Sota kaipaa joskus yhtä miestä: Korsu-Järvisen tapaus

Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tietokantaan lisätään nykyisin kirjallisuusviitteitä. Tietokantaa täydentäessä löytyy kaikenlaista, ja joskus salapoliisityö tuottaa suoranaisia helmiä. Vuonna 1966 ilmestyneessä Kansa Taisteli -lehdessä kerrotaan Korsu-Järvisestä, jonka taistelumoraali teki suuren vaikutuksen JR 65:n toisessa pataljoonassa palvelleeseen Unto Kumpulaiseen. Korsu-Järvisen sota oli kuitenkin päättynyt pian Kuhmon Löytövaaran hangille. Etsin Menehtyneiden tietokannasta aluksi pelkkää Järvistä, etunimi ei vielä tässä vaiheessa ollut tiedossa. Miksi häntä ei löytynyt, toisin kuin samassa jutussa mainitut Sulo Kallinki, Kalle Kautiainen, Vihtori ja Pekka Moilanen ja Esko Norri? Tai olihan tietokannassa kaksi JR 65:ssa palvellutta Järvistä, Vilho ja Paavo.

Vilho "Korsu-Järvinen".
Kuva: Hakkapeliitta-lehti
19/1941.

Hetken aikaa näyttikin siltä, että Punkalaitumelta kotoisin ollut sotamies Vilho Järvinen saattaisi olla sama henkilö. Hän oli tosin syntynyt vuonna 1904 ja vaikutti hiukan vanhalta Korsu-Järviseksi, mutta toisaalta tätä oli lehdessä kuvailtu poikamaiseksi, ei varsinaisesti nuoreksi. Vilho Järvinen oli myös palvellut 1. komppaniassa eli ensimmäisessä pataljoonassa. Hänen sotilaspassiinsa oli tehnyt merkinnän luutnantti Otto Valle, jonka nimi oli mainittu Korsu-Järvisen yhteydessä. Kansallisarkiston Perus-sarjan asiakirjoista löytyi merkintä Vilho Järvisen haavoittumisesta 14.2.1940. Menehtyneiden tietokannan mukaan sotamies Järvinen oli kadonnut jäljettömiin talvisodassa, mutta hänen sotilaskantakortissaan oli maininta katoamisesta tai lievästä haavoittumisesta tuona samana päivänä.

Sitten ilmaantui Hakkapeliitta vuodelta 1941. Artturi Tienari tiesi kertoa, että Korsu olikin selvinnyt hengissä! Hänkin oli nimeltään Vilho mutta syntynyt vuonna 1917 Hämeenkyrössä. Ylikersantti Järvinen oli haavoittunut useamman kerran, viimeisellä kerralla hyvin vakavasti, mutta selviytyi aina kuin ihmeen kaupalla. Onni Palasteen vuonna 2010 julkaistu sotaromaani Viimeiseen sissiin toi Korsun seikkailuihin vielä yli-inhimillisempiä ulottuvuuksia. Viivyttelin pitkään ennen kuin otin selvää, oliko tuo ihmemies vielä elossa. Halusin uskotella itselleni, että hän elää ja voi hyvin ja säteilee positiivista elämänasennetta kollegansa Hannes Hynösen tavoin. Korsu-Järvinen ehti eläkeikään asti.

Korsun uroteoista lukiessaan ei voi olla ajattelematta, mahtoiko hänkin olla, Viljam Pylkkään ohella, Antero Rokan esikuva. Hänestä oli kirjoitettu valtakunnan lehdistössä useaan otteeseen, eräässä kuvassa hän seisoi käsillään jyrkkäkattoisen kirkon harjalla. Talvisodassa hän ryömi yksinään vihollisen tulipesäkkeeseen, tuhosi sen ja toi mukanaan kolme vankia. Yksi heistä oli upseeri. Myös vihollisen laajan korsukylän hävittämisestä saatiin kiittää lähes yksinomaan Korsu-Järvistä, tuosta tapauksesta hän sai lempinimensäkin. Tuonkaltaisia ihmisiä toivoisi olevan enemmän tänäkin päivänä. Varsinkin tänä päivänä.

Nina-Maria Saikkonen
Tutkija, Kansallisarkisto