Jos olet tulossa Mikkeliin maakunta-arkistoon tutkimusreissulle heti vuoden vaihtuessa, niin huomaathan, että tutkijasali on 1.1.–30.6.2016 kokeiluluonteisesti kiinni maanantaisin. Muina päivinä aukioloajat ovat entiset. Jatkosta päätetään saatujen kokemusten ja asiakaspalautteen perusteella. Aukiolokokeilun taustalla ovat vähentyneet kävijämäärät ja käytetyimpien aineistojen, kuten Luovutetun Karjalan kirkonkirjojen, tutkimisen siirtyminen verkkoon ja muihin arkistolaitoksen yksiköihin digitoinnin myötä.
Asiakirjoja haetaan tutkijasaliin tutkittavaksi ensi vuonna tiistaista perjantaihin klo 9–11 ja klo 12–15. Asiakirjojen hakijoiden lounastauko on siis aikaistunut tunnilla aiempaan verrattuna, mikä on hyvä muistaa, jos tulee yhdentoista aikoihin Mikkeliin saapuvalla Helsingin junalla. Ennakkotilaukset kannattaakin tehdä Astia-verkkopalvelun kautta. Maanantaina tutkijasalin ollessa kiinni tarkistamme verkkopalvelun kautta tulleet tilaukset kertaalleen iltapäivällä ja ennen klo 15 tehty tilaus toimitetaan tiistaiaamuksi saliin. Jos Astian käyttö arveluttaa, niin tutkijasalin henkilökunnalta saa opastusta.
Viipurin läänin maanmittauskonttorin tiluskartat olivat tämän vuoden aikana pitkään poissa käytöstä karttatilan remontin vuoksi. Kartat ovat nyt tutkittavissa, mutta niihin hakemistoina toimivat maarekisterit ja erikoisluettelot lähtivät joulukuun alussa digitoitavaksi ja ovat siten poissa käytöstä, kunnes digitointi valmistuu.
Muistattehan, että Mikkelin maakunta-arkistossa ei enää tehdä sukututkimuksia. Yksittäistenkään tietojen tarkastaminen ei käy meillä hetkessä, sillä etusijalla ovat ne tuhannet selvitykset ja jäljennökset, joita tarvitaan asiointiin eri viranomaisissa. Jos joulun pyhinä siis herää kysymyksiä omassa suvussa kulkevista tarinoista, niin vinkkejä sukututkimukseen tai muun asian selvittämiseen itse saa Arkistojen Portti -palvelusta. Arkistolaitoksen digitaaliarkistosta löytyy paljon kiinnostavaa aineistoa tutkittavaksi heti kotikoneelta käsin. Ja omatoiminen arkistotutkimus on ilmaista huvia niin verkossa kuin tutkijasaleissakin.
Jos sukututkimuksen tekeminen tuntuu liian vaikealta, niin esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuran kotisivulta löytyy luettelo ammattilaisista, jotka tekevät tutkimusta korvausta vastaan. Digitointi tasoittaakin tietä myös yksityiselle palvelutoiminnalle.
Anne Hänninen
Ylitarkastaja
Mikkelin maakunta-arkisto
Yliopistollisesta asiakirjahallinnan koulutuksesta
Kun ylemmän arkistotutkinnon suorittaminen
arkistolaitoksessa päättyi keväällä 2014, siirtyi korkein maassamme annettava
asiakirjahallinnan koulutus yksinomaan yliopistojen vastuulle. Toki ylempään
arkistotutkintoon rinnastettavaa koulutusta annettiin yliopistoissa jo ennen
kevättä 2014, joten yliopistotasoista asiakirjahallinnan koulutusta ei
tarvinnut keksiä tyhjästä tuolloin.
Mitä yliopistollinen asiakirjahallinnan koulutus sitten on
ja mitä se voisi olla? Yliopistolain (558/2009) mukaan yliopistojen tehtävänä
on ”antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”. Tämä tarkoittaa sitä, että
myös asiakirjahallinnan koulutuksen tulisi perustua tieteelliseen tutkimukseen.
Siten yliopistollisen asiakirjahallinnan koulutuksen tulisi seurata tuoretta
alan tutkimusta ja räätälöidä opetuksensa sen mukaisesti. Vaikka käytännön työelämän
yhteydet ovat hyvin tärkeitä asiakirjahallinnan koulutuksessa, koulutus ei voi tarkoittaa
vain historioitsijoiden ammattikoulua. Toisin sanoen, yliopistollisena
koulutuksena asiakirjahallinta ei saisi kokonaisuudessaan olla vain historian
opintojen päälle luettavia ammatillisesti pätevöittäviä ja normatiivisiin oppeihin
keskittyviä how to do -kursseja.
Normit elävät ajassa ja paikassa, eikä ainakaan niiden ulkoa opetteluun kannata
käyttää aikaa.
Maailma on muuttunut sitten niiden aikojen, kun historian
opinnot yhdistettynä arkistokoulutukseen tarjosivat oivan polun virkamiesuralle
arkistolaitokseen. Silloin laaja historian ja aineistojen tuntemus yhdistettynä
tarvittavan lainsäädännön osaamiseen muodostivat keskeisen perustan alan
asiantuntijuudelle. Nykyään tilanne on toinen jo siitäkin syystä, ettei
kovinkaan moni vastavalmistunut työllisty arkistolaitokseen vaan mitä
monimuotoisimpiin tiedonhallinnan tehtäviin niin julkiselle kuin myös
yksityiselle sektorille. Siksi alan koulutuksenkin pitäisi perustua pelkkien
metatieteellisten pohdintojen sijaan empiiriseen tutkimukseen.
Monilla asiakirjahallinnan opiskelijoilla on edelleen tausta
historiatieteessä. Historianopiskelijan saattaa olla aluksi vaikea ymmärtää,
että asiakirjahallinnan näkökulmasta arkistot eivät ole tutkimuksen kohteina
sisältönsä puolesta vaan pikemminkin muotonsa ja kontekstinsa puolesta: itse
arkisto ja sen sisältämät asiakirjat sekä etenkin niiden syntykontekstit ja
rooli totuudenmuodostajana ovatkin keskeisiä tutkimuksen kohteita.
Koulutuksen ydin tuleekin olla asiakirjallisuuden ja sen
prosessien tutkimisessa. Keskeistä olisi se, että asiakirjallisuuden merkitystä
ei ymmärrettäisi vain normatiivisessa mielessä. Vaikka asiakirjahallinnan oppimateriaalit
koostuvat toki voittopuolisesti muusta kuin standardi- ja normiaineistosta,
opiskelijalle saattaa jäädä käsitys, että arkistoasiantuntijuus on yhtä kuin
alan normien tuntemus. On se toki sitäkin, mutta yliopistollisena oppiaineena
emme voi tyytyä vain siihen. On virhe, jos yliopistollisen arkistokoulutuksen
saaneet kokevat, ettei koulutuksen tieteellisillä tiedoilla tee mitään
työelämässä. Sehän tarkoittaisi, että olisimme epäonnistuneet.
On toki aivan keskeistä tuntea käytännön työelämässä niin
asiakirjahallinnan oikeudellisesti velvoittava normisto kuin myös soft law -tyyppiset käytänteet.
Käyttäytymistä ohjaaviksi normeiksi tarkoitetut normit on kuitenkin luotu
muutettaviksi, minkä vuoksi asiakirjahallinnan koulutuksen ei pitäisi ainakaan
pysyttäytyä normien opettelussa, tulkinnassa ja systematisoinnissa. Jos
lähdetään siitä, että asiakirjahallinnan koulutuksen tulisi antaa edellytykset
toimia alan suunnittelu-, ohjaus- ja johtotehtävissä, pitäisi koulutuksessa
korostua ennemminkin, miksi nykyään vallitseviin normeihin on päädytty ja
millaisia seurauksia noiden normien noudattamisella on. Näiden kysymysten
pohdiskeluun taas historiatiede ja muut ihmistieteet antavat erinomaisen
pohjan. Vaikka asiakirjahallinnan tutkimus on nykyaikana luontevinta nähdä
osana informaatiotutkimusta, ei ole syytä väittää, etteikö mikä tahansa
ihmistiede voisi toimia asiakirjahallinnan opintojen vankkana perustana. Tuntuu
siltä, että vasta arkistotieteen (asiakirjahallinnan tutkimuksen) postmodernismi
on avannut portin muihin tieteisiin ja tehnyt arkistotieteen
kysymyksenasetteluista läheisempiä esimerkiksi sosiologian kanssa. Joskus
tuntuu siltä, että opiskelijat uuvutetaan opinnoissa standardien ja normien
opettelulla, kun vähintään yhtä keskeistä olisi pohtia esimerkiksi, miten arkistonmuodostajan
tieto siitä, että jokin asiakirjaryhmä on määrätty pysyvästi säilytettäväksi,
vaikuttaa siihen, millaisia asiakirjoja ylipäätään luodaan (Frank Burke
Lutzkerin 1982, 125 mukaan).
Kooten: asiakirjahallinnan tutkimuksen osaaminen auttaa ymmärtämään,
miten arkistot syntyvät ja mitä ne ylipäätään voisivat olla. Eikö näiden
asioiden pohtimisen kuuluisi olla jokaisen merkittävän arkistoja koskevan julkisvallan
päätöksen takana? Miksi yritämme edes olla tieteellisiä, jos tieteen
saavutuksia ei sovelleta käytännön elämässä? Tässä mielessä siis normatiivinen
näkökulma on perusteltu, mutta sen takana tulisi olla deskriptiivinen analyysi
vallitsevasta tilanteesta.
Lauri Partanen
Asiakirjahallinnan ja arkistoalan maisteriohjelman
suunnittelija, Itä-Suomen yliopisto
Kirjallisuus
Lutzker, Michael A. 1982. Max Weber and the Analysis of Modern Bureaucratic Organization: Notes Toward a Theory of Appraisal. American Archivist 2/1982, 119-130.Sukututkimuspäivänä oli tunnelmaa
Hämeenlinnan maakunta-arkisto ja Hämeenlinnan sukututkimusseura ry järjestivät yhteistapahtumana 12.11.2015 Sukututkimuspäivän, joka keräsi odotettua enemmän sukututkimuksesta ja arkistoista kiinnostuneita maakunta-arkistoon. Arkistossa oli hulinaa heti aamusta alkaen, kun pihaan kurvasi bussilastillinen lahtelaisia sukututkijoita.
Koko päivän aikana kävijöitä
arvioitiin olevan noin 180. Useampi paikkakunta oli edustettuna, sillä osanottajat
olivat mukavasti pitkin Etelä-Suomea saapuneet Hämeenlinnaan. Liikkeellä tuntui
olevan erityisen monta sukututkimuksen joskus vuosia sitten aloittanutta, mutta
syystä tai toisesta kesken jättänyttä, joka oli hakemassa uutta vauhtia ja
innostusta harrastukseensa.
Ja mikäpä oli hakiessa, kun
Sukututkimuspäivän ohjelmatarjonta tarjosi jos jonkinlaista virikettä.
Arkistolaitos, Hämeenlinnan sukututkimusseura, Lahden seudun sukututkijat,
Sukuseurojen Keskusliitto, Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys, FamilySearch ja
monta kotiseutu-/sukuhistoriakirjaa julkaisut Heikki K. Lähde esittelivät
toimintaansa ja möivät julkaisujaan. Juhlavuoden kunniaksi esillä oli myös
peräti kolme Sibelius-aiheista näyttelyä: Satu Niemisen Sibeliuksen
jalanjäljillä –valokuvanäyttely, Hämeenlinnan Postimerkkikerhon Klaus
Juvaksen Sibelius-filatelianäyttely ja Hämeenlinnan maakunta-arkiston
Sibelius-asiakirjanäyttely.
Osa Sukututkimuspäivän
luennoista oli niin suosittuja, että luentosalin seinät pullistelivat väkeä –
eivätkä kaikki halukkaat edes mahtuneet sisälle kuuntelemaan. Ilahduttavan moni
jaksoi kuitenkin kuunnella kaikki päivän kuusi esitystä. Tietoa karttui niin
sukututkimuksen aloittamisesta kuin arkistolaitoksen sähköisistä palveluista,
maanomistukseen liittyvistä asiakirjoista, ASO:n arkistosta, talvi- ja jatkosodan henkilöhistoriallisista lähteistä kuin itsenäisyyden ajan
veroaineistoistakin.
Onnistuneen päivän kruunasi kirjailija, FT Anna Kortelaisen luento, jossa hän kertoi kokemuksistaan tietokirjailijana, prosaistina ja näyttelykuraattorina sekä sukututkijan vierustoverina. Arkistojen ahkerana asiakkaana Kortelainen on käyttänyt kirjojensa tausta-aineistoina erilaisia asiakirjoja kuten esimerkiksi sotapäiväkirjoja, osoiterekistereitä, rakennuspiirustuksia ja matkapäiväkirjoja. Sukututkijoita ja heidän arvokasta työtään sekä arkistoja ylistänyttä luentoa oli ilo kuunnella.
Lämmin kiitos kaikille
Sukututkimuspäivään osallistuneille!
Mervi Lampi
Hämeenlinnan
sukututkimusseuran puheenjohtaja
Kuvat: Kari Korpi, Hämeenlinnan maakunta-arkisto
Perinteitä kunnioittaen
Arkistolaitos juhlii ensi vuonna 200-vuotista historiaansa. Turussa
toimineeseen hallituskonseljiin päätettiin keisarillisella reskriptillä
13.11.1816 palkata arkistonhoitaja. Arkisto sijaitsi kahdessa huoneessa
Akatemiatalossa, joka oli valmistunut kokonaisuudessaan edellisenä vuonna ja
vihittiin käyttöön vasta 1817. Tällä hetkellä Akatemiatalossa, jonka
pitkäaikaisin käyttäjä on ollut Turun hovioikeus, on käynnissä sen historian
suurin peruskorjaushanke. Peruskorjaus valmistuu vuoden 2017 syksyllä, jolloin hovioikeus pääsee muuttamaan takaisin
taloon. Ehkä olisi perusteltua kiinnittää muistolaatta talon seinään kertomaan
sen merkityksestä Suomen arkistolaitoksenkin historiassa.
Nykyisen arkistolaitoksen muuttuminen uudeksi
Kansallisarkistoksi juhlavuoden aikana alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä.
Aikataulu riippuu organisaatiota säätelevän lain Kansallisarkistosta
voimaantulon ajankohdasta. Sen myötä nykyinen piirihallintomalli ja
maakunta-arkistot siirtyvät historiaan. Uuden organisaation valmistelut
nykyisen Kansallisarkiston organisaation pohjalta ovat täydessä käynnissä.
Kansallisarkistolla olisi toimipaikka Helsingissä, Saamelaisarkisto Inarissa ja
maakunta-arkistoista tulisi Kansallisarkiston toimipaikkoja paikkakunnillaan. Tällä
hetkellä muutos näyttäytyy hyvin positiivisena, työpaikat säilyvät ja useimpien
kohdalla tehtävänkuvan muutokset ovat pienehköjä. Toimintamme suurin muutos,
eli digitalisaatio, on jatkunut jo pitkään ja vahvistuu entisestään, ja siihen
verrattuna organisaation muuttaminen on pieni harjoitus.
Hektinen valmistelu kohti tulevaisuutta ei juuri anna tilaa
jäädä pohtimaan mennyttä, sitä mikä on ollut ja kohta loppuu nykymuodossaan.
”Clousaamaan” projekti nimeltä maakunta-arkistot. Niiden historiaa ja
perinteitä on viime vuosina jonkin verran koottu ja käsitelty esim. 70-, 75- ja
80-juhlintojen yhteydessä. Maakunta-arkistojen virka-arkistot on käytännössä
päätetty, sillä erilaiset arkistolaitoksen ja valtionhallinnon yhteiset
järjestelmät ovat ne korvanneet. Turun maakunta-arkiston virka-arkistoa on
kuitenkin yhdeltä osin pyritty kartuttamaan: valokuvia on hankittu ja kopioitu
ja niiden kuvailutietoja on täydennetty. Tässä maakunta-arkiston eläkeläisten
vapaaehtoinen työpanos on ollut merkittävä. Kiitos siitä heille.
Turun maakunta-arkisto on ainoa arkistolaitoksen yksiköistä,
joka on toiminut samassa rakennuksessa alusta alkaen eli vuodesta 1932.
Maakunta-arkisto on turkulaisessa katukuvassa vakiintunut näky, mutta sen
toiminta ei ehkä ole kovin hyvin tunnettu. Sekoittaminen maakuntamuseoon oli
aiemmin yleistä, koska museolla ei ollut yhtä tiettyä museoksi miellettyä
rakennusta vaan se toimi useissa eri kiinteistöissä eri puolilla kaupunkia.
Nimen muuttaminen Turun museokeskukseksi on vähentänyt väärinymmärryksiä.
Millä nimellä tämä arvokas rakennus jatkossa tunnetaan? Voisiko se olla Maakunta-arkiston talo vai yksinkertaisesti Maakunta-arkisto? Jälkimmäistä tukee pääoven yläpuolelle 83 vuotta sitten valettu teksti. Julkisivu on tarkoitus korjata ja maalata ensi vuonna, sen jälkeen voisi olla ajankohtaista kiinnittää katutasoon muistolaatta: ”Maakunta-arkisto, 1932. Turun maakunta-arkisto toimi tässä rakennuksessa vuosina 1932-2016”. Oven sähköiseen info-tauluun sen sijaan ilmestyy teksti ”Kansallisarkisto - Turun toimipaikka” samana päivänä kun laki Kansallisarkistosta astuu voimaan.
Vanha talo ottaa perinteet huomaansa, säilyttää ne myös
kaupunkitilassa ja kantaa ne tuleville sukupolville. Samalla se tarjoaa tilat
uudelle tulevaisuuteen kurkottavalle organisaatiolle. Perinteitä kunnioittaen.
Veli-Matti Pussinen, maakunta-arkiston
johtaja
Turun maakunta-arkisto
Sara ja kuolemaan tuomittu Liisu
Wikipedia tietää, että Sara Wacklin (s. 26.5.1790 Oulussa - k. 28.1.1846 Tukholmassa) oli oululaissyntyinen kirjailija ja naiskoulutuksen edelläkävijä, joka
- aloitti jo nuorena apuopettajana elättääkseen itsensä sekä leskeksi jääneen äitinsä. Hän toimi kotiopettajattarena 1810-luvulla ja sai palveluspaikassaan Hjärnen salongista kirjallisia vaikutteita. Vierailtuaan ulkomailla Sara perusti Ouluun tyttökoulun, jossa annettiin muun muassa korkeampaan teoreettiseen ajatteluun ohjaavaa opetusta mutta joka tuhoutui suurpalossa 1822. Tulipalo kohtasi myös hänen pensionaattiaan Turussa 1827, ja Sara palasi Ouluun.
- muutti Oulusta 1830-luvulla Helsinkiin, jossa avasi koulun. 45-vuotias Sara suoritti 1835 opettajattaren tutkinnon Pariisissa Sorbonnen yliopistossa tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena naisena.
- kirjoitti Hundrade minnen från Österbotten (1844–1845, suom. Sata muistelmaa Pohjanmaalta, 1872–1876). Tämä Suomen historian kannalta merkittävä teos sisältää enimmäkseen Oulusta ja lähiseuduilta lyhyitä kertomuksia, joiden päähenkilöinä on usein tavallisia ihmisiä.
Kun Saran syntymästä tuli toukokuussa kuluneeksi 225 vuotta, Oulussa on muistettu yleisöäänestyksessä merkittävämmäksi oululaiseksi kautta aikain valittua Saraa mm. Oulun Kamujen (oululaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden epävirallinen yhteistyöelin) ja Oulun Historiaseuran järjestämällä seminaarilla, jossa valotettiin mm. naisen asemaa ja Saran käyttämää kieltä kolmen alustuksen voimin ja joka keräsi toukokuun lopun aurinkoisena iltana lähes sata kuulijaa kirjastoon. Oululaiset ja turistit pääsevät kuulemaan tarinoita Sarasta ja Saran tarinoista myös kesäisillä turistioppaiden vetämillä kävelyretkillä. Oulun Historiaseura julkaisi uusintapainoksen yhdestä merkittävimmistä myyntituotteistaan eli Saran kirjasta. Toiveissa olisi saada maistaa Saran juhlavuoden baakelsia. Myös tiedotusvälineet ovat olleet kiinnostuneita siitä, miten Saraa muistetaan Oulussa kuluvana vuonna.
Oulun Kamut järjestivät edellä mainitun seminaarin lisäksi viisi Saran teoksiin, aikaan tai kertomuksiin liittyvää näyttelyä, joista kolme on esillä syyskuun puoliväliin asti ja joista maakunta-arkiston ”Kuolemaan tuomittu Liisu - Saran tarina asiakirjojen valossa” on avoinna 16.10. asti.
Maakunta-arkiston näyttely, joka toteutettiin pääosin harjoittelijavoimin, on aihepiiriltään kolkko: näyttelyssä esitellään yksi Saran realistisimmaksi mainittu tarina, tarina Moniuksen Liisusta, joka 1820-luvulla tappoi kaikki kolme pientä lastaan ja joka sen ajan lainsäädännön mukaisesti tuomittiin kuolemaan. Raahelaisen kultasepän kisällin vaimo Greta Lisa Hildén (o.s. Monius) ei silti menettänyt oikeaa kättään ja päätään eikä hänen ruumistaan poltettu raastuvanoikeuden langettaman tuomion mukaisesti, koska kuolemantuomioita ei enää pantu täytäntöön tsaari Nikolai I:n noustua valtaan. Sen sijaan Greta Lisa sai raipparangaistuksen ja kävi läpi julkisen ripin heinäkuussa 1827, minkä jälkeen hänet kuljetettiin vankikuljetuksella Lappeenrannan kehruuhuoneeseen, joka oli tuonaikainen naisten vankila, kärsimään sananmukaisesti elinkautista tuomiotaan.
Näyttelyssä voi verrata Saran tarinaa asiakirjojen todistamaan tapahtumakulkuun. Näyttelystä selviävät mm. Raahen kappalaisen käsitys riitaisen pariskunnan elämästä, Greta Lisan perustelut lastensa tappamiselle sekä kohtalokkaan päivän tapahtumakulku. Raastuvanoikeuden tuomiokirjasta voidaan myös lukea suhtautuminen syyttäjän, kaupunginviskaali Levoniuksen esitykseen, jonka mukaan lasten isä tulisi myös saattaa vastuuseen tapahtuneesta, koska tämän käyttäytyminen vaikutti osaltaan lasten kuolemaan.
Greta Lisan kohtalo saa pohtimaan naisen asemaa, 1800-luvun alkupuolen yhteiskuntaa ja kehityskulkua kohti kolmen pienen lapsen kuolemaa. Näyttely saa myös pohtimaan analogiaa tämän päivän vastaavanlaisiin tapahtumiin. Saran juhlavuoden tapahtumat osoittavat myös, että ylimpänä kansakunnan kaapin päällä olevien lisäksi meillä riittää kansallisesti merkittäviä juhlavuotensa ja sen arvoisen huomionsa ansainneita naisia.
Elämyksiä ja pohdintoja siis tarjolla 16.10. asti: Tervetuloa tutustumaan näyttelyyn!
Vuokko Joki
Maakunta-arkiston johtaja
Oulun maakunta-arkisto
Mielenkiintoisten asioiden mappi
Elän valtiollisten arkistojen suhteen kaksoisroolia.
Päivätyössäni tuotan asiakirjoja, joista osa päätyy aikanaan Kansallisarkiston
kokoelmiin. Sivutoimisena tietokirjailijana puolestaan vietän paljon aikaani
arkistoissa ja pengon papereita, jotka ovat jo päätyneet arkistolaitoksen
hellään huomaan.
Arkistoreissujeni kohteena ovat useimmiten poikkeukselliset
tai mielenkiintoiset asiat. Tutkin poliisihistoriaa, tiedustelua ja vakoilua,
poikkeuksellisia rikoksia, värikkäitä ihmiskohtaloita – ja niin edelleen. Tämän
näkökulman vuoksi arkistointiasiat nousevat mieleeni toisinaan myös päivätyöni
puolella. Olisikohan joku tästä kiinnostunut sadan vuoden kuluttua? Löytääkö
hän näitä tietoja mistään?
Aiemmin poliisin asiakirjat arkistoitiin vuosi vuodelta.
Nykyisin paikallispoliisin asiakirjoista luovutetaan arkistolaitokselle joka
kymmenen vuoden paperit. Kaikki muu hävitetään. Tulee väkisinkin miettineeksi,
onko tämä oikeastaan arkistointia – vai säästetäänkö papereita enää pelkän
tilastoinnin vuoksi?
Tämän myötä niistä etsimistäni mielenkiintoisistakin
asioista säilyy nykyisin vain kymmenen prosenttia. Jos laitan asian oman
elämäni mittakaavaan, edelliset arkistoihin päätyneet asiakirjani olen tehnyt
vuonna 2010. Seuraavat arkistoitavat asiakirjani valmistuvat vuonna 2020.
Näiden vuosien väliltä tulevaisuuden historiantutkija ei löydä yksikköni
asioista ainuttakaan elonmerkkiä.
Tämä ei tietysti ole aivan koko totuus. Suuri osa poliisin
tutkimista asioista päätyy toki oikeuteen, ja tuomioistuinten arkistot säilytetään
kattavammin. Nykyisistä tuomioistuinten arkistoista voi kuitenkin lukea lähinnä
oikeuslaitoksen historiaa. Mielenkiintoiset sen sijaan painuvat historian
hämärään seuraavista syistä.
Tuomioistuimessa syntyy prosessuaalista totuutta, joka
useinkaan ei vastaa sitä, mitä asiassa todella tapahtui. Todisteluun liittyvien
sääntöjen vuoksi tuomioistuimessa saadaan usein esittää kertyneestä näytöstä
vain tietty osa. Tuomiot perustellaan tietenkin vain sen näytön varassa, joka salissa
on esitetty, ja johon syyttäjällä on ollut oikeus vedota. Näin syntyy
prosessuaalista eli "virallista totuutta", jolla ei välttämättä ole
totuuden kanssa muuta tekemistä kuin että sitä kutsutaan samalla nimellä. Muu
asian tutkinnassa kertynyt aineisto jää ainoastaan poliisin arkistoon – ja
häviää sieltä pian, ellei kyseessä ole säästettävä nollavuosi.
Poliisin tutkimuksista suuri osa – ja historiantutkijan
kannalta hyvin mielenkiintoinen osa – ei etene tuomioistuimeen lainkaan. Usein
näin käy siksi, että rikoksentekijää ei joko saada selville tai ei tavoiteta.
Oikeuteen ei mennä myöskään siinä tapauksessa, että rikoksen tekijä on kuollut.
Edelleen oikeuselämässä yleistyy paraikaa niin sanottu
syyteneuvottelu. Näissä asioissa ei edes tutkita sitä, mitä oikeasti tapahtui.
Sen sijaan vastaajaosapuoli voi jo jutun alkuvaiheissa ilmoittaa myöntävänsä
tiettyjä rikosnimikkeitä. Jos nimikkeet ja niiden seuraamukset riittävät
syyttäjälle, järjestetään tunnustusistunto. Istunnossa ei tutkita sitä, mitä
reaalimaailmassa tapahtui – vaan ainoastaan sitä, onko tunnustus annettu
muodollisesti oikeassa järjestyksessä. Tämä säästää valtavasti valtion
virkamiesten työaikaa, mutta myöhemmällä historiantutkijalla ei ole mitään
mahdollisuutta selvittää, mitä jutun takana todellisuudessa on.
Edellä on kirjoitettu ainoastaan rikoksista, mutta niiden
lisäksi paikallispoliisi tutkii paljon muutakin: erikoisia löytötavarajuttuja,
pomminpurkutehtäviä, asekätköjä, kuolemansyyntutkintaa, kadonneita henkilöitä…
Listaa voisi jatkaa pitkään. Näistäkin seikoista historiantutkijat näkevät
ajastamme vain 1/10-osan. Esimerkiksi Keski-Suomesta on löytynyt 2000-luvulla
useita asekätkentäjutun aikaisia suurehkoja asekätköjä, jotka poliisi on
tutkinut. Tiedot näistä kätköistä ja niiden sisällöstä eivät jää myöhempien
tutkijoiden käyttöön, koska näiden vuosien asiakirjoja ei siirretä
Kansallisarkistoon, vaan hävitetään.
Koska satuin varttumaan nimismiehenkanslian varjossa, olen
seurannut paikallispoliisin työnkuvaa ja valtionhallinnon murrosta virkaikääni
pidemmän siivun, 1980-luvulta tähän päivään. Poliisin työn ominaisin piirre on
ääretön sattuma-avaruus: paikallispoliisi törmää arjessa niin uskomattomiin
asioihin, ettei niitä uskoisi tosiksi, ellei itse kokisi ja näkisi. Siksi
monessa nimismiespiirissä – eli vuoden 1996 lopulle asti, jolloin
nimismiesjärjestelmä lakkautettiin – pidettiin niin sanottua "mielenkiintoisten
asioiden mappia".
Mielenkiintoisten asioiden mappiin kerättiin asiakirjat,
jotka eivät sopineet minkään muun kokonaisuuden yhteyteen. Niihin kertyi
materiaalia muun muassa lentokoneesta, joka kuljetti saksalaisten sotilaiden
lomarahoja Lappiin ja katosi jossain Sisä-Suomen korkeuksilla. Mapeissa oli
sanoja virkatehtävillä kuolleiden virkaveljien muistolle tai näkemyksiä siitä,
miksi niin oli päässyt käymään. Ja kun jonkun jutun näyttö ei oikeudessa
riittänyt, saattoi asiaa tutkinut poliisimies kirjoittaa mielenkiintoisten
asioiden mappiin selostuksen siitä, mitä tapahtumassa oli hänen nähdäkseen
todellisuudessa tapahtunut. Jatkon kannalta kun poliisin oli tärkeää tietää
vaikkapa se, kuka oli tappanut kenet, vaikka oikeus ei olisi asiasta tuomiota
antanutkaan.
Tätä taustaa vasten voi kuvitella, kuinka paljon
kullanarvoista paikallistietoa on menetetty, kun poliisin arkistoinnista on
90-prosenttisesti luovuttu. Poliisipiirien kasvaessa ja poliisiasemien
harvetessa myös mielenkiintoisten asioiden mapit on unohdettu. Suuressa
hallinnossa kokonaiskuvaa ei muodostu enää kellekään, ja maaseudun paikalliset
asiat ovat enää muutamien eläköityvien tai jo eläköityneiden maalaispoliisien
tiedossa. Heidän hyllyissään lienevät myös mielenkiintoisten asioiden mapit.
Arkistolaitos kun ottaa aineistoja vastaan vain nollavuosilta.
Mikko Porvali
Kirjoittaja on jyväskyläläinen rikoskomisario ja tietokirjailija
Tunnisteet:
aineistot,
arkistolaitos,
Jyväskylän maakunta-arkisto,
seulonta,
tutkimus
Mistä Rojaliin paperit?
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja erilaisten asioiden tutkimisesta. Vuonna 2004 innostuin sukututkimuksesta ja vietin kaiken mahdollisen ajan tutkimassa kirkonkirjoja Turun maakunta-arkistossa. Sain selville omasta suvustani mielenkiintoisia juttuja; lapsenruokkoja, linnareissuja ja aviottomia lapsia. Tuhannessa uudessa sukulaisessa riitti tutkimista ja ihmeteltävää.
Pari vuotta myöhemmin hankin moottoripyörän, Royal Enfieldin. Alun perin englantilaisen ja nykyisin Intiassa valmistetun, jonne tehdas perustettiin jo 1955. Ensimmäiset vuodet menivät tekniikan opettelussa ja työkalujen käytön hiomisessa. Sitten harrastus laajeni ja hankin ensimmäisen vanhemman Rojalin, vuosimallia 1953. Yksilö oli myyty ensimmäiselle omistajalle britteihin, mutta sittemmin päätynyt Kanadaan, mistä oli ostettu taas takaisin Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan. Kävimme hakemassa pyörän Suomeen isäni kanssa hiihtolomalla 2009 ja aloimme entisöinnin. Tien päälle saattamisessa ongelmaksi muodostui kuitenkin viranomaismääräykset.
Ongelmana rekisteröinnissä oli se, että Trafi vaatii todisteet siitä, että ajoneuvo on rekisteröity aiemmin. Pyörässä oli englantilainen rekisterikilpi paikallaan, mutta kysely sikäläisestä kreivikunnan arkistosta tuotti tulokseksi toisen pyörän tiedot. Onneksi ostimme samalta myyjältä myös toisen Rojalin ja sen tiedot täsmäsivät. Sittemmin olen tutkinut 50- ja 60-luvulla Suomeen tuotujen moottoripyörien historioita eri lähteistä. Parhaimmillaan olen pystynyt jäljittämään kaikki vaiheet tehtaalta asti nykypäivään.
Syksyllä 2014 tuli taas tarve löytää historia kahdelle vuoden 1952 yksilölle kun paikallinen harrastaja oli hankkinut Salosta kohtuullisen täydellisiä projekteja. Toinen jopa rekisterissä, mutta toinen ilman mitään dokumentteja. Ajattelin, että yksi mahdollisuus löytää tietoa on mennä Turun maakunta-arkistoon ja skannata kaikki löytyvät Rojalien kortit. Kyselin mahdollisuutta ja tilanne kääntyi siihen, että sovittiin siitä, että koko aineisto skannataan ja indeksoidaan nettiin nähtäväksi. Lupasin värvätä vapaaehtoisia naputtelemaan korttien tietoja.
Saimme kerättyä hyvän porukan ja talvella 2014 syötin itse 11565 riviä tietoja yhtä monesta kantakortista. Vastaan tuli hyvin mielenkiintoisia tapauksia. Esimerkiksi selvisi, että omalla isälläni oli ollut 350-kuutioinen yhden kesän, ajolupa siihen aikaan oli kuntakohtainen ja taitaa olla niin, että hän kumminkin ajeli vähän muuallakin. Ilmankos ei ole kovinkaan paljoa kertonut asiasta. Samoiten tuli vastaan tuttujen kavereiden nuoruudenhankintoja ja nekin paperit, joita alun perin etsin.
Pari vuotta myöhemmin hankin moottoripyörän, Royal Enfieldin. Alun perin englantilaisen ja nykyisin Intiassa valmistetun, jonne tehdas perustettiin jo 1955. Ensimmäiset vuodet menivät tekniikan opettelussa ja työkalujen käytön hiomisessa. Sitten harrastus laajeni ja hankin ensimmäisen vanhemman Rojalin, vuosimallia 1953. Yksilö oli myyty ensimmäiselle omistajalle britteihin, mutta sittemmin päätynyt Kanadaan, mistä oli ostettu taas takaisin Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan. Kävimme hakemassa pyörän Suomeen isäni kanssa hiihtolomalla 2009 ja aloimme entisöinnin. Tien päälle saattamisessa ongelmaksi muodostui kuitenkin viranomaismääräykset.
Ongelmana rekisteröinnissä oli se, että Trafi vaatii todisteet siitä, että ajoneuvo on rekisteröity aiemmin. Pyörässä oli englantilainen rekisterikilpi paikallaan, mutta kysely sikäläisestä kreivikunnan arkistosta tuotti tulokseksi toisen pyörän tiedot. Onneksi ostimme samalta myyjältä myös toisen Rojalin ja sen tiedot täsmäsivät. Sittemmin olen tutkinut 50- ja 60-luvulla Suomeen tuotujen moottoripyörien historioita eri lähteistä. Parhaimmillaan olen pystynyt jäljittämään kaikki vaiheet tehtaalta asti nykypäivään.
Syksyllä 2014 tuli taas tarve löytää historia kahdelle vuoden 1952 yksilölle kun paikallinen harrastaja oli hankkinut Salosta kohtuullisen täydellisiä projekteja. Toinen jopa rekisterissä, mutta toinen ilman mitään dokumentteja. Ajattelin, että yksi mahdollisuus löytää tietoa on mennä Turun maakunta-arkistoon ja skannata kaikki löytyvät Rojalien kortit. Kyselin mahdollisuutta ja tilanne kääntyi siihen, että sovittiin siitä, että koko aineisto skannataan ja indeksoidaan nettiin nähtäväksi. Lupasin värvätä vapaaehtoisia naputtelemaan korttien tietoja.
Saimme kerättyä hyvän porukan ja talvella 2014 syötin itse 11565 riviä tietoja yhtä monesta kantakortista. Vastaan tuli hyvin mielenkiintoisia tapauksia. Esimerkiksi selvisi, että omalla isälläni oli ollut 350-kuutioinen yhden kesän, ajolupa siihen aikaan oli kuntakohtainen ja taitaa olla niin, että hän kumminkin ajeli vähän muuallakin. Ilmankos ei ole kovinkaan paljoa kertonut asiasta. Samoiten tuli vastaan tuttujen kavereiden nuoruudenhankintoja ja nekin paperit, joita alun perin etsin.
Tässä yhden entisöidyn Rojalin tarina:
Moottoripyörän Royal Enfield G, valmistenumero 29450 historiaselvitys
Moottoripyörän Royal Enfield G, valmistenumero 29450 historiaselvitys
Kyseinen yksilö valmistui Enfield Cycle Co:n tehtaalla Redditchissä, Englannissa ja toimitettiin Otto Brandtille Helsinkiin 11. kesäkuuta 1952, joka oli tuolloin merkin maahantuoja. Ensirekisteröinti tapahtui Hämeen lääniin tunnuksella HE-642 19. elokuuta 1952 ja ensimmäinen omistaja oli asioitsija Arvo Tammisto, Urjalan Laukealassa.
Vuonna 1954 pyörän omistus siirtyi Eino Vasamalle Halikon Märynummelle. Rekisteröinti Turun ja Porin lääniin merkittiin 9. joulukuuta rekisteritunnukselle TJ-357. 23. tammikuuta 1965 omistus siirtyi kirvesmies Aarre Vasamalle, joka asui samalla kylällä. Seuraava merkintä on vuosipoistosta 31.12.1969, Trafin arkiston mukaan.
Kuitenkin seuraava rekisteriote kertoo omistajaksi T:mi Glans, Kauko ja katsastuspäivämääräksi 31.7.1969, joten tiedoissa on ristiriita. Vuonna 1973 pyörä siirrettiin varastovakuutukseen. Trafin toimittamat kopiot papereista ovat huonolaatuiset ja tekstit tulkinnanvaraiset.
Trafin rekisteritiedoista selviää, että ainakin vuodesta 1973 omistaja oli Kari Glans, Salo, jonka hallussa pyörä oli vuoteen 2012. Sen jälkeen omistaja on ollut Pekka Nieminen, Hirvikoski.
Vuonna 1954 pyörän omistus siirtyi Eino Vasamalle Halikon Märynummelle. Rekisteröinti Turun ja Porin lääniin merkittiin 9. joulukuuta rekisteritunnukselle TJ-357. 23. tammikuuta 1965 omistus siirtyi kirvesmies Aarre Vasamalle, joka asui samalla kylällä. Seuraava merkintä on vuosipoistosta 31.12.1969, Trafin arkiston mukaan.
Kuitenkin seuraava rekisteriote kertoo omistajaksi T:mi Glans, Kauko ja katsastuspäivämääräksi 31.7.1969, joten tiedoissa on ristiriita. Vuonna 1973 pyörä siirrettiin varastovakuutukseen. Trafin toimittamat kopiot papereista ovat huonolaatuiset ja tekstit tulkinnanvaraiset.
Trafin rekisteritiedoista selviää, että ainakin vuodesta 1973 omistaja oli Kari Glans, Salo, jonka hallussa pyörä oli vuoteen 2012. Sen jälkeen omistaja on ollut Pekka Nieminen, Hirvikoski.
Tältä kyseinen pyörä näytti ennen entisöintiä…
…ja tuolta jokusen työtunnin jälkeen.
Nyt ajoneuvo on osa Suomen historiaa, kun sen vaiheet tiedetään, eikä se enää ole vain kasa ruostetta jonkun vajan nurkassa.
Kuten huomataan, on historia mielenkiintoista, olipa kyseessä ihminen tai ajoneuvo. Aion vastaisuudessakin penkoa arkistoja, se kun on sangen koukuttavaa. Turun ja Porin läänin korttien jälkeen naputtelin 20-luvun Hämeen kirjat, niitä aukeamia ei ollut kovin paljoa. Tällä hetkellä digitoinnin alla on Mikkelin lääni. Vuosien 1965 – 1974 kortit pääsin jo penkomaan läpi, mutta niissä oli perin vähän vanhempaa kalustoa. Odotan innolla, että loputkin tulevat digimuotoon ja pääsen niitä tutkimaan.
Saatanpa vielä naputella muutaman rivin lisää, jos mielenkiintoisia kortistoja löytyy työn alle. Kun se saattaa auttaa tien päälle jonkin vanhan päristimen.
Kaj Nyholm, KM
Royal Enfield Owners Club Finland, puheenjohtaja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)