27.1.2012

Arkistolainen – ja ylpeä siitä!

Muistatko nähneesi arkistonhoitajan romanttisen elokuvan ensirakastajana tai toimintaraidan sankarina? Niin, en minäkään. Arkistonhoitaja ei taida olla sankariaineista, mikäli elokuvien ja kirjallisuuden tarjontaan on uskominen. Mieluummin yleisö seuraa poliisien, lääkärien tai jopa arkeologien edesottamuksia. Arkistonhoitaja on pikemminkin antisankari, joka filminauhalle tai kirjanlehdille päädyttyään esittelee juhlallisesti kansallisaarteena Lasse Virenin harjoittelukalsareita (Ketolan ja Myllyrinteen sketsissä) tai toilailee kärttyisenä ja naisia vihaavana vanhana poikana (Waltarin näytelmässä Rakas lurjus). Jopa ruotsalaistutkimus on osoittanut että arkistonhoitaja ei pärjää lääkäreille tai opettajille seksikkyydessä, mikä edellisten mielikuvien valossa ei tietysti ole yllätys.

Mediaa arkistonhoitajan tekemiset eivät liiemmin kiinnosta. Valtakunnan uutisissa arkistonhoitaja saattaa kommentoida tyylikkään pidättyvästi kadonneita tai löytyneitä asiakirjoja, tai sitä miksei poliitikkojen salassa pidettäviä henkilötietoja anneta toimittajien reposteltavaksi. Sukututkimusohjelmat tekevät totiseen julkisuuskuvaan ilahduttavan poikkeuksen. Julkkiksen esi-isiä etsittäessä arkistojen aarteet näyttäytyvät kiehtovassa valossa ja arkistonhoitajan työ alkaa houkutella katsojaa. Sylkykuppina arkistonhoitaja saa puolestaan olla silloin, kun häntä internetin keskustelupalstoilla syytetään asiakirjojen pimittämisestä tai jopa tahallisesta hävittämisestä.

Arkistoissa työskentelee melkoinen joukko ammattilaisia: arkistonhoitajia ja arkistosihteereitä, asiakirjahallintopäälliköitä ja tietopalvelusihteereitä, asianhallintasihteereitä ja tiedonhallinta-asiantuntijoita, tutkijoita, ylitarkastajia ja toimistosihteereitä, konservaattoreita ja arkistomestareita. Ammattinimikkeiden kirjo kertoo jo jotain työn ja tehtävänkuvien vaihtelevuudesta

Mielikuva harmaasta ja arasta arkistohiirulaisesta, jolle ammattistereotypioissa vetää vertoja vain nutturapäinen ja kimittävä kirjastonhoitaja, on kuitenkin menneen talven lumia. Arkistonhoitajan tai tiedonhallinta-asiantuntijan täytyy olla neuvottelutaitoinen moniosaaja, joka hallitsee parhaimmillaan vanhat käsialat, julkisuuslainsäädännön, sähköisen säilyttämisen periaatteet ja paljon muuta. Sähköinen toimintaympäristö asettaa työlle yhä suuremmat vaatimukset; on eAMSia, prosessikuvausta, järjestelmien yhteensovittamista ja kokonaisarkkitehtuurin hallintaa. Tiedon helppo löytyminen ja käytettävyys ovat organisaation toiminnan elinehto. Samaan aikaan toisen jalan pitäisi olla tukevasti vanhassa paperiarkistossa ja taitaa senkin moninaiset niksit.

Harmillisen usein myös viraston johto pitää vanhaa mielikuvaansa arkistotyöstä edelleen ajantasaisena, mistä johtuen moni arkistonhoitaja pinnistelee pystyäkseen hoitamaan muiden töiden ohessa myös asiakirjahallinnan tehtävänsä ammatillista itsetuntoa tyydyttävällä tavalla. Myöskään arkistolainen itse ei saisi syyllistyä työnsä ja ammattinsa vähättelyyn. Vai onko sanassa arkisto jotain noloa ja hävettävää? Kukas sen kissan hännän nostaa, jos se itse sen piilottaa?

Mistä sitten keski- tai matalapalkkainen asiakirjahallinnan asiantuntija löytää motivaation päivittäiseen työhönsä? Omituinen kysymys, eihän tässä nyt ihan mitä tahansa huttua hämmennetä vaan vaalitaan kansallista asiakirjallista kulttuuriperintöä! Asiakirjojen todistusvoimaisuus mahdollistaa paitsi niistä tehtävän tutkimuksen myös yksityisen kansalaisen oikeusturvan. Julkisuusperiaate ja tietosuoja ovat arkistolaisen sydämen asioita. Tässä ollaan paljon vartijoita, sillä käsissä on aarre, josta huolehtiminen ja käyttöön antaminen on sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta tärkeää.

Ja löytyy niitä esimerkkejä elokuvien seksikkäistä arkistonhoitajistakin, vai mitä tykkäätte National treasure -elokuvan arkistonjohtajaa esittävästä Diane Krugerista?

Minna-Liisa Mäkiranta
Ylitarkastaja, Joensuun maakunta-arkisto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. Viesti ilmestyy näkyviin heti kun ylläpito on ehtinyt tarkastaa sen.