Pula-ajalta Seminaarinmäelle - suomenkielinen opettajankoulutus 150 vuotta!



Jyväskylässä päättynyt ja Mikkeliin siirtyvä Kansallisarkiston kiertävä asiakirjanäyttely Kansanhuoltoministeriöstä houkutteli Jyväskylän maakunta-arkistoon ennätysmäärän tutustujia. Erityisen suosittu oli näyttelyn alkajaisiksi järjestetty Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksen professorin Pirjo Korkiakankaan yleisöluento ”Korttipeliä ja kekseliäisyyttä. Pula ja säännöstely vuosien 1939-1954 Suomessa”. Harvoin on arkiston seminaarihuone ollut niin ääriään myöten täynnä, että osa innokkaista kuulijoista joutui seuraamaan luentoa aulan puolelta, ja tuolitkin pääsivät loppumaan kesken. Monilla oli myös omia tarinoita ja muistoja säännöstelyn ajoista, ja tilaisuus oli hieno osoitus arkiston, yliopiston ja myös yleisön yhteistyöstä. Seuraavaksi Jyväskylän maakunta-arkisto juhlistaakin kesäkuussa aukeavalla asiakirjanäyttelyllään 150-vuotisjuhlaansa viettävää Jyväskylän yliopistoa. Asiakirjanäyttely kattaa ajallisesti yliopiston edeltäjien Jyväskylän seminaarin ja Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun vaiheet aina 1960-luvulle saakka.

Jyväskylän seminaari, tuo ensimmäinen suomenkielistä opetusta antava kansakoulunopettajaseminaari, aloitti toimintansa syksyllä 1863 Uno Cygnaeuksen johdolla. Seminaarin arkisto on tunnetuimpia ja myös tutkituimpia Jyväskylän maakunta-arkiston aineistoja, jonka nimi- ja arvosanaluetteloista voi löytää useita Suomen kulttuurielämän vaikuttajia. Tunnettu seminaarilainen on esimerkiksi vuonna 1863 ensimmäisten joukossa opintonsa aloittanut Minna Canth (os. Johnson), jonka opinnot tosin jäivät kesken hänen mentyä naimisiin seminaarin lehtorin Johan Ferdinand Canthin kanssa. Uno Cygnaeus halusi nähdä kansakoulunopettajina nimenomaan naisia, sillä opettaminen ei hänen mielestään mennyt ”liiaksi äitiyden ulkopuolelle”, mutta seminaarissa opiskeli myös monia kuuluisiksi nousseita miehiä, kuten kirjailija Johannes Linnankoski.

Seminaarin ja sitä seuranneen kasvatusopillisen korkeakoulun arkistot ovat säilyneet tähän päivään ilman suuria katkoksia, ja niiden kautta pääsee käsiksi opettajankoulutuksen arkeen eri aikoina. Saatavilla on asiakirjoja opettajakokousten pöytäkirjoista ja opetussuunnitelmista Minna Canthin ja muiden opiskelijoiden hakupapereihin, arvosanaluetteloihin ja muistiinpanovihkoihin: koska oppikirjoista oli pulaa, joutuvat oppilaat kirjoittamaan ja piirtämään muistiinpanoja. Tästä johtuen seminaaria nimitettiin aluksi myös ”vihkoseminaariksi”.

Jyväskylää on kutsuttu Suomen Ateenaksi, eikä turhaan. Seminaarin ohella täällä ovat syntyneet Suomen ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, Jyväskylän Lyseo vuonna 1858 sekä Jyväskylän tyttölyseo, jonka juuret ulottuvat vuoteen 1864. Myös näiden sekä monien muiden oppilaitosten arkistoja säilytetään Jyväskylän maakunta-arkistossa, jossa ne ovat tutkijoiden käytettävissä. Erikoisuutena voi mainita vaikkapa Jyväskylän Lyseon teinikunnan arkistoon sisältyvät Otto Ville Kuusisen runot.

Jyväskyläläiset ovat joutuneet viime aikoina jännittämään Lyseon Lukion ja sen vuonna 1902 valmistuneen koulurakennuksen kohtaloa. Päätös lukion lakkauttamisesta on herättänyt paljon tunteita ja vastustusta aina opiskelijoiden lakkoa myöten. Keskustelu kertoo myös paljon koulujen ja opiskelijoiden merkityksestä Jyväskylälle ja sen asukkaille, ja kuinka tärkeäksi osaksi kaupungin historiaa ne koetaan. Jo seminaarin aikoihin Jyväskylää luonnehdittiin erinomaiseksi opiskelukaupungiksi, ja sitä se on edelleen. Onneksemme kaupungin vanhojen oppilaitosten arkistot ovat säilyneet lähes täydellisinä tähän päivään saakka. Tervetuloa tutustumaan sekä näyttelyyn että muihin oppilaitosten arkistoihin!

Kaisa Kohvakka
Ylitarkastaja, Jyväskylän maakunta-arkisto

Tiesitkö tämän arkistolaitoksen tutkinnoista?

Arkistolaitoksen tehtävänä on asetuksen arkistolaitoksesta (832/1994) 1§:n mukaan huolehtia arkistotoimen yleisestä kehittämisestä ja sen edellyttämästä tutkimuksesta ja koulutuksesta.
Arkistolaitoksella on tällä hetkellä kaksi tutkintoa: Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto ja Ylempi arkistotutkinto. Tämän lisäksi järjestetään vuosittain teemapäiviä ja perustutkintoon liittyvää peruskurssia.

Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto

Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto (ent. arkistonhoitotutkinto) on jo lähes 35 vuoden ajan kuulunut arkistolaitoksen koulutusohjelmaan. Tutkinnon tavoitteena on antaa suorittajalle valmiudet toimia julkishallinnon ja yhteisöjen asiakirjahallinnon ja arkistotoimen eri tehtävissä. Perustutkintoja valmistuu noin 50 vuodessa. 

Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinnon pohjakoulutusvaatimuksena on ylioppilastutkinto tai muu soveltuva keskiasteen tutkinto. Lisäksi tutkinnon suorittajaksi hyväksyttävältä vaaditaan vähintään kolmen kuukauden kokemus arkistotoimen tehtävistä ja hyväksytysti suoritettu asiakirjahallinnan peruskurssi (aikaisemmin asiakirjahallinnon ja arkistotoimen peruskurssi). Tutkintoon kuuluu kolme osakuulustelua, joiden aiheina ovat asiakirjahallinnon ja arkistotoimen asema tietohallinnossa, asiakirjahallinnon ja arkistonmuodostuksen suunnittelu ja säilyvyyden ja käytettävyyden turvaaminen. Tutkintoon vaaditaan kaikkiaan kuuden kuukauden työkokemus. Tutkintoon liittyvä yhden kuukauden ohjattu harjoittelu voidaan suorittaa Kansallisarkistossa, maakunta-arkistossa tai muussa hyväksytyssä harjoittelupaikassa.  Tutkintoon kuuluu myös lyhyt kirjoitelma, jonka laatiminen ajoitetaan tutkinnon loppuvaiheeseen.

Arkistolaitoksen koulutukseen käytettävissä olevien resurssien vähentyessä on tämän vuoden alusta tutkintoon liittyvä ohjaus ja neuvonta keskitetty Kansallisarkistoon, Turun maakunta-arkistoon ja Joensuun maakunta-arkistoon. Tutkinto-oikeus myönnetään Kansallisarkistossa. Kaikissa maakunta-arkistoissa voi edelleen suorittaa kirjalliset kuulustelut, mutta tentaattorit ovat yllä mainituissa arkistolaitoksen yksiköissä. Kuukauden ohjatun harjoittelun voi jatkossakin suorittaa sekä Kansallisarkistossa että kaikissa maakunta-arkistoissa. Kirjoitelmien ohjaus ja arviointi on puolestaan jaettu Kansallisarkiston, Joensuun maakunta-arkiston ja Oulun maakunta-arkiston välillä. Ruotsinkielisten tutkinnon suorittajien ohjaus ja neuvonta sekä kirjoitelmien arviointi on keskitetty Vaasan maakunta-arkistoon. Kun tutkinnon kaikki osat on suoritettu, annetaan todistus Kansallisarkistosta. Tutkintovaatimukset päivitetään vastaamaan uusia käytäntöjä tämän vuoden aikana.

Tutkintoon vaadittava asiakirjahallinnon ja arkistotoimen peruskurssi on vuoden alusta uudistettu asiakirjahallinnan peruskurssiksi ja kurssin sisältö on suunniteltu vastaamaan tämän päivän asiakirjahallinnan vaatimuksia. Uuteen asiakirjahallinnan peruskurssiin on yhdistetty manuaalisen ja sähköisen asiakirjahallinnan perusasioita. Kurssi toteutetaan monimuotokoulutuksena, johon kuuluu kaksi lähiopetuspäivää ja verkkoympäristössä suoritettavia välitehtäviä. Asiakirjahallinnan peruskurssin hyväksytty suoritus edellyttää kurssin kaikkien osakokonaisuuksien suorittamista.
Sekä perustutkinnon että peruskurssin kehittäminen jatkuu niin että sisällöt entistä paremmin vastaavat työelämän osaamistarpeita. Samalla selvitetään verkko-oppimisympäristömme laajempaa käyttöä koulutustarjonnassamme. Peruskurssi toteutetaan perinteisen luentomuotoisen opetuksen ja verkko-opiskelun yhdistelmänä. Ensi syksynä viimeisen kerran koulutusohjelmassa olevan sähköisen asiakirjahallinnon peruskurssin voi suorittaa ainoastaan verkko-oppimisympäristössä.  Verkko-oppimisympäristön laajemmalla hyödyntämisellä tarjoamme useammalle arkistoalan koulutuksesta kiinnostuneelle mahdollisuuden paikkariippumattomasti täydentää ja kehittää osaamistaan.
Arkistolaitoksen asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto ei kuulu viralliseen koulutusjärjestelmään.  Näyttötutkintona suoritettava asiakirjahallinnon ja arkistotoimen ammattitutkinto, jolla on Opetushallituksen vahvistamat tutkintovaatimukset, tarjoaa vaihtoehtoisen tavan arkistolaitoksen perustutkinnon tasoisen tutkinnon suorittamiselle.

Ylempi arkistotutkinto

Arkistolaitos on toteuttanut ylempää arkistotutkintoa vuodesta 1936 lähtien. Tutkinto oli alun perin tarkoitettu ensisijaisesti arkistolaitoksen sisäiseksi koulutukseksi, jolla voitiin lisätä virkamiesten arkistoteoreettista ja ammatillista osaamista. Myöhemmin tutkintoa ovat voineet suorittaa myös muut valtionhallinnon sekä kunnallishallinnon asiakirjahallinnon asiantuntijatehtävissä toimivat henkilöt.
Tutkinnon suorittajaksi hyväksyttävältä on edellytetty ylemmän korkeakoulututkinnon, asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinnon (ent. arkistonhoitotutkinnon) tai vastaavan oppimäärän suorittamista sekä vähintään vuoden kokemusta alaan kuuluvien tehtävien päätoimisesta hoitamisesta.

Tutkinto on koostunut seitsemästä kirjallisesta osakuulustelusta, se on edellyttänyt osallistumista vähintään kahteen arkistolaitoksen järjestämään seminaariin, hyväksyttyä harjoittelua ja tieteelliselle opinnäytetyölle asetettavan vaatimuksen arkistoteoreettista pohdiskelua sisältävän tutkielman laatimista. Tutkinto on laajuudeltaan 37,5 opintopistettä.

Ylempi arkistotutkinto antaa valmiudet arkistolaitoksen teoreettista asiantuntemusta edellyttäviin tehtäviin sekä virastojen ja laitosten arkistoalan johto- ja suunnittelutehtäviin.

Arkistolaitos on tehnyt vuonna 2011 päätöksen ylemmän arkistotutkinnon lakkauttamisesta laitoksessa ja yliopistotasoisen arkistokoulutuksen siirtämisestä yliopistojen hoidettavaksi. Uusia tutkintolupia ei ole myönnetty enää 31.5.2011 jälkeen. Luvan saaneilla on mahdollisuus viedä tutkinto loppuun 31.5.2014 mennessä, jolloin kaikki osa-alueet tulee olla suoritettuina.

Kehittämispäällikkö Raili Oittinen
Tutkija Karin Gref
Kansallisarkisto

Laiskurin elämää?

Suku- ja paikallishistorian tutkijat ovat edelleen merkittävä arkistolaitoksen tietoaineistojen käyttäjäryhmä. Tietoaineistojen löytämistä edistää pari vuotta käytössä ollut Astia-hakujärjestelmä. Asiakirjojen digitointi helpottaa myös lähteiden saatavuutta. Tutkimustyön varsinainen ydin kuitenkin säilyy. Yhä on nähtävä vaivaa, hallittava vanhoja käsialoja, virkakieltä, lyhenteitä ja erikoistermejä. Aikaa ja sitkeyttä tarvitaan.

Vaikka eniten käytettyjä tietoaineistoja digitoidaan jatkuvasti, ei tämä toiminta kata kuin pienen murto-osan kaikesta arkistomateriaalista. Tutkijain käyttöön on tarjolla runsain mitoin originaalia kahisevaa arkistopaperia, jolle on kirjoitettu monipuolista asiaa ihmiselon vaelluksesta elämäntaipaleellaan.

Väestö asui vielä autonomian aikana maalla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. Maatilat jakautuivat maanluontonsa perusteella perintö-, kruunun- ja rälssitiloihin. Maanluonnon perusteella määräytyivät tilan omistus- ja käyttöoikeudet sekä verotuksellinen asema. Isonvihan jälkeen valtaosa, noin 70 % maatiloista oli kruununtiloja. Perinnöksiostojen kautta kruununtilat muuttuivat perintötiloiksi. Autonomian ajan alkupuolella talojärjestelmään kuuluneesta maasta oli noin puolet kruununtiloja. Sata vuotta myöhemmin oli määrä vähentynyt 7 %:iin. Kolmatta päämaanluontoa, rälssiluontoa oli maassamme yleensä varsin vähän, noin 10 % ja sen allekin 1700- ja 1800-luvuilla. Kruununtilojen muuttaminen perintötiloiksi oli nopeinta Länsi-Suomessa. Itä- ja Pohjois-Suomessa perintöoikeudet lunastettiin autonomian ajalla.

Kruunutilan asukas ei omistanut tilaansa. Hänellä oli siihen maaherran myöntämä hallintaoikeus, sijoituskirja. Asukkaan oli noudatettava ehtoja, jotka koskivat tilan hoitoa ja rakentamista sekä tilalta saatujen tuotteiden käyttöä. Tilat tuli pitää kunnossa, sillä 90 % kruununtuloista saatiin maaverona. Ohjeena oli 1681 säädetty talonkatselmussääntö, jonka määräykset rakennusten suhteen sisällytettiin myöhemmin vuoden 1734 lakiin. Säädökset pysyivät voimassa 1900-luvulle asti. Sääntö sisälsi yksityiskohtaiset ohjeet tilalla harjoitettavan maanviljelyn suhteen. Tilan rakennuksia koskevat ohjeet olivat myös hyvin tarkkoja. Kuhunkin tilaan tuli kuulua lailliset asuin-, karja- ja varastorakennukset. Ja mainittiin niiden suuruus sekä varustus kuten lukot, ikkunat ja tulisijat. Rakennuksia oli korjattava ja siksi asiakirjoihin merkittiin rakennusten vuosittainen korjausvelvollisuus. Erityisesti katto ja alushirret tuli pitää kunnossa.

Rakennuksia koskevia ohjeita ei tarvinnut noudattaa Pohjois-Karjalassa. Karjalassa sai yhteinen rahvas rakentaa ”mukavuutensa mukaan miten itselleen parhaimmaksi ja hyödyllisimmäksi näkee, eivätkä kruununviranomaiset saaneet asukkaita tässä asiassa ahdistaa tai rasittaa”. Niinpä kylmempänä vuodenaikana syksystä kevääseen vasikat, siat ja kanat asuivat saman katon alla ihmisten kanssa. Tallit olivat pakkasella huteria ja hevonen sai yösijan tuvasta. Monet muutkin viljan ja rehun varastointiin tarpeelliset rakennukset jäivät rakentamatta.
Asiantilaan ei syynä ollut köyhyys, vaan läänin kuvernöörin mielestä saamaton mielenlaatu "downshiftaus eli leppoistaminen". Ihmisten asuintilojen siisteydestä ei ollut tietoakaan. Isännät juttelivat ringissä menneen ja tulevan talven savottatöistä keskellä kirkasta kesäpäivää, jolloin olisi ollut niitty- ja peltotöitä ylen määrin maatiloilla. Saamattomuutta edisti myönnytys, jonka Karjalan talonpojat hankkivat vuoden 1766 valtiopäivillä vedoten siihen, että maakunta oli rajaseutua, jolla rakennukset oli edellisen sodan aikana poltettu, ja vihollisuuksien puhjetessa tultaisiin taas polttamaan. Rakentamisvapaus säilyi voimassa, vaikka Kuopion läänin kuvernööri 1870- ja 1890-luvuilla ehdotti sen kumoamista vedoten rakentamisessa havaittuihin moniin puutteisiin, joista koitui taloudellista ja terveydellistä vahinkoa. Senaatti ei kuitenkaan suostunut kuvernöörin vaatimuksiin, sillä valtiopäiväpäätöstä pidettiin perustuslain veroisena.

Ohjeiden ja säädösten noudattamista tuli valvoa. Se kuului kuvernöörin vastuulle. Käytännössä kruununvouti ja pari lautamiestä hoitivat asian tilan katselmuksella. Toimituksesta laadittiin pöytäkirja, joka on yleensä arkistoitu lääninkonttorin ja kruununvoudin arkistoon. Pohjois-Karjalassa katselmuspöytäkirjat sisältävät myös rakennuksia koskevat tiedot, vaikka niillä ei ollut velvoittavaa merkitystä. Ohjeiden mukaan katselmus tuli pitää joka kolmas vuosi, mutta siihen ei tainnut missään päin maata riittää resursseja 1800-luvun alkupuolella. Uudistilojen perustamisen yhteydessä myönnettyjen vapaavuosien, (10-40 vuotta) aikana em. ohjetta kuitenkin noudatettiin.

Metsien arvon lisääntyessä tilanne alkoi muuttua jo 1850-luvulla, mutta merkittävässä määrin vasta 1870-luvulla. Vuoden 1875 reskriptillä senaatti määräsi menettelemään ankarasti kruununtilojen hoitoa, metsänkäyttöä sekä katselmusten pitoa koskevien määräysten noudattamisessa. Tämän määräyksen johdosta kesällä 1875 toimeenpantiin katselmukset kaikilla niillä kruununtiloilla, joiden edellisestä katselmuksesta oli kulunut yli kolme vuotta. Sama menettely jatkui seuraavien vuosikymmenten aikana. Ja tämä käytänne on eräällä tavalla nykyisinkin arkipäivää. Satelliitit valvovat talonpojan tilusten käyttöä ja ELY-virastojen maaseutuosastot tarkastavat, että tilalta vuosittain lähetetyt tiedot vastaavat todellisuutta.
Jorma Puumalainen
Ylitarkastaja, Joensuun maakunta-arkisto
Jorma Puumalaisen aiemman blogitekstin Sukututkijan tietolaarin kultajyviä voit lukea täältä.
 

Ihme ja kumma - sukututkimusta peruskoulussa


Arkisto ja sukututkimus ovat käsitteitä, joita ei kovin helposti yhdistä 13 – 15-vuotiaaseen murrosikäiseen nuoreen. Paljon mielenkiintoisempaa on orastava seurustelu, mopot ja muut koneet sekä bilettäminen. Kun kysyt nuorelta, lähdetäänkö tutustumaan arkistoon, voi vastaanotto olla viileänpuoleinen. Mielikuva pölyisistä papereista, pimeistä holveista ja kuivakkaista virkailijoista hyllyjen välissä elää voimakkaana.

Mutta toisaalta, eikö onnistumisen tunne ole suuri, kun nuoren saa kiinnostumaan asioista, jotka ovat kaukana heidän murkkuikäisen maailmastaan. Mutta itse asiassa, ovatko? Mitä nuori hanakasti hakee? Juuriaan, identiteettiään ja omaa menneisyyttään. Samalla avautuu uusi näkökulma siihen, voiko historia olla elävää, muutakin kuin vuosilukuja, paikkoja ja joitakin henkilöitä, joilla on toki tärkeä merkitys historiassa, mutta niiden jatkuva jono tappaa nopeasti innostuksen historiaan.

Vakaan ja syvällisen pohdiskelun päätteeksi syksyllä 1997 Turengin yhteiskoulussa saimme mahtavan idean; tarjotaan 8- 9-luokkalaisille sukututkimusta valinnaisaineeksi. Siitä se alkoi. Vähän mainostusta ja innostusta ja positiivisia mielikuvia. Aluksi hieman askarrutti, valitseeko kukaan, mutta heti ensimmäisenä syksynä yli 30 oppilasta valitsi sukututkimuksen valinnaisaineekseen. Ja tätä ketjua on jatkunut jo 16 vuotta. Sukututkimus on pitänyt pintansa valinnaisaineiden määrän supistumisesta huolimatta, toki huippuaikojen jopa 60 oppilaasta määrä on laskenut noin 20 aloittavaan nuoreen sukututkijaan vuodessa.

Nämä vuodet on kuljettu Turengista Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Aluksi vahassa paikassa, entisessä Hopeakeskuksen kiinteistössä, jossa ajoittain tuppasi olemaan ahdasta ja varsinkin keväisin melko kuumaa. Kun kerralla vei sellaisen 15 nuoren joukon tutkijasaliin, aluksi hieman hirvitti, mitä arvokkaat tutkijat tuumivat moisesta ”häiriötekijästä”. Eihän 15 nuorta melko ahtaissa tiloissa mikään aivan hiljainen porukka ole. Mutta kaikki sujui hienosti. Kun arkisto sai hienot, uudet tilat ( komea rakennus ulkoapäinkin ) työskentely helpottui, mutta perusfiilis oli ennallaan.

Kaikenlaista hauskaa ja pieniä kommelluksia on vuosien varrella sattunut. Aina välillä tarkastelin oppilaiden kokoamia sukupuita ja kerran havaitsin, että tuossa 1800-luvun lopulla lapsen saaneen avioparin ikäeroa oli 44 vuotta. Sanoin oppilaalle, että olet tainnut ottaa tuohon isoisän isän paikalle. Oppilas vähän suutahti ja väitti sen olevan aivan oikein. Tarkistettiin asia yhdessä, ja todella näin oli, äiti oli 18 ja isä 62, tai ainakin rippikirjaan näin oli merkitty.

Parhaita hetkiä urallani ovat satunnaiset kohtaamiset arkistossa tai vain kadulla, kun jo aikuinen tulee kertomaan, että olin sinun valinnaisainekurssillasi sinä vuonna ja olen jatkanut sen jälkeen sukututkimusta aina , kun aikaa on riittänyt. Myös se nuoren riemu, kun löytää jonkun esi-isänsä arkistojen kätköistä, on sykähdyttävää. Historia ei ole enää epämääräinen osa epämääräistä maailmaa, vaan osa omaa historiaa.

Ja jutustelun lopuksi: Suuri kiitos Hämeenlinnan maakunta-arkiston henkilökunnalle upeasta yhteistyöstä, joka jatkuu vielä ensi lukuvuonnakin.

Raimo Laurila
lehtori Turengin yhteiskoulusta

Keskusarkistopäätös – viimeinkin!

Maaliskuun 1. päivänä opetus- ja kulttuuriministeriö onnistui yllättämään meidät. Saimme ilmoituksen, että se oli päässyt valtiovarainministeriön kanssa yhteisymmärrykseen arkistolaitoksen keskusarkiston rakentamisesta Mikkeliin. Hanke toteutettaisiin siten, että uusi rakennus on valmis vuoden 2017 lopulla ja sen jälkeen Sörnäisten toimitilasta Helsingissä voidaan luopua kevään 2018 aikana.

Hanketta on valmisteltu pitkään. Ensimmäisen kerran arkistolaitos ehdotti rakentamisen keskittämistä yhteen paikkaan vuoden 2009 alussa. Sota-arkisto ja valtioneuvoston arkisto oli liitetty Kansallisarkistoon vuotta aikaisemmin ja Mikkelissä oli käynnistetty entisen Sota-arkiston mittava järjestämistyö. Vuoden 2008 syksyllä oli selvitetty myös arkistolaitokseen siirrettävien aineistojen määrää. Silloin oli todettu, että arkistolaitoksen aineistomäärä tulisi kaksinkertaistumaan ennen analogisten aineistojen vastaanoton loppumista. Aikaisempi periaate, jonka mukaan uutta tilaa rakennettiin tilojen täyttyessä, oli todettu aineistojen käytön kannalta vaikeaksi ja kustannuksiltaan keskittämistä kalliimmaksi.

Tämän jälkeen alkoi pitkä vakuuttelun vaihe. Arkistolaitos päätyi sisäisessä valmistelussaan siihen, että paras paikka uudelle keskusarkistolle olisi Mikkeli. Siellä oli yksi suurimmista maakunta-arkistoista, Elinkeinoelämän keskusarkisto ja Kansalliskirjaston digitointi- ja konservointikeskus. Mikkelin kaupunki oli kaiken lisäksi nähnyt arkistoaineistojen säilyttämisen – niin analogisten kuin digitaalistenkin – strategiseksi painopisteekseen ja oli valmis panostamaan hankkeeseen sen mukaisesti.

Kun kysymys oli alueellistamistoimesta, tuli esitys kuitenkin valmistella käyttäen valtiovarainministeriön alueellistamisen arviointikehikkoa. Oleellinen osa sitä oli sijoituspaikkavertailu. Tällainen tehtiinkin Jyväskylän, Mikkelin ja Vaasan välillä. Arviointi toteutettiin ripeästi ja se valmistui jo maaliskuussa 2009. Myös siinä päädyttiin Mikkeliin. Ratkaisu perustui ennen muuta niihin synergiaetuihin, joita Mikkelin eri toimijoiden yhteistyön katsottiin tarjoavan.

OKM ei silti ollut vielä valmis tekemään päätöksiään arkistolaitoksen arvioinnin pohjalta. Senaattikiinteistöistä eläkkeelle jäänyt kiinteistöneuvos Erkki Aho sai syyskuussa 2009 ministeriöltä tehtäväksi laatia selvitysmiehenä arvion keskusarkiston tarkoituksenmukaisuudesta ja ehdotuksen parhaasta sijoituspaikasta. Aho päätyi neljän kuukauden työn jälkeen samaan mihin arkistolaitos oli jo päätynyt. Keskusarkistoa pidettiin toiminnallisesti ja taloudellisesti hyvänä ratkaisuna ja Mikkeliä parhaana sijoituspaikkana. Maaliskuussa 2010 jättämässään lausunnossa arkistolaitos ilmoitti tukevansa Ahon esitystä.

Kesän ja syksyn aikana arkistolaitos täsmensi laskelmia ja valmisteli rakentamishanketta yhdessä Mikkelin kaupungin ja Senaatti-kiinteistöjen kanssa. Joulukuun 14. päivänä 2010 opetusministeri Henna Virkkunen teki periaatepäätöksen keskusarkiston rakentamisesta Mikkeliin. Tuntui jo siltä, että vääntö oli voitettu ja käytännön työhön voitaisiin päästä kiinni. Valmistelutyöt etenivät vuosina 2011 ja 2012 hyvin, mutta lopullinen rahoituspäätös antoi yhä odottaa itseään.

Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti elokuussa 2012 hallituksen budjettiriihessä myöntövaltuuden myöntämistä rakentamiseen. Uskoimme jälleen kerran, että tämä oli ratkaiseva askel, josta ministeriöt olivat päässeet sopuun. Näin ei ollutkaan. Valtiovarainministeriö ei esittänyt vuokravaltuuden myöntämistä kehysriihessä. Tämä oli suuri pettymys valmistelijoille. Aloimme olla huolissamme siitä, ehtiikö keskusarkisto ylipäätään valmiiksi niin, että ehdimme luopua Sörnäisten tiloista ennen vuokrasopimuksen umpeutumista.

Valtiovarainministeriön vaatimuksesta valmistelu palasi tämän jälkeen useita askelia taaksepäin. Arkistolaitoksen edellytettiin selvittävän voitaisiinko uuden rakennuksen sijaan hyödyntää puolustusvoimilta tai muualta valtionhallinnosta vapautuvia tiloja. Senaatti-kiinteistöiltä valtiovarainministeriö pyysi vuokravertailuja eri tiloista. Me yritimme vuorostamme painottaa, ettei ole kohtuullista verrata vain vuokrakustannuksia eri vaihtoehtojen välillä. Meille kustannustehokkuus merkitsi myös toiminnallista tehokkuutta. Keskusarkiston sijoittaminen jonnekin, missä ei ennestään olisi arkistolaitoksen yksikköä tai muita synergiaetuja, olisi kallis ja kannaltamme paljon hankalampi ratkaisu.

Ratkaisun jatkuva viipyminen herätti huolestusta myös eduskunnassa. Mikkeliläinen kansanedustaja Lenita Toivakka esitti 9.10.2012 ja uudelleen 23.11.2012 opetusministeri Jukka Gustafssonille kirjallisen kysymyksen asiasta. Vastauksessaan ministeri vakuutti, että arkistolaitos tulisi saamaan keskusarkiston suunnitellussa aikataulussa. Sijoituspaikka jäi kuitenkin yhä auki ja selvitystyöt jatkuivat. 

Joulukuun lopulla ministeri Gustafsson kommentoi asiaa toteamalla, että keskusarkisto sijoitetaan Mikkeliin, ellei muualta löydy sille sopivaa tilaa. Vielä helmikuun 2013 lopulla arkistolaitos vertaili ministeriön pyynnöstä uusia tiloja. Uskoimme, että päätös viipyisi ainakin hallituksen puolivälitarkasteluun ja kehysriiheen saakka. Näin ei kuitenkaan käynyt. Valtiovarainministeriö taipui useiden selvitysten ja vertailujen jälkeen uskomaan, että Mikkeli todella oli taloudellisesti ja toiminnallisesti paras vaihtoehto ja sopi asiasta opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa. 

Arkistolaitoksen ja Senaatti-kiinteistöjen johto olivat sopineet tapaamisesta päätöstä seuranneelle viikolle. Onneksi emme kuitenkaan enää joutuneet vääntämään kättä eri vaihtoehdoista ja vertailujen perusteista. Nyt saatoimme keskustella konkreettisista aikatauluista ja vaihtoehdoista. Suurin ja toivoaksemme ratkaisevin askel kohti uutta keskusarkistoa on nyt toivoaksemme otettu.

Jussi Nuorteva
Pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja