Arkistolaitoksen konservaattorin työ murroksessa


Aloitin tänään työpäiväni hakemalla kaupasta erikokoisia mattoveitsiä. Mutta mihin konservaattori niitä tarvitsee? Hyvä kysymys. Muutamassa vuodessa arkistolaitoksen konservaattorin työ on muuttunut merkittävästi. Aloittaessani työt arkistolaitoksella vuonna 2008, työnkuvaani kuului lähinnä kirjansidonta, karttojen ja piirustusten sekä sidosten konservointi. Nykyään työnkuvassani näkyy digitalisoituminen. Keskeiset arkistoaineistot pyritään digitoimaan, jotta ne saadaan tutkijoiden ja yleisön nähtäville, ja mahdollisimman pian. Tämän vuoksi pääasiallinen työni tällä hetkellä on digitoinnin esivalmistelua.

Kolmisen vuotta sitten aloin työstää digitointia varten Turun maakunta-arkistossa säilytettäviä Turun maistraatin rakennuspiirustuksia. Piirustuksia on muutama tuhat. Vanhimmat piirustukset digitoitiin tuolloin ja nyt käsittelyssä ovat uusimmat piirustukset. Esivalmistelussa aineisto saatetaan siihen kuntoon, että se kestää matkan Turusta Helsinkiin ja siellä tapahtuvan digitoinnin. On hyvä, että aineisto tulee käytyä läpi ja vauriot korjattua. Se auttaa piirustuksia säilymään vieläkin pidempään.

Arkistolaitoksen kaikki kartta- ja piirustuskokoelmat tullaan digitoimaan. Tavoitteena on saada alkuperäinen aineisto sähköiseen muotoon, jota tutkijat voivat käyttää. Näin ollen alkuperäinen aineisto saa levätä rauhassa, eikä uusia vaurioita synny.
 


Turun maistraatin rakennuspiirustus
Piirustukset käsitellään minimitoimenpitein, jotta ne saadaan tehokkaasti ja nopeasti digitointiin. Työ alkaa kuivapuhdistuksella, johon pääasiallisesti käytetään kumia tai kuituliinaa. Piirustus puhdistetaan molemmin puolin. Vanhat paikat poistetaan, mikäli ne peittävät oleellisesti informaatiota tai aiheuttavat piirustukselle lisää vaurioita. Teipit ja liimajäämät poistetaan aina, paikallista kosteutta käyttäen tai liuottimella. Piirustuksissa olevat taitokset, jotka haittaavat informaation tulkintaa, suoristetaan. Pahimmat repeämät, jotka ovat kuva-alueella, paikataan. Piirustukset käydään läpi silmämääräisesti ja pienimmät vauriot jätetään huomioimatta. Yleensä suurempia vaurioita ei ole ja voin päivän aikana käydä läpi useampia kymmeniä piirustuksia. Toisinaan tulee vastaan kovin vaurioituneita piirustuksia, joten aikaa kuluu enemmän. Elokuun puolivälistä lähtien olen käynyt läpi yli 1000 piirustusta. Loppu häämöttää jo, mutta taukoa tulee vain loppuvuodeksi. Ensi vuodelle on jo uusi arkistokokonaisuus odottamassa esivalmistelua.
 



Rauman merimieshuoneen sidoksia
Mutta mihin minä sitä mattoveistä tarvitsen? Digitointivuorossa ovat myös Merimieshuoneiden arkistot ja niihin kuuluvat laivapäiväkirjat. Päiväkirjat ovat seilanneet vuosia laivoissa, joten ne ovat pahoin kärsineet. Suurimmassa osassa on hometta, ja joidenkin sidosten kannet ovat kelvanneet rottien ruuaksi. Tässä tilanteessa kannet irrotetaan ja pääosin hävitetään. Toki mukana on myös hyväkuntoisia sidoksia. Mattoveistä tarvitaan arkkien halkaisuun, jotta arkit voidaan laittaa läpisyöttöskanneriin. Arkit tullaan säilyttämään arkistolaatikoissa eikä niitä välttämättä koskaan enää tarvita. Hienoahan se on, että saadaan laivoilla työskennelleiden henkilöiden merkinnät kaikkien nähtäville. Ikävintä konservaattorin näkökulmasta katsottuna on se, että alkuperäinen sidos ei tule enää olemaan entisensä.

Maria Toivonen
Konservaattori, Turun maakunta-arkisto

2 kommenttia:

  1. Piia Vinnari6.12.2014 16.57

    Erinomainen näkökulma asian puolesta, jota yhä enenevän digitalisoitumisen ja arvokkaan digitointiprojektin kolikon kääntöpuolena ei useinkaan tule ajatelleeksi. Tuntuukin paradoksaaliselta, että säästääksemme menneisyydestä jotain arvokasta ja saattaaksemme sen kaikkien ulottuville, on samalla ikään kuin tuhottava jotain tuosta alkuperäisestä lähteestä, jolloin se ei ole enää entisensä. Konkreettiseen alkuperäismateriaaliin (erotuksena digitaalisesta), oli kyse sitten kirjasta tai jostakin muusta dokumentista, tuntuisikin liittyvän jotain erityistä – sellaista, mitä digitaalinen versio ei tavoita: on ihan eri asia pitää kädessään kirjaa tai tutkia paperista dokumenttia kuin lukea tietokoneen näytöltä siitä tehtyä digitaalista versiota, vaikka niiden sisältö onkin sama. Ehkä tämä havainnollistuu parhaiten juuri kuvaamiesi laivapäiväkirjojen valossa. Tähän asti kannet ovat suojanneet arvokasta sisältöä, joka on seilannut maailman merillä, minkä konkreettiset jäljet ovat piirtyneet noiden alkuperäisten kansien kuluneisiin ulkoasuihin. Nyt nuo kannet on riisuttava, jotta sisältö saadaan vielä varmempaan talteen ja kaikkien ulottuville. Tämä tuo mukanaan hyvää, mutta toisaalta siihen liittyy haikea tunne siitä kuin joutuisimme luopumaan jostakin.

    VastaaPoista
  2. Eija Kangasmäki-Kurtti8.12.2014 19.11

    Ei voi muuta sanoa kuin että mihin tämä maailma on oikein menossa! Ei ole tosiaan konservaattorin työ enää entisensä, kun joutuu työskentelemään ammattietiikan vastaisesti hajottamalla vanhoja esineitä. Itselleni on lähes pyhää se, mitä konservointikoulussa meille opetettiin: konservaattorin tehtävä ei ole arvottaa esineitä, vaan ne kaikki ovat yhtä arvokkaita, ja konservointitoimenpiteet tehdään siten, että ne on aina purettavissa, jos myöhemmät sukupolvet katsovat niin aiheelliseksi. Olen surullinen puolestasi Maria, että joudut työssäsi tekemään asioita omaatuntoasi vastaan, vain siksi että tämänhetkinen sukupolvi pitää digitointia vastauksena kaikkeen, ja kaikki pitää tehdä nopeasti ja pienin kustannuksin, moraalista välittämättä. Tällaisen digitoinnin ei pitäisi olla konservaattorin työtä. Onneksi kuitenkin osa työstäsi on sentään vielä säilyttävää ja arvokasta!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. Viesti ilmestyy näkyviin heti kun ylläpito on ehtinyt tarkastaa sen.