11.6.2010

Mitä meistä jäljelle jää?

Suomalaisissa arkistoissa on mitä kattavimmat tietovarannot menneisyyden ihmisistä ja tapahtumista: väestökirjanpito kehittyi pohjoismaissa korkealle tasolle jo keskiajan lopulla, kansalaissotamme puolestaan on kattavimmin dokumentoitu sisällissota maailmassa. Niin ainakin sanotaan. Yksityiskohtana voi vielä lisätä, että esimerkiksi viime sotien yhteydessä luovutetulle alueelle kultakin yksityishenkilöltä, yhteisöltä tai yritykseltä jäänyt kiinteä ja irtain omaisuus tunnetaan varsin hyvin, kiitos valtiokonttorin maksamien korvausten ja korvauksenhakijoiden yksityiskohtaisten hakemusten.

Väestökirjanpito on siis tallentanut arkielämän päälinjat: missä on asuttu, kenen kanssa ja kenelle oltu sukua. Myös yksityiskohtaisempia tietoja on joissakin tapauksissa käytettävissä. Toisaalta erilaisilla tragedioilla on taipumus jäädä historian lehdille, myös arkistossa säilytettäville, normaalioloja tarkemmin. Täten esimerkiksi rikoksista, niihin liittyvistä oikeudenkäynneistä, vangeista ja sotien ajoista on materiaalia verrattain runsaasti käytettävissä. Kaikkiaan suomalaisten mahdollisuudet saada tietoa menneisyydestä ovat kansainvälistä huipputasoa.

Lähdeongelmat ovat kuitenkin sukututkijoille tuttuja tilanteissa, joissa esipolvista on tahdottu syvemmälle heidän henkilöönsä meneviä tietoja. Parhaimmin asiat ovat niillä, joilla on yksityisarkistoja tai muita muistelmatyyppisiä aineistoja käytettävissään. Otan tästä esimerkin. Joitakin vuosia sitten selvitellessäni oman isoisäni (1912-1990) elämän vaiheita sain niistä eri arkistolähteistä hyvän kuvan: palvelus varusmiehenä ja osallistuminen viime sotiin ovat tallentuneet asiakirjojen lehdille. Myös rintamamiestilan perustamisen ja laajentamisen vaiheet ovat selvitettävissä. Kirkonarkistojen avulla pääsi puolestaan suvun vaiheissa taaksepäin. Isoisä henkilönä ajatuksineen, tunteineen ja sosiaalisine verkkoineen oli kuitenkin jäädä lapsuuden ja nuoruuden muistumien ja varttuneemman sukupolven välittämän suullisen perimätiedon varaan. Hänen isästään sitäkään ei enää juuri ole: monet muistajat ovat jo manan majoilla.

Isoisä oli kuitenkin tietoisesti tai tietämättään niin fiksu, että tuli pitäneeksi päiväkirjaa lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Niissä näkyvät pienviljelijän elämän ilot ja surut, tehdyt matkat, vieraiden virta ja uuden polven nousu. Eläkkeelle jäämisen jälkeen jäi aikaa kirjoittaa ja muistikirjat suurenivat vuosi vuodelta. Mies jätti itsestään muiston, joka on jälkipolvelle henkilökohtainen.

Joskus sitä tulee miettineeksi, millainen asiakirjallinen jäämistö meistä kustakin omalle jälkipolvellemme jää. Meistä jokainen kuuluu jos johonkin rekisteriin ja tietokantaan. Moni on Facebookissakin. Meidän aikanamme syntynyt bittiavaruus on tiedon säilyttäjänä kuitenkin vielä vaikeasti ennustettava: tämäkin kirjoitus voi hävitä kuukausissa tiedon valtamereen – tai se voi olla olemassa vielä vuosikymmenten kuluttua.

Isoisän esimerkistä viisastuneena olen ryhtynyt kirjoittelemaan muistelmatasolla ylös oman elämäni merkittäviä hetkiä. Varsinaista päiväkirjatyyppiä kun en tunnista olevani. Pieneen mustakantiseen vihkoon ovat päätyneet omat häät, lapsen syntymä ja viimekesäinen junamatka Helsingistä Vladivostokin kautta Pekingiin. Ehkä joku saa siitä joskus tietoa, jota viranomaiset eivät ole talteen kirjanneet. Ja voihan siihen itsekin palata, kun muisti alkaa pätkiä. Arkistojen tiedot ovat korvaamattomat, mutta omatoimisuudella niiden antia voi entisestään rikastuttaa. Osittain meistä itsestämme riippuu, mitä tulevat sukututkijapolvet meistä tietävät.

Tomi Ahoranta
Tutkija, Kansallisarkisto

1 kommentti:

  1. Viranomaisarkistoista selviää toki pintaraapaisulla tietyt perusasiat meistä kaikista. Koska on saatu ajokortti, montako rokotetta on annettu leikki-ikäisenä, jne.

    Jos kuvaa etsimästään henkilöstä haluaa syventää, niin tietoa voi etsiä vaikka hänen työpaikkanaan toimineen yrityksen arkistosta. Lisäksi Suomihan on yhdistysten luvattu maa. Jokainen nyt varmaan kuuluu johonkin urheiluseuraan, kaupunginosaseuraan, poliittiseen puolueeseen, harrastusryhmään tai muuhun vastaavaan.

    Sitten pitää vaan miettiä oikea paikka etsiä tietoa. Ja antaako viranomaisarkisto oikean kuvan meistä ihmisenä? Antaako se oikean kuvan yhteiskunnastamme?

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. Viesti ilmestyy näkyviin heti kun ylläpito on ehtinyt tarkastaa sen.