Aloitin
tänään työpäiväni hakemalla kaupasta erikokoisia mattoveitsiä. Mutta mihin
konservaattori niitä tarvitsee? Hyvä kysymys. Muutamassa vuodessa
arkistolaitoksen konservaattorin työ on muuttunut merkittävästi. Aloittaessani
työt arkistolaitoksella vuonna 2008, työnkuvaani kuului lähinnä kirjansidonta,
karttojen ja piirustusten sekä sidosten konservointi. Nykyään työnkuvassani
näkyy digitalisoituminen. Keskeiset arkistoaineistot pyritään digitoimaan,
jotta ne saadaan tutkijoiden ja yleisön nähtäville, ja mahdollisimman pian. Tämän
vuoksi pääasiallinen työni tällä hetkellä on digitoinnin esivalmistelua.
Kolmisen
vuotta sitten aloin työstää digitointia varten Turun maakunta-arkistossa
säilytettäviä Turun maistraatin rakennuspiirustuksia. Piirustuksia on muutama
tuhat. Vanhimmat piirustukset digitoitiin tuolloin ja nyt käsittelyssä ovat
uusimmat piirustukset. Esivalmistelussa aineisto saatetaan siihen kuntoon, että
se kestää matkan Turusta Helsinkiin ja siellä tapahtuvan digitoinnin. On hyvä,
että aineisto tulee käytyä läpi ja vauriot korjattua. Se auttaa piirustuksia
säilymään vieläkin pidempään.
Arkistolaitoksen
kaikki kartta- ja piirustuskokoelmat tullaan digitoimaan. Tavoitteena on saada
alkuperäinen aineisto sähköiseen muotoon, jota tutkijat voivat käyttää. Näin
ollen alkuperäinen aineisto saa levätä rauhassa, eikä uusia vaurioita synny.
Piirustukset
käsitellään minimitoimenpitein, jotta ne saadaan tehokkaasti ja nopeasti
digitointiin. Työ alkaa kuivapuhdistuksella, johon pääasiallisesti käytetään
kumia tai kuituliinaa. Piirustus puhdistetaan molemmin puolin. Vanhat paikat
poistetaan, mikäli ne peittävät oleellisesti informaatiota tai aiheuttavat piirustukselle
lisää vaurioita. Teipit ja liimajäämät poistetaan aina, paikallista kosteutta
käyttäen tai liuottimella. Piirustuksissa olevat taitokset, jotka haittaavat
informaation tulkintaa, suoristetaan. Pahimmat repeämät, jotka ovat
kuva-alueella, paikataan. Piirustukset käydään läpi silmämääräisesti ja pienimmät
vauriot jätetään huomioimatta. Yleensä suurempia vaurioita ei ole ja voin
päivän aikana käydä läpi useampia kymmeniä piirustuksia. Toisinaan tulee vastaan
kovin vaurioituneita piirustuksia, joten aikaa kuluu enemmän. Elokuun
puolivälistä lähtien olen käynyt läpi yli 1000 piirustusta. Loppu häämöttää jo,
mutta taukoa tulee vain loppuvuodeksi. Ensi vuodelle on jo uusi arkistokokonaisuus
odottamassa esivalmistelua.
Turun
maistraatin rakennuspiirustus
|
Mutta mihin
minä sitä mattoveistä tarvitsen? Digitointivuorossa ovat myös Merimieshuoneiden
arkistot ja niihin kuuluvat laivapäiväkirjat. Päiväkirjat ovat seilanneet
vuosia laivoissa, joten ne ovat pahoin kärsineet. Suurimmassa osassa on hometta,
ja joidenkin sidosten kannet ovat kelvanneet rottien ruuaksi. Tässä tilanteessa
kannet irrotetaan ja pääosin hävitetään. Toki mukana on myös hyväkuntoisia
sidoksia. Mattoveistä tarvitaan arkkien halkaisuun, jotta arkit voidaan laittaa
läpisyöttöskanneriin. Arkit tullaan säilyttämään arkistolaatikoissa eikä niitä välttämättä
koskaan enää tarvita. Hienoahan se on, että saadaan laivoilla työskennelleiden
henkilöiden merkinnät kaikkien nähtäville. Ikävintä konservaattorin näkökulmasta
katsottuna on se, että alkuperäinen sidos ei tule enää olemaan entisensä.
Rauman
merimieshuoneen sidoksia
|
Maria
Toivonen
Konservaattori, Turun maakunta-arkisto
Konservaattori, Turun maakunta-arkisto
Erinomainen näkökulma asian puolesta, jota yhä enenevän digitalisoitumisen ja arvokkaan digitointiprojektin kolikon kääntöpuolena ei useinkaan tule ajatelleeksi. Tuntuukin paradoksaaliselta, että säästääksemme menneisyydestä jotain arvokasta ja saattaaksemme sen kaikkien ulottuville, on samalla ikään kuin tuhottava jotain tuosta alkuperäisestä lähteestä, jolloin se ei ole enää entisensä. Konkreettiseen alkuperäismateriaaliin (erotuksena digitaalisesta), oli kyse sitten kirjasta tai jostakin muusta dokumentista, tuntuisikin liittyvän jotain erityistä – sellaista, mitä digitaalinen versio ei tavoita: on ihan eri asia pitää kädessään kirjaa tai tutkia paperista dokumenttia kuin lukea tietokoneen näytöltä siitä tehtyä digitaalista versiota, vaikka niiden sisältö onkin sama. Ehkä tämä havainnollistuu parhaiten juuri kuvaamiesi laivapäiväkirjojen valossa. Tähän asti kannet ovat suojanneet arvokasta sisältöä, joka on seilannut maailman merillä, minkä konkreettiset jäljet ovat piirtyneet noiden alkuperäisten kansien kuluneisiin ulkoasuihin. Nyt nuo kannet on riisuttava, jotta sisältö saadaan vielä varmempaan talteen ja kaikkien ulottuville. Tämä tuo mukanaan hyvää, mutta toisaalta siihen liittyy haikea tunne siitä kuin joutuisimme luopumaan jostakin.
VastaaPoistaEi voi muuta sanoa kuin että mihin tämä maailma on oikein menossa! Ei ole tosiaan konservaattorin työ enää entisensä, kun joutuu työskentelemään ammattietiikan vastaisesti hajottamalla vanhoja esineitä. Itselleni on lähes pyhää se, mitä konservointikoulussa meille opetettiin: konservaattorin tehtävä ei ole arvottaa esineitä, vaan ne kaikki ovat yhtä arvokkaita, ja konservointitoimenpiteet tehdään siten, että ne on aina purettavissa, jos myöhemmät sukupolvet katsovat niin aiheelliseksi. Olen surullinen puolestasi Maria, että joudut työssäsi tekemään asioita omaatuntoasi vastaan, vain siksi että tämänhetkinen sukupolvi pitää digitointia vastauksena kaikkeen, ja kaikki pitää tehdä nopeasti ja pienin kustannuksin, moraalista välittämättä. Tällaisen digitoinnin ei pitäisi olla konservaattorin työtä. Onneksi kuitenkin osa työstäsi on sentään vielä säilyttävää ja arvokasta!
VastaaPoista