Arkistoholistin tähystyksiä



Tikkalan lapset 1912

Kaikki alkoi 50-luvun kannellisesta kenkälaatikosta. Se oli täpötäynnä mustavalkoisia valokuvia. Joukossa oli pahvipohjalle liimattuja käyntikorttimuotokuvia, postikortteja, mutta enin osa oli isän tai äidin sukulaisten kuvia. Katselin kuvia ja pienen osan henkilöistä arvelin tuntevani tai tietäväni. Näytti, että enoni on tuossa Reidar ja Anttu Särestöniemen kaverina ja tuossa on Kolin huipulla otettuja kuvia.
Elettiin joulunalusaikaa 1965. Äitini oli haaveillut saavansa joskus laatikossa olevat kuvat valokuva-albumiin. Sain idean. Tuossahan on ihan sopiva joululahja äidille! Ja niin kuvat sitten siirtyivät isoon albumiin, mutta kuvatekstejä tuli vain tuntemieni henkilöiden kohdalle. Vasta joulupukin käytyä oli lupa kysyä, keitä nämä kauan sitten eläneet tai kuolleet ja minulle tyyten tuntemattomat sukulaiset tai tuttavat oikein ovatkaan?

Saatujen vastausten perusteella oli kiva mennä Valtionarkistoon. Sieltä varmaan saisin jotakin lisätietoja isän ja äidin sukulaisista ja voisin rakentaa oikean sukupuun seuraavaksi jouluksi. Maalaispojasta näytti mahtavalta tuo tutkimussali kattoon asti hyllytettyine ylipaksuine kirjoineen. Tutkijoilla oli pöydillä puisia vankkoja telineitä, joiden päälle vanhan tuomiokirjan tai maakirjan saattoi asettaa. Ei tultu tarjoamaan valkeita hansikkaita silloin vuonna 1966.

Hyvin sankka tupakansavu leijaili sisäänkäynnin viereisessä tauko- eli tupakkahuoneessa, jossa Valtionarkiston asiakaskunnan vanhat herrat kävivät keskusteluja satojen vuosien takaisista asioista. Sikaarin ystäviä oli joukossa ja arkistoon tulijat joutuivat kokemaan sen saman tuoksun tai katkun, mikä nykyään on lievempänä vastassa julkisten rakennusten ulko-ovea lähestyttäessä.

Viiden vuoden ajan keräsin tiiviisti sukutietoja Valtionarkiston syövereistä ja täytin lappuja, joissa vakuutin, etten kenenkään vahingoittamiseksi tai halventamiseksi tule ainuttakaan saamaani tietoa käyttämään. Sinä aikana tapasin monen monta arkistokuuluisuutta. Joka päivä saapuivat kammioihinsa Kauko Pirinen, Pentti J. Voipio, Yrjö Blomstedt ja monet muut, joita en oppinut tunnistamaan.

Valtionarkiston päivystäjä istui korkean kateederipöydän takana ja otti vastaan tilauslappuja, joiden perusteella vahtimestari toi vaunullaan iänikuisen vanhoja kirjoja makasiineista.

Ympärilleen ei kenelläkään ollut aikaa vilkuilla, sillä vahtimestarin tuomat kirjat tai huoneen takana olevasta hyllystä poimitut Mustat Kirjat veivät talon asiakkaiden kaiken huomion ja hiljaisuus oli tuotu selvästikin Juntusen Huopatossutehtaasta. Singerin ompelukoneen ääniä mukaillen kuului silloin tällöin rullafilmien kelausääniä.

Mutta minäpä salaa tähystin, vilkuilin ja mitä ihmettä näinkään? Näin arkistoholisteja mielipuuhissaan! Pikkuhiljaa ja kenties huomaamattaan he näyttivät jääneen arkistolaitoksen tarjoamien tuotteiden suurkuluttajiksi. Olivat jääneet koukkuun. Kiskontiellä naapuritalossa asuva Suomen Sukututkimusseuran silloinen puheenjohtaja Pentti J. Voipio oli töissä raastuvanoikeudessa, mutta jokainen ilta hän istui, kai rentoutuakseen, Valtionarkiston tutkijasalissa. Niin tein minäkin.

Arkistoalan ja sukututkimuksen yhteistyön klassikkojuttu on kerrottu kirjassa Kekkoset Suomen asuttajina (1994). Tuli Sisä-Suomesta mies ensikertalaisena Valtionarkistoon ja kertoi päivystäjälle olevansa Kekkonen ja haluavansa tutkia onko hän ja millä viissiin sukua presidentti Kekkoselle. Päivystäjä tiesi miten ylen ystävällinen mies Pentti J. Voipio on ja sen vuoksi neuvoi miestä esittämään asiansa Voipiolle.

Nyt sen sitten tiedämme: Meni 20 vuotta aikaa, kun Pentti J. Voipio tutki Kekkosen sukua. Tapasi UKK:n monesti asian tiimoilta ja sai lisäpuhtia. Lopulta ilmestyi mainio sukukirja. Sisä-Suomen mies oli jo alkumetreillä saanut kunnon selvityksen sukulaisuudestaan.

Nyt huomaan harrastaneeni sukututkimusta 47 vuoden ajan. Sinä aikana on rakentunut hieno maakunta-arkistojen verkosto. On rakennettu Kansallisarkistoa varten toimivat lisätilat. Sen verran on itselleni taitoa karttunut, että huomaan esipolvia tähystettyäni olevani samaa Riskan sukua kuin Pentti J. Voipio. Ja että vaimoni on saman Karttusen Susannan isän jälkeläinen kuin UKK. Aina tuntuu löytyvän uutta ja ihmeellistä. Ja se uusi ei näytä olevan mikään uusi harrastus vaan entisen harrastuksen syventäminen. Vaarana on, että arkistoihin suuntautunut harrastukseni menee niin syvällä oleviin makasiineihin, että ympäröivä maailma katoaa silmistäni.

En uskalla itseni lisäksi nimetä ketään muuta arkistoholistiksi. En tiedä tarvitaanko per vuosi peräti 300 kuittausta arkiston vieraskirjaan tuollaisen tittelin saamiseksi, mutta muutaman viime vuoden aikana kaikki näyttää nettiin siirrettyjen arkistotietojen ansiosta muuttuvan. Arkistojen tutkijasaleista kellastuneiden kirjojen suurkuluttajat siirtyvät kotikoloihinsa tähystämään nettiä. Kenen on vastuu, jos arkistoholistit Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen aukioloajan päätyttyä jatkavat kotikoneillaan arkistojen asiakirjojen tutkimista? Mitä kivaa pitää jättää digitoimatta, että saadaan edes osa asiakkaista vielä viihtymään arkistojen tutkijasaleissa?

Ja pitääkö kuluttajansuojan nimissä meikäläisiä varten harkita varoitustekstien laittamista arkistolaitoksen kotisivuille:

VAROITUS. Vanhojen asiakirjojen lukeminen saattaa aiheuttaa elinikäisen riippuvuuden...


Tapani Kovalaine
Maistraatin päällikkö, emeritus, Joensuu