Populäärikulttuurin pitkäaikaissäilytystä

Joskus 70-luvulla eteeni kannettiin ensimmäinen Aku Ankka-lehti. Tapauksella oli hyvin kauaskantoisia vaikutuksia. Vuosien ajan viikon kohokohtaan kuului lehden lisäksi 170g suklaalevy ja maitolasi. Vaikka intohimo sarjakuviin onkin hieman hiipunut, kuuluu suklaa edelleen viikon nautintohetkiin. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan kerro suklaasta.

Vuosien mittaan ostetut lehdet kasaantuivat sinne mistä vain tilaa löytyi. Niitä oli pinoina pöydillä ja kasoina sängyn alla. Pois niitä ei voinut heittää. Ensimmäinen suuri oivallus oli käyttää säilytysvälineinä muropakkauksia. Jokaiseen muotoonsa leikattuun muropakettiin mahtui Aku Ankkoja puolikas vuosikerta tai Mustanaamioita ja Tarzaneita vaihtelevasti enemmän. Ensimmäistä kertaa lehdet näyttivät siististi järjestetyiltä ja niitä oli miellyttävä katsella. Tämä tapahtui 80-luvun alkupuolella, suurin piirtein samoihin aikoihin kuin huumoriyhtye Lapinlahden Linnut perustettiin.

Tietyn lehden löytäminen vaikeutui kuitenkin sitä mukaa kun uusia lehtiä kertyi. Seuraava looginen uudistus olikin järjestää lehdet saapumisjärjestykseen. Koteloihin myös merkittiin tussilla mitä lehtiä ne sisälsivät ja mikä vuosikerta oli kyseessä. Lopuksi ne asetettiin siististi rinnakkain hyllyyn. Jonkinlaista käsittämätöntä mielihyvää sai katselemalla tasaisissa riveissä olevia järjestettyjä lehtiä. Haluttu lehti löytyi vaivattomasti ja ohutpahviset murokotelot antoivat hieman valheellisen tunteen turvassa olevasta aineistosta.

Pikku hiljaa kävi kiusallisen selväksi miksi avokotelo ei ole paras mahdollinen vaihtoehto pitkäaikaissäilytykseen. Vuosia huonepölyn armoilla olleet kotelot olivat keränneet pohjalleen aimo annoksen kodin historiaa villakoirien muodossa. Imurointi ja uudelleensijoittaminen vaatekaappiin olivat seuraava vaihe. Muropakkaukset saivat lentää roskikseen. Niiden tilalle ostettiin paksusta pahvista taiteltuja oikeita avokoteloita, joiden etumukseen liimattiin tarra sisältötietoineen. Hämmentävä 80-luku läheni loppuaan.

Ensimmäinen oikea työpaikka Sota-arkistossa ja säännölliset tulot mahdollistivat keräilyharrastuksen kasvattamisen toiseen potenssiin. Lehtiä ja LP-levyjä alkoi kuvainnollisesti tulvia ovista ja ikkunoista. Vaatekaappi täyttyi paperimateriaalista, kun taas vaatteet saivat jäädä sinne missä ne oli riisuttukin. Asioiden tärkeysjärjestys oli jo tuolloin selvä. Uudessa työpaikassa näin myös ensimmäisen oikean arkistokotelon; ruskea, yhdestä pahvista leikattu ja kahdella narunpätkällä suljettava säilytysväline ei minussa silloin juuri tunteita herättänyt. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin miten hienosta kapistuksesta on kysymys.

Aineiston luettelointi ja kotelointi sekä kuntoluokitus olivat seuraavat itsestään selvät toimenpiteet. 2000 luvulla avuksi otettiin tekstinkäsittelyohjelma, joka sai toimia edellä mainittujen tietojen tallennusjärjestelmänä. Myöhemmin vastuun sai Open Officen taulukkolaskentaohjelma, joka sopi tehtävään suorastaan erinomaisesti. Sijoittamalla lehdet oikeankokoisiin niitä varten tilaustyönä valmistettuihin arkistokoteloihin sai aineisto lopultakin ansaitsemansa suojan. Myös hyllymetrimäärä pieneni huomattavasti.

Kokoelmaa on vuosien mittaan siirrelty säilytystilasta toiseen lukuisia kertoja ja se kasvaa enää harvakseltaan, mikä on hyvä asia. Aineistoa on tällä hetkellä noin 13 hyllymetriä ja 2500 nidettä. Se mahtuu edelleen vaatekaappeihin ja on vielä hallittavissa nykyisen ”henkilökunnan” turvin kohtuullisin kustannuksin. Organisaation uudistamiseen tai henkilökohtaisen keskusarkiston perustamiseen ei siis liene vielä tarvetta.

Kare Salonvaara
Suunnittelija, Kansallisarkisto