Mielenkiintoisten asioiden mappi

Elän valtiollisten arkistojen suhteen kaksoisroolia. Päivätyössäni tuotan asiakirjoja, joista osa päätyy aikanaan Kansallisarkiston kokoelmiin. Sivutoimisena tietokirjailijana puolestaan vietän paljon aikaani arkistoissa ja pengon papereita, jotka ovat jo päätyneet arkistolaitoksen hellään huomaan.

Arkistoreissujeni kohteena ovat useimmiten poikkeukselliset tai mielenkiintoiset asiat. Tutkin poliisihistoriaa, tiedustelua ja vakoilua, poikkeuksellisia rikoksia, värikkäitä ihmiskohtaloita – ja niin edelleen. Tämän näkökulman vuoksi arkistointiasiat nousevat mieleeni toisinaan myös päivätyöni puolella. Olisikohan joku tästä kiinnostunut sadan vuoden kuluttua? Löytääkö hän näitä tietoja mistään?

Aiemmin poliisin asiakirjat arkistoitiin vuosi vuodelta. Nykyisin paikallispoliisin asiakirjoista luovutetaan arkistolaitokselle joka kymmenen vuoden paperit. Kaikki muu hävitetään. Tulee väkisinkin miettineeksi, onko tämä oikeastaan arkistointia – vai säästetäänkö papereita enää pelkän tilastoinnin vuoksi? 

Tämän myötä niistä etsimistäni mielenkiintoisistakin asioista säilyy nykyisin vain kymmenen prosenttia. Jos laitan asian oman elämäni mittakaavaan, edelliset arkistoihin päätyneet asiakirjani olen tehnyt vuonna 2010. Seuraavat arkistoitavat asiakirjani valmistuvat vuonna 2020. Näiden vuosien väliltä tulevaisuuden historiantutkija ei löydä yksikköni asioista ainuttakaan elonmerkkiä.

Tämä ei tietysti ole aivan koko totuus. Suuri osa poliisin tutkimista asioista päätyy toki oikeuteen, ja tuomioistuinten arkistot säilytetään kattavammin. Nykyisistä tuomioistuinten arkistoista voi kuitenkin lukea lähinnä oikeuslaitoksen historiaa. Mielenkiintoiset sen sijaan painuvat historian hämärään seuraavista syistä.

Tuomioistuimessa syntyy prosessuaalista totuutta, joka useinkaan ei vastaa sitä, mitä asiassa todella tapahtui. Todisteluun liittyvien sääntöjen vuoksi tuomioistuimessa saadaan usein esittää kertyneestä näytöstä vain tietty osa. Tuomiot perustellaan tietenkin vain sen näytön varassa, joka salissa on esitetty, ja johon syyttäjällä on ollut oikeus vedota. Näin syntyy prosessuaalista eli "virallista totuutta", jolla ei välttämättä ole totuuden kanssa muuta tekemistä kuin että sitä kutsutaan samalla nimellä. Muu asian tutkinnassa kertynyt aineisto jää ainoastaan poliisin arkistoon – ja häviää sieltä pian, ellei kyseessä ole säästettävä nollavuosi.

Poliisin tutkimuksista suuri osa – ja historiantutkijan kannalta hyvin mielenkiintoinen osa – ei etene tuomioistuimeen lainkaan. Usein näin käy siksi, että rikoksentekijää ei joko saada selville tai ei tavoiteta. Oikeuteen ei mennä myöskään siinä tapauksessa, että rikoksen tekijä on kuollut.

Edelleen oikeuselämässä yleistyy paraikaa niin sanottu syyteneuvottelu. Näissä asioissa ei edes tutkita sitä, mitä oikeasti tapahtui. Sen sijaan vastaajaosapuoli voi jo jutun alkuvaiheissa ilmoittaa myöntävänsä tiettyjä rikosnimikkeitä. Jos nimikkeet ja niiden seuraamukset riittävät syyttäjälle, järjestetään tunnustusistunto. Istunnossa ei tutkita sitä, mitä reaalimaailmassa tapahtui – vaan ainoastaan sitä, onko tunnustus annettu muodollisesti oikeassa järjestyksessä. Tämä säästää valtavasti valtion virkamiesten työaikaa, mutta myöhemmällä historiantutkijalla ei ole mitään mahdollisuutta selvittää, mitä jutun takana todellisuudessa on.

Edellä on kirjoitettu ainoastaan rikoksista, mutta niiden lisäksi paikallispoliisi tutkii paljon muutakin: erikoisia löytötavarajuttuja, pomminpurkutehtäviä, asekätköjä, kuolemansyyntutkintaa, kadonneita henkilöitä… Listaa voisi jatkaa pitkään. Näistäkin seikoista historiantutkijat näkevät ajastamme vain 1/10-osan. Esimerkiksi Keski-Suomesta on löytynyt 2000-luvulla useita asekätkentäjutun aikaisia suurehkoja asekätköjä, jotka poliisi on tutkinut. Tiedot näistä kätköistä ja niiden sisällöstä eivät jää myöhempien tutkijoiden käyttöön, koska näiden vuosien asiakirjoja ei siirretä Kansallisarkistoon, vaan hävitetään.

Koska satuin varttumaan nimismiehenkanslian varjossa, olen seurannut paikallispoliisin työnkuvaa ja valtionhallinnon murrosta virkaikääni pidemmän siivun, 1980-luvulta tähän päivään. Poliisin työn ominaisin piirre on ääretön sattuma-avaruus: paikallispoliisi törmää arjessa niin uskomattomiin asioihin, ettei niitä uskoisi tosiksi, ellei itse kokisi ja näkisi. Siksi monessa nimismiespiirissä – eli vuoden 1996 lopulle asti, jolloin nimismiesjärjestelmä lakkautettiin – pidettiin niin sanottua "mielenkiintoisten asioiden mappia".

Mielenkiintoisten asioiden mappiin kerättiin asiakirjat, jotka eivät sopineet minkään muun kokonaisuuden yhteyteen. Niihin kertyi materiaalia muun muassa lentokoneesta, joka kuljetti saksalaisten sotilaiden lomarahoja Lappiin ja katosi jossain Sisä-Suomen korkeuksilla. Mapeissa oli sanoja virkatehtävillä kuolleiden virkaveljien muistolle tai näkemyksiä siitä, miksi niin oli päässyt käymään. Ja kun jonkun jutun näyttö ei oikeudessa riittänyt, saattoi asiaa tutkinut poliisimies kirjoittaa mielenkiintoisten asioiden mappiin selostuksen siitä, mitä tapahtumassa oli hänen nähdäkseen todellisuudessa tapahtunut. Jatkon kannalta kun poliisin oli tärkeää tietää vaikkapa se, kuka oli tappanut kenet, vaikka oikeus ei olisi asiasta tuomiota antanutkaan.

Tätä taustaa vasten voi kuvitella, kuinka paljon kullanarvoista paikallistietoa on menetetty, kun poliisin arkistoinnista on 90-prosenttisesti luovuttu. Poliisipiirien kasvaessa ja poliisiasemien harvetessa myös mielenkiintoisten asioiden mapit on unohdettu. Suuressa hallinnossa kokonaiskuvaa ei muodostu enää kellekään, ja maaseudun paikalliset asiat ovat enää muutamien eläköityvien tai jo eläköityneiden maalaispoliisien tiedossa. Heidän hyllyissään lienevät myös mielenkiintoisten asioiden mapit. Arkistolaitos kun ottaa aineistoja vastaan vain nollavuosilta.

Mikko Porvali

Kirjoittaja on jyväskyläläinen rikoskomisario ja tietokirjailija