Muistoja menneistä verkkonäyttelyistä


Keväällä tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun Kansallisarkisto avasi ensimmäisen oman verkkonäyttelynsä. Aiheena oli vuoden 1918 sisällissota, josta tuli tuolloin kuluneeksi 90 vuotta. Alku oli hapuilevaa ja kiireistä: elettiin jo helmikuuta 2008. Koska esitystavaksi valittiin viikoittain sisällissodan tapahtumien tahdissa etenevä asiakirjoihin pohjautuva kertomus, oltiin jo aloittaessa myöhässä. Näyttely saatiin kuitenkin ponnistellen pystyyn viikossa (!) ja kaksi rästiin jäänyttä viikkoa saatiin ennen pitkää kurottua kiinni.

Sisällissotanäyttelyssä korostui äärimmäinen tarkkuus tasapuolisuuden suhteen. Koska aihe koettiin vielä 90 vuoden jälkeenkin araksi, laskettiin lähes asiakirjan tarkkuudella, että sekä punaisen että valkoisen puolen aineistoa oli tarjolla saman verran. Myös alueellista jakaumaa tarkkailtiin. Joko tässä onnistuttiin tai aiheen arkuus oli kuvitteellista, sillä yhtään negatiivista palautetta ei tuosta ensi koitoksesta jouduttu ottamaan vastaan.

Kansallisarkiston ensimmäisen verkkonäyttelyn aiheena oli sisällissota.

Toinen verkkonäyttelyhanke, josta mieleeni on jäänyt muistoja on Valo merellä – Suomen majakat 1753-1906. Yhdessä John Nurmisen säätiön kanssa toteutettu hanke vei visuaalista ilmettä pidemmälle kuin aikaisemmat verkossa toteutetut näyttelymme. Resurssien rajallisuutta kuvaa kuitenkin se, että näyttelyn Bengtskärin majakkaan liittyvä kuvitus hankittiin omatoimisesti henkilökunnan sinne suuntautuneen virkistyspäivän aikana.

Aivan omanlaisensa hanke oli Muisto säilyy – 20 nuorta kohtaloa jatkosodasta. Se toteutettiin yhteistyössä Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kanssa vuonna 2011, kun jatkosodan syttymisestä tuli kuluneeksi 70 vuotta. Tämäkin näyttely suunniteltiin nopeasti ja lopputulos oli, että käytimme kahteen eri arkistoon sisältyviä sodan sankarivainajien kuvia, jotka kehystimme heistä kertovilla arkistotietoihin perustuvilla tarinoilla. Näyttelyyn pääsi Hesarin jatkosotageneraattorin kautta ja muistan hätkähdykseni, kun avajaispäivänä lauantaina 4.6.2011 uteliaisuudesta tulin jo aamusta vilkaisseeksi näyttelyn tilastoa: yksilöityjä kävijöitä oli siihen mennessä ollut jo yli 800 ja kukin käynti oli kestänyt keskimäärin yli 5 minuuttia! Oli selvää, että ennätykset olivat rikkoutumassa. Avausviikonloppuna näyttelyyn tutustuikin lopulta yli 10 000 katsojaa.

Viime vuoden näyttelyssä päätimme nostaa esiin 100 vuotta aiemmin tapahtuneen Titanicin haaksirikon, erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Lähtökohtana olivat nytkin luonnollisesti arkistot, mutta aineiston ohuuden vuoksi käännyimme myös Kansalliskirjaston puoleen, jotta kerrontaa voitiin jatkaa ajan sanomalehdistä poimituilla uutisilla. Muisto säilyy –näyttelyn lukemia ei enää tavoitettu, mutta palaute oli jälleen positiivista.

Verkkonäyttelyiden vahvuus on niiden pitkässä elinkaaressa: ennen tätä kirjoitusta sisällissotaverkkonäyttelyä ei ole arkistolaitoksen toimesta vuoden 2008 jälkeen markkinoitu, mutta viimeksi kuluneen kuukauden aikana sitä on katsottu yli 700 kertaa. Toisena tulee Muisto säilyy, joka on kerännyt hieman yli 300 katselua. Verraten pienet panostukset ovat ajan mittaan kasvattaneet ison tuloksen. Alkuvaiheen huippujen jälkeen verkkonäyttelyiden katsojakäyrä tasaantuu, mutta ajoittain siihen piirtyy piikkejä, joiden taustalla on nykyisin useimmiten sosiaalisessa mediassa tapahtunut jakaminen. Vuositasolla verkkonäyttelyiden kautta aineistoon tutustuu joka tapauksessa tuhansia niistä kiinnostuneita kansalaisia.

Verkkonäyttelyiden painopiste on vuosien aikana siirtynyt aineistoista historian tapahtumien kuvaamiseen: kun sisällissotanäyttelyssä esiteltiin yli 300 sivua asiakirjoja, oli niitä viime vuoden Titanic-näyttelyssä enää muutamia kymmeniä. Tämän vuoden hankkeessamme ei arkistoaineistoa ole. Tärkeintä on ollut, että katsojat voivat ilman vanhojen käsialojen tuntemusta itse tutkia menneisyyden tapahtumia.

Tulevaisuudessa verkkonäyttelyihin kytketään entistä tiiviimmin opetuksellinen näkökulma. Takaisin juurille eli asiakirjojen maailmaan varmasti palataan. Myös peliteknologia oli kiinnostavaa kytkeä näyttelyihin. Niistä voisi saada merkittävää uutta sisältöä.

Kaikista tärkeimpiä ovat kuitenkin näyttelyidemme käyttäjät. Toivomme läsnäolonne niin katsojina, muistelijoina kuin ideoiden antajinakin. Yhteistä kulttuuriperintöä kannattaa myös tutkia ja hyödyntää yhdessä.

Tomi Ahoranta
Kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto

Arkistoasiakkaan paras ystävä


Asiakirjat sisältävät valtavan määrän tietoa, jota ilman yhteiskunta ei toimisi. Asiakirjoilla on myös tärkeä merkitys monenmuotoisen tutkimuksen lähdeaineistona sekä kansalaisen tiedontarpeiden ja uteliaisuuden tyydyttäjänä.
Aivan niin kuin kirjastossa säilytettävät kirjat ja muut julkaisut, arkistoissa säilytettävät asiakirjat täytyy tietenkin paikallistaa, ennen kuin ne voidaan saada käyttöön. Nykyään tämä tapahtuu paljolti hakujärjestelmien avulla. Järjestelmien toimivuus riippuu paitsi teknisistä ratkaisuista myös siitä tiedosta, mitä järjestelmiin on hakukohteista tallennettu. Tämä ”tieto tiedosta” on kuvailutietoa.
Arkistokuvailu kerää ja tallentaa tietoa asiakirjallisesta tiedosta (tai yleisemmin tiedosta, jota käsitellään asiakirjallisena) tarkoituksenaan parantaa sen hallintaa ja käytettävyyttä. Historian varrella arkistoinstituutiot, virastot ja muut organisaatiot ovat käyttäneet monenlaisia välineitä kuvailutiedon esittämiseen: lähdejulkaisuja, lähdeoppaita, diaareja, kortistoja, arkistoluetteloita, arkistointisuunnitelmia jne. Arkistolaitoksen säilyttämien arkistoaineistojen kuvailutiedot löytyvät nykyään sähköisessä muodossa mm. arkistotietokannoista (Vakka, Aarre), Digitaaliarkistosta ja Arkistojen Portista. Arkistolaitoksen Astia-verkkopalvelun hakukeinot perustuvat viitetietokantoihin tallennettuihin kuvailutietoihin.
Arkistokuvailu poikkeaa kirjastojen ja muiden tietopalvelulaitosten harjoittamasta kuvailusta yhdessä keskeisessä suhteessa. Kuvailu ei palvele ensisijaisesti tiedonhakua vaan tiedon ymmärrettävyyttä ja todistusarvoa. Lähtökohtana on, että asiakirjallinen tieto kadottaa todistusvoimaansa, ellei sitä kiinnitetä siihen toimintayhteyteen, jossa se on syntynyt ja jossa sitä on käsitelty. Paperisessa asiakirjamaailmassa asiakirjojen sitominen toimintayhteyteensä on tapahtunut pitkälti arkistoinnin eli fyysisen järjestyksen avulla.  Digitaalisessa maailmassa kuvailu on ainoa keino toimintayhteyden dokumentoimiseen.
Asiakirjojen sisältöön perustuva tiedonhaku on ollut arkistoille ikuisuusongelma. Tämä johtuu monesta seikasta. Ensinnäkin asiakirjoja ei pidä järjestää sisällön mukaan, jos se merkitsee niiden erottamista alkuperäisestä toimintayhteydestään. Toiseksi asiakirjoja kertyy niin suuria määriä, että asiahakemistoja ja sisällönkuvauksia on voitu laatia vain rajoitetusti. Kolmanneksi edellä mainittu arkistokuvailun näkökulma vaikuttaa käytännössä edelleen niin, että tiedonhakua edistetään kuvailun ensisijaisen tehtävän ehdoilla. Voidaan jopa argumentoida, ettei asiahakemistojen ja vastaavien tiedonhaun apuvälineiden luominen ole oikeaa arkistokuvailua.
Neljänneksi, vaikka arkistot ja muut asiakirjallista tietoa hallinnoivat organisaatiot ovat varsinkin 1980-luvulta lähtien hyödyntäneet tietotekniikkaa asiakirjahallinnossaan ja tietopalvelussaan, panostukset sisällöllistä tiedonhakua edistävän kuvailutiedon sähköiseen tallentamiseen ovat jääneet puutteellisiksi.  Arkistolaitoskin voi katsoa asiassa peiliin. Vain osa arkistolaitoksen aineistoista on kyetty kuvailemaan ohjeistetusti. Tästä seuraa, että esimerkiksi Astia-palvelun hakutulos aiheenmukaisissa hauissa jää kovin vajaaksi.
Arkistolaitos on yhteistyössä muiden arkistotoimijoiden kanssa ryhtynyt uudistamaan arkistokuvailua. Tarkoituksena on saada aikaan kuvailusäännöt, jotka ottavat huomioon kaiken arkistollisin periaattein käsitellyn tietoaineiston ja kaiken kuvailutiedon, jota aineiston synnyn, käsittelyn ja käytön aikana kertyy. Toisin sanoen hankkeen kunnianhimoisena tavoitteena on luoda kattavat säännöt asiakirjallisen tiedon toimintayhteyden kuvailulle.
Nähtäväksi jää, miten uusi kuvailu onnistuu vastaamaan arkistoasiakkaiden tiedonhaun tarpeisiin. Arkistossa asiakkaan paras ystävä on perinteisesti ollut arkistonhoitaja-asiakaspalvelija. Voiko kuvailusta tulla joskus arkistoasiakkaan paras ystävä? Ja jotta niin kävisi, joutuvatko asiakkaat itse kuvailemaan ne aineistot, joita he eniten tarvitsevat, tavalla, jonka he näkevät parhaaksi?
Anssi Lampela
Ylitarkastaja
Oulun maakunta-arkisto

Viipuriin, Kuopioon vai Mikkeliin? – Savon maakunta-arkistokysymys 1920- ja 1930-luvuilla


Historian professori J.R. Danielson teki valtiopäivillä 1888 aloitteen maakunta-arkistojen perustamiseksi. Maakunta-arkistojen lukumäärää, arkistopiirejä ja sijaintipaikkoja käsiteltiin arkistodelegaatiossa (v. 1897), arkistokomiteas-sa (v. 1908) ja arkistovaliokunnassa (v. 1918). Arkistodelegaatio ehdotti Itä-Suomen arkistokaupungiksi Savonlinnaa, jossa arkistot sijoitettaisiin Ruotsin malliin kätevästi Olavinlinnaan. Arkistokomitea asettui Viipurin ja uudisrakennuksen kannalle.  Myös Suomen Historiallinen Seura ajoi aktiivisesti maakunta-arkistoasiaa. Sen maakunta-arkistovaliokunta ehdotti v. 1919 neljää maakunta-arkistoa, joista yksi oli Viipuriin perustettava Itä-Suomen maakunta-arkisto.
 
Savon arkistojen sijoittaminen Viipuriin ei miellyttänyt kuopiolaisia. Kuopion Isänmaallinen Seura, Luonnon Ystäväin Yhdistys ja Kansalaisopiston johtokunta esittivät v. 1920 Kuopion kaupunginvaltuustolle, että valtuusto ryhtyisi toimenpiteisiin, jottei Savon arkistoaarteita vietäisi pois ja että valtuusto asettaisi komitean valmistelemaan Savon maakunta-arkistoa. Valtuusto asetti komitean, joka esitti mietinnössään valtuustolle: ”Mikäli on tiedusteltu, on suuri mahdollisuus olemassa, että myös Savoon perustetaan maakunta-arkisto, mikäli savolaiset suostuvat tekemään aineellisia uhrauksia asian hyväksi, koska valtion raha-asiat ovat nykyään sangen tiukat. Maakunta-arkiston paikkana tulevat kysymykseen Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna, joista se, joka suostuu suurimmat uhraukset asian hyväksi tekemään, luonnollisesti saa maakunta-arkiston.” Aloitteentekijöiden mielestä Kuopion kaupungin olisi ryhdyttävä voimakkaisiin toimenpiteisiin arkiston saamiseksi Kuopioon, jotta Kuopio säilyttäisi ja yhä varmentaisi asemansa Savon sivistyskeskuksena ja jotta sinne tulevaisuudessa perustettaisiin korkeakoulu. Valtuusto päätti myöntää arkistolle ilmaisen tontin ja osallistua rakentamiskustannuksiin.
Maakunta-arkistokysymys sai vauhtia, kun valtioneuvosto asetti v. 1924 maakunta-arkistovaltuuskunnan valmistelemaan maakunta-arkistojen perustamista. Valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedtin johtama valtuuskunta selvitti perusteellisesti Suomen maakuntien arkisto-oloja, neuvotteli sijaintipaikoiksi esitettyjen kaupunkien kanssa sekä tiedotti arkistoasioista ja näkemyksistään sanomalehdissä ja keskustelutilaisuuksissa. Valtuuskunnan työn tuloksena syntyi maakunta-arkistolaitos. Ensimmäiseksi perustettiin Hämeenlinnan maakunta-arkisto, joka aloitti toimintansa v. 1927.
Valtuuskunta piti Viipuria itsestään selvänä maakunta-arkiston sijaintipaikkana, mutta katsoi, että se oli Kuopion ja Mikkelin läänien asiakirjoille liian kaukana. Sanomalehdissä olleet tiedot valtuuskunnan mieltymisestä Kuopion kaupungin ehdotukseen, että molemmille lääneille perustettaisiin yhteinen arkisto Kuopioon, saivat huhtikuussa 1928 erään kouvolalaisen kirjoittamaan tuohtuneena Kaarlo Blomstedtille. Kirjeessä moitittiin valtuuskuntaa siitä, se oli antanut ”kuopiolaisten vehkeilyn Suomen Karjalan keskusarkiston vahingoksi ” vaikuttaa toimintaansa.  Kirjoittajaa järkytti ajatus Karjalan asiapapereiden sijoittamisesta Kuopioon, eikä Viipuriin, johon Pohjois-Karjala maantieteellisesti ja historiallisesti liittyi. Pohjois-Karjala sijoittaminen Kuopion arkistopiiriin olisi ”maakuntahäväistys”.
Savon maakunta-arkiston sijaintipaikkaa harkitessaan valtuuskunta asetti Kuopion Mikkelin edelle, koska Kuopio oli Mikkeliä henkisesti ja taloudellisesti virkeämpi ja parempien liikenneyhteyksien varrella. Asiaan lienee vaikuttanut myös Mikkelin kaupungin laimea kiinnostus maakunta-arkistoa kohtaan. Mikkelin läänin maaherra oli tosin ehdottanut maakunta-arkiston sijoittamista Mikkelin läänin maanmittauskonttorin yhteyteen ja sen tontille.
Kuopion maakunta-arkiston perustaminen eteni 1930-luvulla Eduskunnassa. Sivistysvaliokunta puolsi sitä yksimielisesti ja opetusministeriö esitti sille talousarviossa määrärahaa. 1930-luku oli otollista aikaa maakunta-arkistojen perustamiselle: vuonna 1932 aloittivat toimintansa Turun ja Oulun maakunta-arkistot, 1934 Viipurin ja 1936 Vaasan maakunta-arkisto. Vuosikymmenen puolivälissä kuopiolaiset odottivat toiveikkaina maakunta-arkistotalonsa rakennustöiden alkamista viimeistään vuonna 1938. Talvisodan syttyminen rusensi kuopiolaisten arkistohaaveet. Toinen tilaisuus saada maakunta-arkisto tuli sodan jälkeen, kun Viipurista evakuoitu ja nimensä muuttanut Savo-Karjalan maakunta-arkisto sai väliaikaiset tilat Kuopiosta. Tuolloin valtio kilpailutti Kuopiota ja Mikkeliä maakunta-arkiston sijaintipaikasta. Kilpailun voittikin Mikkeli valtiolle taloudellisesti edullisemmalla tarjouksellaan.   
Tytti Voutilainen
Maakunta-arkiston johtaja, Mikkelin maakunta-arkisto

Maakunta-arkisto - tutkijaa lähellä



Historiantutkijalle lähin arkistolaitoksen toimipiste on kuin toinen työhuone. Jyväskylässä maakunta-arkisto sijaitsee melkein historian ja etnologian laitoksen naapurissa. Aivan vieressä on myös Maanmittauslaitoksen arkisto. Yhdessä ne muodostavat merkittävän tietokeskittymän Seminaarinmäen tuntumaan.

Arkistojen verkkopalveluja on viime vuosina kehitetty aktiivisesti ja ne antavat tutkimustyöhön lisää vapautta, kun tutkimuksen tekemisen ajankohta ei ole välttämättä sidottu arkiston aukioloaikoihin. Vaikka arkistoaineistoa olisi nykyistä laajemminkin saatavissa netin kautta, mikään ei korvaa konkreettisia arkistokäyntejä: vasta vanhoja papereita varovasti käännellessään voi todella ymmärtää arkistojen toiminnan merkityksen. Ellei kukaan olisi tallentanut asiakirjoja ajoissa arkistoon ja pitänyt niistä jatkuvasti huolta, ne eivät olisi enää kenenkään tutkittavissa. Myöskään maakunta-arkiston ystävällistä ja asiantuntevaa asiakaspalvelua ei korvaa pelkkä verkosta löytyvä sivusto.

Etenkin tutkijanuran alkutaipaleella arkistoissa tulee viettäneeksi hyvin paljon aikaa arkistolähteiden äärellä. Vanhojen asiakirjojen näkeminen lähietäisyydeltä havainnollistaa menneisyyden olemassaolon: iäkkään paperin hauraus ja tuoksu muistuttaa siitä, kuinka paljon aikaa on kulunut tapahtumahetken ja aiheesta myöhemmin tehtävän tutkimuksen välillä. Historiantutkijan on oikeastaan välttämätöntä työskennellä alkuperäisten arkistolähteiden kanssa, jotta voi kunnolla pätevöityä ammattiinsa. Vielä tarpeellisempaa olisi, jos jokainen tutkija voisi saada koulutusta ja käytännön kokemusta arkistotyöstä, koska se auttaa ymmärtämään pelkkää tutkijankoulutusta monipuolisemmin lähteiden elinkaarta ja sitä, miten menneisyyttä voi niiden perusteella tutkia ja tulkita.

Maakunta-arkistot ovat myös historian harrastajaa lähellä. Sukututkijoiden toimintaa läheltä seuranneena voi havaita, että myös sukututkija kokee arkiston osaavan asiakaspalvelun tärkeäksi tueksi omalle arkistotyöskentelylleen. Maakunta-arkistoissa voi tutkia valtaosaa suomalaisten sukujen historiasta kertovista lähteistä, joten omalla alueellaan maakunta-arkistot ovat tärkeä paikallisen menneisyyden tallentaja.

Arkistoissa tutkimusta tehdessään saa usein myös kiinnostavia oivalluksia siitä, miten monet asiat liittyvätkään toisiinsa. Tehdessäni nimistöntutkimusta Hakkaraisten ja Kotilaisten suvuista maakunta-arkistossa muutamia vuosia sitten havaitsin muun muassa, että kansanedustajat Anne Kalmari ja Mauri Pekkarinen polveutuvat näistä suvuista. Maailma osoittautuu toisinaan pieneksi, samoin kuin silloin, kun huomasin takavuosien tunnetun jääkiekkoilijan Lalli Partisen syntyneen Keski-Suomessa Kannonkoskella. Lappeenrantalaisen Partisen isä näet kuului tuolloin Kevyt Osasto kymmeneen, jossa taistelivat jatkosodan aikana myös pohjoisen Keski-Suomen miehet. Hieno kokemus oli, kun pääsin myös haastattelemaan Partista tästä aiheesta (ks. tarkemmin paikallislehti Viispiikkisessä 18. 8. 2011 julkaistu artikkelini ”Kun Lalli Partinen kävi syntymässä Kannonkoskella”). 

Sofia Kotilainen
FT, akatemian tutkijatohtori Sofia Kotilainen työskentelee Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Äidin päiväkirjasta



Joskus arkiston aarre putkahtaa vastaan yllättävästä paikasta. Opiskeluvuosinani vietin pari kesää kotipaikkakuntani pienessä kotiseutuarkistossa. Sieltä, pahvilaatikoiden uumenista se tuli vastaan, ruustinnan päiväkirja alkuvuodelta 1918. Sotakevään kuvaus imaisi mukaansa, sillä ruustinnan päiväkirja oli ennen kaikkea äidin päiväkirja. Äidin, jonka 14-lapsisen katraan nuorin ja pikkuisin Teuvo-poika oli kaksi vuotta aiemmin lähtenyt salaa vanhemmiltaan jääkäriksi Saksaan. Tämän jälkeen pojasta ei ollut kuulunut mitään ennen helmikuuta 1918.

Ruustinnan pappila sijaitsi Kiihtelysvaarassa, Pohjois-Karjalassa, kaukana sodan ja sitä edeltäneiden tapahtumien kiihkeimmiltä näyttämöiltä. Salome-ruustinna ei liene politiikasta suuria välittänyt, vaikka kotikasvatuksensa vaikutuksesta omasikin valkoisen aatemaailman. Päällimmäisenä hänen mielessään oli huoli ympäri Suomen levinneestä lapsilaumasta.

”Isä Ukin”, rovastin, tunteissa päällimmäisenä oli pojan kadottua ollut kimmastus ja huoli. Santarmit olivat käyneet useaan kertaan etsimässä Teuvoa pappilasta, ja kirkkoherra oli pelännyt joutuvansa karkotetuksi Sipiriaan. Rauha ja turvallisuus merkitsivät vanhalle miehelle enemmän kuin kiihkeät aatteet. Päiväkirjan sivuilta voi lukea kuinka isän vihastus suretti ruustinnaa, olihan Teuvo hänen lempilapsensa.

Vuosien kuluessa isän viha oli kuitenkin jo lauhtunut ja muutoin surua tuottaneen sodan alkaminen oli pappilassa myös ilon aihe. Tarkoittihan se sitä, että Teuvo saapuisi kohta Suomeen. Sydän sykkyrällään ruustinna odotti pojaltaan viestiä ensimmäisten jääkärijoukkojen saavuttua Pohjanmaalle, mutta kirjettä ei tullut. Viimein helmikuun lopulla Teuvolta saapui kortti. Äidin riemu oli rajaton ja vielä suuremmaksi se kasvoi isän ankaran suhtautumisen sulaessa. ”Kun me neuloimme ja kudoimme vaatteita vapaussodassa oleville sotilaille”, ruustinna kirjoittaa, ”niin U. sanoi: Kutokaa myös Teuvolle vaatteita, kyllä minä tulen toimeen vähemmällä. Siis isä U. muistaa, rakastaa ja yhä enemmän ymmärtää nyt Teuvoa. Se on iloista minustakin!”

Lähes koko sodan ajan Teuvo oli eri tehtävissä Karjalan Kannaksella. Kirjeet ja kortit kulkivat viikoittain ja mikäli eivät kulkeneet, valtasi Salome-äidin epätoivoinen pelko pojan kohtalosta. Silloin tällöin ruustinnaa kohtasi harvinainen onni ja hän pääsi kirkonkylän telefonicentraaliin soittamaan pojalleen. Yhteyden saaminen oli hankalaa, eräänkin kerran ruustinna sai kuulla rakkaan poikansa äänen vasta neljän tunnin uskollisen odotuksen ja yrityksen jälkeen.

Postipaketeilla Teuvoa ilahdutettiin aina kuin mahdollista. Päiväkirjassaan ruustinnan kertoo kuinka Teuvolle lähetettiin villasukkia ja –käsineitä, lähetettiinpä eräässä paketissa Helsingin vapautumisen kunniaksi mantelirinkilöitä ja lettujakin. Valitettavasti postin kulku oli sodan melskeessä hieman epävarmaa ja lettuset saapuivat perille vasta kuukauden vaelluksen jälkeen, homeessa tietenkin. Huolehtiva äiti ei tästä lannistunut ja niin Teuvon saavuttivat vuorollaan lammasnahkahousut kuin naurispaistikkaatkin.

Viimein sodan päätyttyä Teuvo pääsi käymään kotonaan yli kahden vuoden eron jälkeen. Äidille toukokuun 21. päivä oli niin suuri ilon päivä, että hän piirsi päiväkirjaansa suuren keltaisen auringon. Teuvon loman aikana Salome-äiti teki havaintoja, jotka saivat hänet surulliseksi ja mietteliääksi. Sodan kauhut saapuivat nyt ensi kertaa todellisina pappilan kynnyksen yli. Keskustelutuokiot Teuvon kanssa saivatkin äidin kirjoittamaan päiväkirjaansa: ”Paljon olemme saaneet kuulla sotamiehen kurjasta elämästä ja mikä häntä innostaa tuskassakin. Kyllä sanoi Teuvo, että sotaelämä raaistaa ihmistä. Ja luulen että ei Teuvokaan enää ole niin lähellä Jumalaa kuin pari vuotta sitten jolloin hän meni täältä ja kirjoitti niin kauniisti – ja pyysi minua rukoilemaan edestään…”

Ennen lähtöään Teuvo kertoi vanhemmilleen haaveilevansa maatilan ostamisesta. Haave toteutuikin, mutta vasta yli 20 vuoden kuluttua, toisen, vuosia kestäneen sotarupeaman jälkeen.

Kuntien ja esimerkiksi pitäjäseurojen ylläpitämiin kotiseutuarkistoihin voit tutustua http://www.kotiseutuarkistot.fi/arvi/ verkkosivuston kautta. Luettelo ei kuitenkaan ole kattava, joten kannattaa tiedustella kotiseutuarkiston mahdollista olemassaoloa myös vaikkapa kunnan keskusarkistonhoitajalta. Ehkä siellä jossain piilee aarre sinullekin!

Minna-Liisa Mäkiranta
Ylitarkastaja
Joensuun maakunta-arkisto