tilat uudelle tulevaisuuteen kurkottavalle organisaatiolle. Perinteitä kunnioittaen.

Veli-Matti Pussinen, maakunta-arkiston johtaja
Turun maakunta-arkisto

4.9.2015

Sara ja kuolemaan tuomittu Liisu

Wikipedia tietää, että Sara Wacklin (s. 26.5.1790 Oulussa  - k. 28.1.1846 Tukholmassa) oli oululaissyntyinen kirjailija ja naiskoulutuksen edelläkävijä, joka
 

-        aloitti jo nuorena apuopettajana elättääkseen itsensä sekä leskeksi jääneen äitinsä. Hän toimi kotiopettajattarena 1810-luvulla ja sai palveluspaikassaan Hjärnen salongista kirjallisia vaikutteita. Vierailtuaan ulkomailla Sara perusti Ouluun tyttökoulun, jossa annettiin muun muassa korkeampaan teoreettiseen ajatteluun ohjaavaa opetusta mutta joka tuhoutui suurpalossa 1822. Tulipalo kohtasi myös hänen pensionaattiaan Turussa 1827, ja Sara palasi Ouluun.

-        muutti Oulusta 1830-luvulla Helsinkiin, jossa avasi koulun. 45-vuotias Sara suoritti 1835 opettajattaren tutkinnon Pariisissa Sorbonnen yliopistossa tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena naisena.

-        kirjoitti Hundrade minnen från Österbotten (1844–1845, suom. Sata muistelmaa Pohjanmaalta, 1872–1876).  Tämä Suomen historian kannalta merkittävä teos sisältää enimmäkseen Oulusta ja lähiseuduilta lyhyitä kertomuksia, joiden päähenkilöinä on usein tavallisia ihmisiä.

Kun Saran syntymästä tuli toukokuussa kuluneeksi 225 vuotta, Oulussa on muistettu yleisöäänestyksessä merkittävämmäksi oululaiseksi kautta aikain valittua Saraa mm. Oulun Kamujen (oululaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden epävirallinen yhteistyöelin) ja Oulun Historiaseuran järjestämällä seminaarilla, jossa valotettiin mm. naisen asemaa ja Saran käyttämää kieltä kolmen alustuksen voimin ja joka keräsi toukokuun lopun aurinkoisena iltana lähes sata kuulijaa kirjastoon. Oululaiset ja turistit pääsevät kuulemaan tarinoita Sarasta ja Saran tarinoista myös kesäisillä turistioppaiden vetämillä kävelyretkillä. Oulun Historiaseura julkaisi uusintapainoksen yhdestä merkittävimmistä myyntituotteistaan eli Saran kirjasta. Toiveissa olisi saada maistaa Saran juhlavuoden baakelsia. Myös tiedotusvälineet ovat olleet kiinnostuneita siitä, miten Saraa muistetaan Oulussa kuluvana vuonna. 



Oulun Kamut järjestivät edellä mainitun seminaarin lisäksi viisi Saran teoksiin, aikaan tai kertomuksiin liittyvää näyttelyä, joista kolme on esillä syyskuun puoliväliin asti ja joista maakunta-arkiston ”Kuolemaan tuomittu Liisu  -  Saran tarina asiakirjojen valossa” on avoinna 16.10. asti.

Maakunta-arkiston näyttely, joka toteutettiin pääosin harjoittelijavoimin, on aihepiiriltään kolkko: näyttelyssä esitellään yksi Saran realistisimmaksi mainittu tarina, tarina Moniuksen Liisusta, joka 1820-luvulla tappoi kaikki kolme pientä lastaan ja joka sen ajan lainsäädännön mukaisesti tuomittiin kuolemaan. Raahelaisen kultasepän kisällin vaimo Greta Lisa Hildén (o.s. Monius) ei silti menettänyt oikeaa kättään ja päätään eikä hänen ruumistaan poltettu raastuvanoikeuden langettaman tuomion mukaisesti, koska kuolemantuomioita ei enää pantu täytäntöön tsaari Nikolai I:n noustua valtaan. Sen sijaan Greta Lisa sai raipparangaistuksen ja kävi läpi julkisen ripin heinäkuussa 1827, minkä jälkeen hänet kuljetettiin vankikuljetuksella Lappeenrannan kehruuhuoneeseen, joka oli tuonaikainen naisten vankila, kärsimään sananmukaisesti elinkautista tuomiotaan.

Näyttelyssä voi verrata Saran tarinaa asiakirjojen todistamaan tapahtumakulkuun. Näyttelystä selviävät mm. Raahen kappalaisen käsitys riitaisen pariskunnan elämästä, Greta Lisan perustelut lastensa tappamiselle sekä kohtalokkaan päivän tapahtumakulku. Raastuvanoikeuden tuomiokirjasta voidaan myös lukea suhtautuminen syyttäjän, kaupunginviskaali Levoniuksen esitykseen, jonka mukaan lasten isä tulisi myös saattaa vastuuseen tapahtuneesta, koska tämän käyttäytyminen vaikutti osaltaan lasten kuolemaan.
 
Greta Lisan kohtalo saa pohtimaan naisen asemaa, 1800-luvun alkupuolen yhteiskuntaa ja kehityskulkua kohti kolmen pienen lapsen kuolemaa. Näyttely saa myös pohtimaan analogiaa tämän päivän vastaavanlaisiin tapahtumiin. Saran juhlavuoden tapahtumat osoittavat myös, että ylimpänä kansakunnan kaapin päällä olevien lisäksi meillä riittää kansallisesti merkittäviä juhlavuotensa ja sen arvoisen huomionsa ansainneita naisia.

Elämyksiä ja pohdintoja siis tarjolla 16.10. asti: Tervetuloa tutustumaan näyttelyyn!

Vuokko Joki

Maakunta-arkiston johtaja
Oulun maakunta-arkisto
 
 
 
 
 
 

21.8.2015

Mielenkiintoisten asioiden mappi



Elän valtiollisten arkistojen suhteen kaksoisroolia. Päivätyössäni tuotan asiakirjoja, joista osa päätyy aikanaan Kansallisarkiston kokoelmiin. Sivutoimisena tietokirjailijana puolestaan vietän paljon aikaani arkistoissa ja pengon papereita, jotka ovat jo päätyneet arkistolaitoksen hellään huomaan.

Arkistoreissujeni kohteena ovat useimmiten poikkeukselliset tai mielenkiintoiset asiat. Tutkin poliisihistoriaa, tiedustelua ja vakoilua, poikkeuksellisia rikoksia, värikkäitä ihmiskohtaloita – ja niin edelleen. Tämän näkökulman vuoksi arkistointiasiat nousevat mieleeni toisinaan myös päivätyöni puolella. Olisikohan joku tästä kiinnostunut sadan vuoden kuluttua? Löytääkö hän näitä tietoja mistään?

Aiemmin poliisin asiakirjat arkistoitiin vuosi vuodelta. Nykyisin paikallispoliisin asiakirjoista luovutetaan arkistolaitokselle joka kymmenen vuoden paperit. Kaikki muu hävitetään. Tulee väkisinkin miettineeksi, onko tämä oikeastaan arkistointia – vai säästetäänkö papereita enää pelkän tilastoinnin vuoksi? 

Tämän myötä niistä etsimistäni mielenkiintoisistakin asioista säilyy nykyisin vain kymmenen prosenttia. Jos laitan asian oman elämäni mittakaavaan, edelliset arkistoihin päätyneet asiakirjani olen tehnyt vuonna 2010. Seuraavat arkistoitavat asiakirjani valmistuvat vuonna 2020. Näiden vuosien väliltä tulevaisuuden historiantutkija ei löydä yksikköni asioista ainuttakaan elonmerkkiä.
Tämä ei tietysti ole aivan koko totuus. Suuri osa poliisin tutkimista asioista päätyy toki oikeuteen, ja tuomioistuinten arkistot säilytetään kattavammin. Nykyisistä tuomioistuinten arkistoista voi kuitenkin lukea lähinnä oikeuslaitoksen historiaa. Mielenkiintoiset sen sijaan painuvat historian hämärään seuraavista syistä.

Tuomioistuimessa syntyy prosessuaalista totuutta, joka useinkaan ei vastaa sitä, mitä asiassa todella tapahtui. Todisteluun liittyvien sääntöjen vuoksi tuomioistuimessa saadaan usein esittää kertyneestä näytöstä vain tietty osa. Tuomiot perustellaan tietenkin vain sen näytön varassa, joka salissa on esitetty, ja johon syyttäjällä on ollut oikeus vedota. Näin syntyy prosessuaalista eli "virallista totuutta", jolla ei välttämättä ole totuuden kanssa muuta tekemistä kuin että sitä kutsutaan samalla nimellä. Muu asian tutkinnassa kertynyt aineisto jää ainoastaan poliisin arkistoon – ja häviää sieltä pian, ellei kyseessä ole säästettävä nollavuosi.

Poliisin tutkimuksista suuri osa – ja historiantutkijan kannalta hyvin mielenkiintoinen osa – ei etene tuomioistuimeen lainkaan. Usein näin käy siksi, että rikoksentekijää ei joko saada selville tai ei tavoiteta. Oikeuteen ei mennä myöskään siinä tapauksessa, että rikoksen tekijä on kuollut.

Edelleen oikeuselämässä yleistyy paraikaa niin sanottu syyteneuvottelu. Näissä asioissa ei edes tutkita sitä, mitä oikeasti tapahtui. Sen sijaan vastaajaosapuoli voi jo jutun alkuvaiheissa ilmoittaa myöntävänsä tiettyjä rikosnimikkeitä. Jos nimikkeet ja niiden seuraamukset riittävät syyttäjälle, järjestetään tunnustusistunto. Istunnossa ei tutkita sitä, mitä reaalimaailmassa tapahtui – vaan ainoastaan sitä, onko tunnustus annettu muodollisesti oikeassa järjestyksessä. Tämä säästää valtavasti valtion virkamiesten työaikaa, mutta myöhemmällä historiantutkijalla ei ole mitään mahdollisuutta selvittää, mitä jutun takana todellisuudessa on.

Edellä on kirjoitettu ainoastaan rikoksista, mutta niiden lisäksi paikallispoliisi tutkii paljon muutakin: erikoisia löytötavarajuttuja, pomminpurkutehtäviä, asekätköjä, kuolemansyyntutkintaa, kadonneita henkilöitä… Listaa voisi jatkaa pitkään. Näistäkin seikoista historiantutkijat näkevät ajastamme vain 1/10-osan. Esimerkiksi Keski-Suomesta on löytynyt 2000-luvulla useita asekätkentäjutun aikaisia suurehkoja asekätköjä, jotka poliisi on tutkinut. Tiedot näistä kätköistä ja niiden sisällöstä eivät jää myöhempien tutkijoiden käyttöön, koska näiden vuosien asiakirjoja ei siirretä Kansallisarkistoon, vaan hävitetään.

Koska satuin varttumaan nimismiehenkanslian varjossa, olen seurannut paikallispoliisin työnkuvaa ja valtionhallinnon murrosta virkaikääni pidemmän siivun, 1980-luvulta tähän päivään. Poliisin työn ominaisin piirre on ääretön sattuma-avaruus: paikallispoliisi törmää arjessa niin uskomattomiin asioihin, ettei niitä uskoisi tosiksi, ellei itse kokisi ja näkisi. Siksi monessa nimismiespiirissä – eli vuoden 1996 lopulle asti, jolloin nimismiesjärjestelmä lakkautettiin – pidettiin niin sanottua "mielenkiintoisten asioiden mappia".

Mielenkiintoisten asioiden mappiin kerättiin asiakirjat, jotka eivät sopineet minkään muun kokonaisuuden yhteyteen. Niihin kertyi materiaalia muun muassa lentokoneesta, joka kuljetti saksalaisten sotilaiden lomarahoja Lappiin ja katosi jossain Sisä-Suomen korkeuksilla. Mapeissa oli sanoja virkatehtävillä kuolleiden virkaveljien muistolle tai näkemyksiä siitä, miksi niin oli päässyt käymään. Ja kun jonkun jutun näyttö ei oikeudessa riittänyt, saattoi asiaa tutkinut poliisimies kirjoittaa mielenkiintoisten asioiden mappiin selostuksen siitä, mitä tapahtumassa oli hänen nähdäkseen todellisuudessa tapahtunut. Jatkon kannalta kun poliisin oli tärkeää tietää vaikkapa se, kuka oli tappanut kenet, vaikka oikeus ei olisi asiasta tuomiota antanutkaan.

Tätä taustaa vasten voi kuvitella, kuinka paljon kullanarvoista paikallistietoa on menetetty, kun poliisin arkistoinnista on 90-prosenttisesti luovuttu. Poliisipiirien kasvaessa ja poliisiasemien harvetessa myös mielenkiintoisten asioiden mapit on unohdettu. Suuressa hallinnossa kokonaiskuvaa ei muodostu enää kellekään, ja maaseudun paikalliset asiat ovat enää muutamien eläköityvien tai jo eläköityneiden maalaispoliisien tiedossa. Heidän hyllyissään lienevät myös mielenkiintoisten asioiden mapit. Arkistolaitos kun ottaa aineistoja vastaan vain nollavuosilta.

Mikko Porvali
Kirjoittaja on jyväskyläläinen rikoskomisario ja tietokirjailija

26.6.2015

Mistä Rojaliin paperit?

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja erilaisten asioiden tutkimisesta. Vuonna 2004 innostuin sukututkimuksesta ja vietin kaiken mahdollisen ajan tutkimassa kirkonkirjoja Turun maakunta-arkistossa. Sain selville omasta suvustani mielenkiintoisia juttuja; lapsenruokkoja, linnareissuja ja aviottomia lapsia. Tuhannessa uudessa sukulaisessa riitti tutkimista ja ihmeteltävää.

Pari vuotta myöhemmin hankin moottoripyörän, Royal Enfieldin. Alun perin englantilaisen ja nykyisin Intiassa valmistetun, jonne tehdas perustettiin jo 1955. Ensimmäiset vuodet menivät tekniikan opettelussa ja työkalujen käytön hiomisessa. Sitten harrastus laajeni ja hankin ensimmäisen vanhemman Rojalin, vuosimallia 1953. Yksilö oli myyty ensimmäiselle omistajalle britteihin, mutta sittemmin päätynyt Kanadaan, mistä oli ostettu taas takaisin Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan. Kävimme hakemassa pyörän Suomeen isäni kanssa hiihtolomalla 2009 ja aloimme entisöinnin. Tien päälle saattamisessa ongelmaksi muodostui kuitenkin viranomaismääräykset.

Ongelmana rekisteröinnissä oli se, että Trafi vaatii todisteet siitä, että ajoneuvo on rekisteröity aiemmin. Pyörässä oli englantilainen rekisterikilpi paikallaan, mutta kysely sikäläisestä kreivikunnan arkistosta tuotti tulokseksi toisen pyörän tiedot. Onneksi ostimme samalta myyjältä myös toisen Rojalin ja sen tiedot täsmäsivät. Sittemmin olen tutkinut 50- ja 60-luvulla Suomeen tuotujen moottoripyörien historioita eri lähteistä. Parhaimmillaan olen pystynyt jäljittämään kaikki vaiheet tehtaalta asti nykypäivään.

Syksyllä 2014 tuli taas tarve löytää historia kahdelle vuoden 1952 yksilölle kun paikallinen harrastaja oli hankkinut Salosta kohtuullisen täydellisiä projekteja. Toinen jopa rekisterissä, mutta toinen ilman mitään dokumentteja. Ajattelin, että yksi mahdollisuus löytää tietoa on mennä Turun maakunta-arkistoon ja skannata kaikki löytyvät Rojalien kortit. Kyselin mahdollisuutta ja tilanne kääntyi siihen, että sovittiin siitä, että koko aineisto skannataan ja indeksoidaan nettiin nähtäväksi. Lupasin värvätä vapaaehtoisia naputtelemaan korttien tietoja.

Saimme kerättyä hyvän porukan ja talvella 2014 syötin itse 11565 riviä tietoja yhtä monesta kantakortista. Vastaan tuli hyvin mielenkiintoisia tapauksia. Esimerkiksi selvisi, että omalla isälläni oli ollut 350-kuutioinen yhden kesän, ajolupa siihen aikaan oli kuntakohtainen ja taitaa olla niin, että hän kumminkin ajeli vähän muuallakin. Ilmankos ei ole kovinkaan paljoa kertonut asiasta. Samoiten tuli vastaan tuttujen kavereiden nuoruudenhankintoja ja nekin paperit, joita alun perin etsin.

Tässä yhden entisöidyn Rojalin tarina:

Moottoripyörän Royal Enfield G, valmistenumero 29450 historiaselvitys

Kyseinen yksilö valmistui Enfield Cycle Co:n tehtaalla Redditchissä, Englannissa ja toimitettiin Otto Brandtille Helsinkiin 11. kesäkuuta 1952, joka oli tuolloin merkin maahantuoja. Ensirekisteröinti tapahtui Hämeen lääniin tunnuksella HE-642 19. elokuuta 1952 ja ensimmäinen omistaja oli asioitsija Arvo Tammisto, Urjalan Laukealassa.

Vuonna 1954 pyörän omistus siirtyi Eino Vasamalle Halikon Märynummelle. Rekisteröinti Turun ja Porin lääniin merkittiin 9. joulukuuta rekisteritunnukselle TJ-357. 23. tammikuuta 1965 omistus siirtyi kirvesmies Aarre Vasamalle, joka asui samalla kylällä. Seuraava merkintä on vuosipoistosta 31.12.1969, Trafin arkiston mukaan.

Kuitenkin seuraava rekisteriote kertoo omistajaksi T:mi Glans, Kauko ja katsastuspäivämääräksi 31.7.1969, joten tiedoissa on ristiriita. Vuonna 1973 pyörä siirrettiin varastovakuutukseen. Trafin toimittamat kopiot papereista ovat huonolaatuiset ja tekstit tulkinnanvaraiset.

Trafin rekisteritiedoista selviää, että ainakin vuodesta 1973 omistaja oli Kari Glans, Salo, jonka hallussa pyörä oli vuoteen 2012. Sen jälkeen omistaja on ollut Pekka Nieminen, Hirvikoski.


Tältä kyseinen pyörä näytti ennen entisöintiä…




…ja tuolta jokusen työtunnin jälkeen.



Nyt ajoneuvo on osa Suomen historiaa, kun sen vaiheet tiedetään, eikä se enää ole vain kasa ruostetta jonkun vajan nurkassa.

Kuten huomataan, on historia mielenkiintoista, olipa kyseessä ihminen tai ajoneuvo. Aion vastaisuudessakin penkoa arkistoja, se kun on sangen koukuttavaa. Turun ja Porin läänin korttien jälkeen naputtelin 20-luvun Hämeen kirjat, niitä aukeamia ei ollut kovin paljoa. Tällä hetkellä digitoinnin alla on Mikkelin lääni. Vuosien 1965 – 1974 kortit pääsin jo penkomaan läpi, mutta niissä oli perin vähän vanhempaa kalustoa. Odotan innolla, että loputkin tulevat digimuotoon ja pääsen niitä tutkimaan.
 

Saatanpa vielä naputella muutaman rivin lisää, jos mielenkiintoisia kortistoja löytyy työn alle. Kun se saattaa auttaa tien päälle jonkin vanhan päristimen.


Kaj Nyholm, KM
Royal Enfield Owners Club Finland, puheenjohtaja