Salatut pöytäkirjat – kuvailu- ja järjestämispolitiikan toteutusta Oulun maakunta-arkistossa

Harjoittelija joutuu usein työssään uudenlaisten tilanteiden eteen. Minun kohdallani se tarkoitti koekaniinin roolia arkistolaitoksen uuden kuvailu- ja järjestämispolitiikan käytännön soveltamisessa. Kuvailu- ja järjestämispolitiikka on jo esitelty tässä blogissa viime marraskuussa kirjoituksessa ”Politiikkaa tekemässä”, joten keskityn kirjoituksessani siihen, miten se vaikuttaa käytännössä arkiston järjestämiseen, kuvailuun ja tietopalveluun.

”Perinteinen” arkiston järjestäminen oli minulle ennestään tuttua puuhaa, mutta viime syksyn ja talven aikana sain tehtäväkseni yksityisarkiston järjestämisen pääasiassa inventointi-, mutta osaksi myös perustason käsittelyn mukaisesti. Koska tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus pitkästyttää lukijoita pituudellaan ja tylsällä(?) teorialla, totean lyhyesti, että alimman tason eli inventointitason käsittelyssä arkistoa käsitellään mahdollisimman vähän. Jos asiakirjat ovat pahvilaatikossa, ne jätetään siihen. Asiakirjojen järjestykseen laatikon sisällä ei pääsääntöisesti puututa eikä seulomiseenkaan juuri aikaa käytetä. Aineistoa ei käydä järjestelmällisesti läpi, vaan tarkastellaan pintapuolisesti. Noudatin tätä inventointitason käsittelyä muuten, mutta perustason käsittelyn mukaisesti koteloin aineiston, suoristin piirustukset ja jaottelin arkistoyksiköt sarjoihin (kuvailutasolla – fyysisesti ne ovat alkuperäisellä paikallaan).

Periaatteessa työ vaikutti selkeältä, mutta käytännössä huomasin ongelmia. Järjestämässäni arkistossa oli johtokunnan pöytäkirjojen joukossa sikin sokin lääkärintodistuksia. Koska asiakirjojen järjestystä ei muutettu, lääkärintodistukset jäivät pöytäkirjojen joukkoon ja koko arkistoyksikölle tuli käyttörajoitus. Se ei ole hyvä uutinen sille tutkijalle, joka ehkä muutaman vuoden päästä haluaa laatia kyseisestä arkistonmuodostajasta 100-vuotishistoriikin. Mikäli asiakas haluaa tutkia pöytäkirjoja, hänen on hankittava käyttölupa tai jonkun henkilökunnasta on eroteltava julkiset ja salassa pidettävät asiakirjat. Seurauksena voi olla tutkijasalipalvelun työmäärän kasvu ja asiakirjojen toimitusajan pidentyminen.  Pintapuolisesta aineiston läpikäymisestä johtuen järjestäjä ei välttämättä edes huomaa kaikkea salassa pidettävää aineistoa, jolloin tietosuojan säilyminen on uhattuna.

Toinen havaitsemani ristiriita koskee kuvailua. Inventointitasolla myös kuvailu tehdään pintapuolisen tarkastelun pohjalta, vaikka kuvailu- ja järjestämispolitiikan mukaan kuvailulla on tarkoitus vähentää tai korvata fyysistä järjestämistä. Kovin niukka kuvailu ei korvaa järjestämistä eikä se oikein palvele tiedonhakuakaan. Nämä näkökohdat on tuotu esille myös järjestämis- ja kuvailupolitiikassa.

Arkistolaitoksen tehtävänä on ”varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien asiakirjojen säilyminen ja edistää niiden tutkimuskäyttöä” – ei varsinaisesti järjestäminen, joka tosin palvelee asiakirjojen säilymistä. Kuvailu sen sijaan parantaa asiakirjojen käytettävyyttä. Asiakkaiden kannalta hyvät hakutiedot ovat olennaiset, sillä ne parantavat tiedonhakumahdollisuuksia verkkopalveluiden kautta. Kaikki asiakkaat eivät välttämättä edes ymmärrä luetteloissa olevia arkistomaailman käsitteitä.

Uuden kuvailu- ja järjestämispolitiikan tarkoituksena on tuoda asiakkaiden käyttöön järjestämättömiä arkistoja entistä pienemmällä työmäärällä. Vaihtoehtona on, etteivät asiakkaat saa aineistoa ollenkaan käyttöönsä. Uusi politiikka on menossa oikeaan suuntaan siinä, että se kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä ja keventää järjestämistyötä. Resurssien vähetessä on hyvä miettiä, mikä loppujen lopuksi arkistojen järjestämisessä ja kuvailussa on olennaista. Ketä varten sitä tehdään? Veronmaksajina ja koko touhun rahoittajina asiakkailla tulisi olla mahdollisuus tuoda esille toiveensa, varsinkin kun arkistokuvailua ollaan juuri uudistamassa.

 

Henriikka Halmetoja

Ylemmän arkistotutkinnon harjoittelija 14.10.2013 - 11.4.2014

Oulun maakunta-arkisto

Pyörämatka arkistoon

Mitä arkistot kertovat arkisesta elinympäristöstämme? Vaikka mitä, tietävät arkistojen ammattilaiset ja niiden suurkuluttajat kertoa. Haluan kuitenkin testata väitteen pienellä koejärjestelyllä, joka kaikessa epätieteellisyydessään on siinä määrin satunnaisotannalla suoritettu, että tuloksia voitaneen pitää ainakin suuntaa-antavina. Nimittäin: lyhyen pyörämatkani varrella kotoa töihin koetan bongata mahdollisimman monta kohdetta tai ilmiötä, joista kertovaa aineistoa meillä maakunta-arkistossa säilytetään.

Näköetäisyydellä lähtöpisteestäni on Vaasan hovioikeuden ”uusi”, vuonna 1862 valmistunut rakennus. Hovioikeuden salien kautta on kulkenut lukematon määrä rikos- ja riita-asioita perustamisvuodesta 1776 lähtien. Hovioikeuden laaja arkisto käsittää asiakirjat sen toiminnan alusta alkaen ja kertoo ihmiselämän synkemmästä puolesta aina Lappia myöten. Vaasan hovioikeuden toiminta-alue kattoi nimittäin toimintansa alkuaikoina puoli Suomea.

Sama linnamainen punatiilirakennus, jossa hovioikeus toimii tänäkin päivänä, majoitti aikoinaan myös Vaasan lääninhallitusta, joka viranomaisena on jo hävinnyt hallintohistorian sivuille. Lääninhallituksen arkisto tuhoutui lähes täysin Vaasan palossa 1852, mutta on siitä huolimatta reilut puolitoista vuosisataa kattavalla materiaalillaan maakunta-arkiston suurin aineistokokonaisuus. Lääninhallituksen arkistoon mahtuu hovioikeuden tapaan laaja otanta elämän kirjoa, joskin eri lähestymiskulmasta. Mieleen juolahtaa muun muassa kysymys: kuinkahan monen Amerikan-siirtolaisen passi, pääsylippu onnen etsintään, onkaan noiden seinien sisältä annettu?

Pyörä uhkaa jäädä telineeseen ja mies sijoilleen, kun jo alkupisteessä ollaan näin lukuisten elämänvaiheiden äärellä. Työt kuitenkin odottavat; matkaan!

Muutama polkaisu ja olen ruotsinkielisen teatterin kohdalla. Kulttuurielämä on kaksikielisessä kaupungissa vilkasta ja siitä kertovia arkistoja on myös kertynyt maakunta-arkistoon. Taakse jäävän teatterin arkisto ei näihin sisälly, mutta sen sijaan teatterin naistoimikunnan aineistoa ja myös suomenkielisen vastaavan yhdistyksen aineistot meiltä löytyvät.

Seuraavassa risteyksessä vasemmalle ja oikealle vilkaistessani näen useammankin nykyisen ja entisen koulurakennuksen. Maakuntakeskuksessa koulujen ja oppilaitosten kirjo on ollut suurta ja näin ollen myös koulutaipaleista kertovia asiakirjoja on kertynyt runsaasti arkistoon.

Kaupungin opiskelijaelämästä muistuttaa aiemmin ylioppilaskunnan omistuksessa ollut ravintola, jonka terassia parhaillaan siivotaan ohi ajaessani. Vaasan yliopiston ylioppilaskunnan arkisto on varsin tuore lisäys maakunta-arkiston kokoelmiin ja tärkeä osa tämän useiden korkeakoulujen ja tuhansien opiskelijoiden värittämän kaupungin historiaa. Historian paikallista kerrostumista taas kuvaa se, että ohittamani anniskeluliikkeen tilat toimivat 1900-luvun alussa näkkileipätehtaana, jonka arkistoa puolestaan säilytetään Elinkeinoelämän keskusarkistossa Mikkelissä.

Matkani jatkuu välitse suomen- ja ruotsinkielisten paikallislehtien toimitusten, jotka katsovat toisiaan sulassa sovussa tien yli. Lehtitalot jatkavat pitkää perinnettä kansalaisyhteiskunnan vahtikoirina ja osa tästä perinteestä on talletettu maakunta-arkistoon lehtivalokuvakokoelmien sekä tunnettujen lehtimiesten henkilöarkistojen muodossa.

Korttelin päässä siintää Vaasan, perustettaessa 1883 Nikolainkaupungin rautatieasema. Tehokkaat liikenneyhteydet kuuluvat modernin ajan keskeisiin piirteisiin ja niiden kehityksestä kertovat muun muassa Rautatiehallituksen, tie- ja vesipiirien sekä luotsipiirien arkistot. Vaasan asemapäällikönkin arkisto löytyy hyvässä järjestyksessä maakunta-arkistosta.

Juuri ennen työpaikan pihaan kurvaamistani vasemmalla näkyy nykyisin opiskelija-asuntojen täyttämä Olympiakortteli, joka ei ole saanut nimeään suinkaan vuoden 1952 kisoista, vaan samaisella paikalla valmistetuista Olympia-moottoreista. Niitä valmistanut Suomen moottoritehdas oli keskeinen osa Vaasan perinteikästä konepajateollisuutta, jolla oli aikanaan lukuisia edustajia ja joka myös tänä päivänä on vahvasti läsnä paikkakunnan arjessa. Suomen moottoritehtaan ja Wickströmin moottoritehtaan konepiirustuksiin ynnä muihin asiakirjoihin voi myös tutustua maakunta-arkistossa.

Jo lyhyen pyörämatkani varrelta löytyy pinnistelemättä lukuisia esimerkkejä asiakirja-aineistoja tuottaneesta toiminnasta ja varmastikin lukuisia ilmiselviä esimerkkejä jäi minulta myös huomaamatta. Arkistoihin on tallentunut valtava määrä tietoa, joka voi auttaa meitä ymmärtämään päivittäisen ympäristömme historiaa ja siten rikastaa sitä kokemusta, mitä niinkin arkinen asia kuin työmatka voi meille antaa.

Suosittua televisiosarjaa lainaten voinkin todeta koetuloksekseni: Myytti vahvistettu.

Mikko Nykänen

tutkija, Vaasan maakunta-arkisto

Arkisto marssii eteenpäin

Kansallisarkistossa ja koko arkistolaitoksessakin on käynnissä voimakas eteenpäin menon vuosi. Uusilla tekniikoilla niin verkossa kuin sen ulkopuolellakin näyttäisi olevan paljon annettavana myös arkistoille.

Ensinnäkin digitoinnin näkymät ovat tällä hetkellä erittäin lupaavat: viime vuonna Kansallisarkistossa digitoitiin yhteensä noin viisi miljoonaa asiakirjasivua. Määrä on huima kun muistaa, että ensimmäisen miljoonan asiakirjasivun digitointiin kului aikaa suunnilleen neljä vuotta. Laitteet ja menetelmät ovat vuosien saatossa kehittyneet. Digitaaliarkiston päivittäin karttuva sisältö kattaa jo suuren osan erityisesti sukuhistoriastaan kiinnostuneiden kansalaisten perusaineistosta.

Olemme ottamassa ensimmäisiä askeleita myös avoimen datan alalla. Täksi vuodeksi sovittuna tavoitteena on, että vuoden loppuun mennessä kolmen keskeisen tutkimustietokantamme (Suomen sotasurmat 1914-1922, Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet ja Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-1955) sisällöt ovat avoimesti saatavilla. Niiden avaamisen yhteydessä pyrimme muodostamaan rutiinin, jolla datan avaamista voitaisiin jatkaa myös muiden sähköisten aineistojen osalta.

Datan avaamisella tavoittelemme oikeastaan kahdenlaisia hyötyjä. Yhtäältä tietokantojen käyttäjät voivat tuottaa tietokantojen sisällöstä tarpeisiinsa sopivia otantoja ilman nykyisten käyttöliittymien rajoitteita. Toisaalta pyrimme luomaan edellytyksiä aineistoihimme kiinnittyville sovelluksille, joita nykyisin on olemassa valitettavan vähän, vaikka teknisiä edellytyksiä niille onkin ollut olemassa –ainakin periaatteessa – jo noin vuosikymmenen ajan. Olisi hienoa, jos tätä kautta aukeaisi mahdollisuuksia esim. tietokantojen tiedon ja paikkatietojen yhdistämiselle (tästä on jo ainakin yksi arkistosta riippumattomasti toteutettu esimerkki olemassa) tai vaikkapa tietokantojen sisältöjen ja erilaisten verkossa olevien henkilömatrikkelien linkittymiseen toisiinsa.

Kolmas sektori, jolla tällä hetkellä olemme menossa voimakkaasti eteenpäin on koululaisille suunnattu palvelutarjonta. Tähän mennessä olemme huomioineet koululaisia etenkin ryhmäesittelyjä tarjoamalla mutta nyt pyrimme kehittämään myös mahdollisimman hyödyllisiä ja kiinnostavia verkko-oppimisen välineitä.

Ensimmäiset kokeilut uuden materiaalin tuottamiseksi ovat jo käynnissä, kun tähän saakka Vaasan seudulla fyysisessä muodossa saatavilla olleesta Amerikan-siirtolaisuuden historiaan perehdyttävästä arkistosalkusta on kehitteillä verkkoversio. Arkistosalkku valottaa paitsi siirtolaisuutta ilmiönä myös siihen liittyvää runsasta lähdeaineistoa. Arkistona meille on tärkeää viestiä, että täällä on jokaiselle jotakin omaan sukuun tai kotiseutuun liittyvää kiinnostavaa tietoa. Sen lisäksi tietenkin, että saatavilla on inhimillisesti ajatellen rajaton määrä muutakin Suomen historian eri vaiheissa syntynyttä aineistoa.

Alan uskoa, että arkistoihin, museoihin ja kirjastoihin tallentuneen tiedon auttaminen ulos rakennuksista suurimittaisempaan käyttöön ja osaksi ihmisten elämää tulee olemaan muistiorganisaatioissa nyt työskentelevän ikäpolven keskeisin elämäntyö. Kun asenne ja resurssit ovat kunnossa, voimme saavuttaa sen mistä edelliset sukupolvet ovat voineet vain haaveilla.

Tomi Ahoranta
Kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto

Mikkelin maakunta-arkisto juhli 80-vuotispäiviään

Mikkelin maakunta-arkisto, joka aloitti toimintansa helmikuussa 1934 Viipurissa, vietti 80-vuotispäiviään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4.2014. Juhlinta jatkui vielä seuraavana päivänä juhlaseminaarissa. Juhliin osallistui yhteistyökumppaneiden edustajia, entisiä työntekijöitä ja arkiston tutkijoita. Juhliin olivat tulleet myös Karjalan tasavallan kansallisarkiston ja Leningradin alueen valtionarkiston johtajat, joiden arkistot säilyttävät luovutetulle alueelle jäänyttä suomalaista arkistoaineistoa.

Juhlien tarjoilupöydät hehkuivat keväisissä väreissä. Pöytäkoristeina oli maakunta-arkiston konservaattorin Marja-Terttu Haikaravirran tekemiä pikkuruisia asiakirjasidoksia.
Kuva: Eila Salo, MMA.

Juhlassa kuultiin Itä-Suomen aluehallintoviraston, opetus- ja kulttuuriministeriön, Mikkelin kaupungin ja Karjalan tasavallan kulttuuriministerin tervehdykset. Maakunta-arkiston johtaja kertoi puheessaan maakunta-arkiston 80-vuotistaipaleesta Viipurista Kuopion kautta Mikkeliin. Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva käsitteli arkistolaitoksen tulevaisuuden näkymiä digitalisoituvassa maailmassa ja kiitti arkistolaitoksen ja Mikkelin arkistotoimijoiden hyvää yhteistyötä.

Torstaina 10.4.2014 pidetyn juhlaseminaarin teemat digitaalisuus ja Venäjällä olevat suomalaiset arkistoaineistot oli valittu Mikkelin maakunta-arkiston erikoisluonteen mukaan. Maakunta-arkiston erityisaineistoja ovat luovutetun Karjalan ja Vanhan Suomen arkistot. Seminaarissa haluttiin nostaa esiin Viipurissa ja Petroskoissa säilytettäviä suomalaisia arkistoja, minkä vuoksi seminaari oli kaksikielinen. Digitaalisuus liittyy Mikkelin kaupungin ja Mikkelin arkisto- ja kirjastotoimijoiden muodostaman yhteistyöverkoston, Digitalmikkeli-klusterin, toimintaan.
 

Seminaarin puheenjohtajana toimi arkistolaitoksen tutkimusjohtaja Päivi Happonen. Hän tarkasteli avauspuheessaan arkistolaitoksen Karjalan tasavallan kansallisarkiston ja Leningradin alueen valtionarkiston kanssa tekemää yhteistyötä.
 

Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen tuoreen professorin Timo Honkelan alustus Digitaalisten aineistojen tutkimus: Inhimillistä sivistystä ja yhteisymmärrystä puolustamassa herätti kuulijoissa kiinnostusta ja keskustelua. Tekstinlouhinnan ja tilastollisen koneoppimisen keinoin kone voidaan laittaa lukemaan suuria tekstimääriä ja saamaan esille asioita, joita ihminen ei voi tehdä. Näiden lähestymistapojen avulla voidaan saada ymmärrystä suurista kokonaisuuksista ja asioiden välisistä suhteista. Humanististen ja sosiaalitieteiden sekä tietojenkäsittelytieteiden liittoutuminen auttaa monimutkaisten inhimillisten ja yhteiskunnallisesti merkittävien ilmiöiden ymmärtämisessä. Tässä digitaalisessa humanismissa muistiorganisaatioiden rooli on merkittävä.
 

FT Jessica Parland-von Essen tarkasteli laajasti, miten digitalisoituminen on muuttanut historiantutkimusta ja historiantutkijan työtä ja roolia. Humanistisen tutkijan on tultava ulos kammiostaan ja tehtävä yhä enemmän yhteistyötä arkistojen, kirjastojen, toisten tutkijoiden ja suuren yleisön kanssa. Parland-von Essen painotti, että digitaalisten aineistojen kriittinen lukeminen ja käyttö on tärkeä kansalaistaito.
 

Professori Eljas Orrmanin aiheena oli Vanhan Suomen viranomaisten asiakirjahallinto, jota ei ole juuri ollenkaan tutkittu. Orrman selvitti esityksessään Vanhan Suomen viranomaisten asiakirjahallinnon organisointia ja diariointia eri viranomaisissa sekä vertaili Vanhan Suomen viranomaisten ja Ruotsin lääninhallitusten diariointijärjestelmiä ja aktinmuodostusta. Vanhan Suomen ylempien viranomaisten aktinmuodostuksessa ja diarioinnissa on vaikutteita saksalaisista järjestelmistä ja ne olivat kehittyneempiä kuin Ruotsin lääninhallitusten asiakirjahallinnon käytännöt.
 

Leningradin alueen valtionarkiston (LOGAV) johtaja Svetlana Krasnotsvetova valotti alustuksessaan Viipuriin ja luovutetulle alueelle jääneen arkistoaineiston suuritöistä järjestämistä ja luettelointia välirauhan aikana ja jatkosodan jälkeen. LOGAV on skannannut arkistoluettelot ja pyrkii julkaisemaan ne verkossa. Krasnotsvetova kertoi LOGAVin asioimiskäytännöistä.
 

Karjalan tasavallan kansallisarkiston johtaja Olga Zharinova.
Kuva: Eila Salo, MMA.

Leningradin alueen arkisto siirsi 1980-luvulla Laatokan Karjalan arkistoaineistot Karjalan tasavallan kansallisarkistoon Petroskoihin. Kansallisarkiston johtaja Olga Zharinova esitteli suomeksi tähän ns. Viipurin fondiin kuuluvia asiakirja-aineistoja sekä kertoi Mikkelin ja Joensuun maakunta-arkistojen ja Joensuun Carelicumin kanssa tehdystä yhteistyöstä.
 

FT Jukka Partanen on suomalaisista historiantutkijoista kaikkein eniten käyttänyt Viipurin ja Petroskoin suomalaisia arkistoaineistoja. Hänen 1990-luvun puolivälissä laatimansa luettelo Viipurin suomalaisista fondeista on opastanut tutkijoita näiden aineistojen pariin. Jukka Partanen kertoi tutkimuskokemuksistaan vuosina 1995 – 2010 Viipurin ja Petroskoin arkistoissa. Venäjäksi laaditut hakemistot, erilainen arkistonmuodostus ja erilaiset arkistokäytännöt tuottavat ongelmia, jotka ovat voitettavissa.
 

Juhlaseminaarin alustukset tulevat luettavaksi arkistolaitoksen kotisivuille.
 

Yhdeksännen vuosikymmenensä aloittava Mikkelin maakunta-arkisto toivottaa uudet ja vanhat asiakkaat tervetulleiksi tutustumaan ja käyttämään Mikkelin arkistoaarteita.

Tytti Voutilainen
Maakunta-arkiston johtaja, Mikkelin maakunta-arkisto

Jätevesiä ja tukinuittoa - Alkuihmisenä Hämeenlinnan maakunta-arkistossa

Vietin kesät 1970-ja 80-luvuilla isoäitini luona Valkeakoskella Vanajaveden rannalla. Muistan Valkeakosken tuoksun, vedessä kelluneet sellulautat ja valkoiset vatsat ylöspäin veden pinnalla köllöttäneet kalat. Menneenä talvena törmäsin jälleen sellulauttoihin ja kuolleisiin kaloihin - tällä kertaa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Lukuisat selvitykset veden laadusta, teollisuuden jätevesistä, kalakuolemista ja valokuvat sellumassalautoista toivat mieleeni ne lapsuuden kesät, jolloin uimaan ei saanut mennä eikä kukaan uskaltanut valmistaa kalakeittoa.

Olen työskennellyt Hämeenlinnan maakunta-arkistossa projektityöntekijänä ALKU-hankkeessa viimeisen puolen vuoden ajan arkistoja järjestäen. Jälleen kerran olen saanut todeta, että arkiston seinien sisälle mahtuu elämän koko kirjo ja siitä kaikkein kuivimman oloisen viranomaisen arkistosta voi löytyä juuri se itseä eniten kiinnostavin asiakirja. Puolen vuoden aikana olen oppinut jotain paitsi teollisuuden jätevesistä, myös teistä, silloista, kosken perkauksista, uittotunneleista, sisävesiliikenteestä ja vedenkorkeuksien mittaamisista.

ALKU-hanke tarkoittaa valtakunnallista aluehallintoviranomaisten arkistojen seulonta- ja järjestämishanketta. Hankkeen tarkoituksena on saattaa kuntoon alueellisten ELY-keskusten (elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten) ja aluehallintovirastojen edeltäjäorganisaatioiden arkistoja, jotka siirtyvät arkistolaitoksen haltuun. Tämä ei ehkä vielä riitä herättämään mahdollisen tutkijan kiinnostusta, mutta tosiasiassa esim. ELY-keskusten aineisto pitää sisällään valtavan määrän asiakirjoja, jotka koskevat meitä kaikkia, jotka käytämme teitä ja siltoja tai olemme tekemisissä vesistöjen kanssa.

Kun ELY-keskukset perustettiin vuonna 2010, ne ryhtyivät hoitamaan mm. tiehallinnon tiepiireille ja alueellisille ympäristökeskuksille kuuluneita asioita. Näiden viranomaisten vanhat arkistot siirtyivät siis ELY-keskusten haltuun. Historiasta kiinnostunut arkistonjärjestäjä innostui heti, kun ELY-keskuksen arkistoluovutuksen sisältö alkoi selkiytyä ja eri arkistonmuodostajat hahmottua. Vain muutaman vuoden ikäisen ELY-keskuksen arkistoista löytyi aineistoa 1800-luvulta alkaen.

Tiepiirien historia juontuu jo vuoteen 1799, jolloin perustettiin Kuninkaallinen Koskenperkaamisen johtokunta. Nimikin kertoo, että tällöin maanteitä tärkeämpiä olivat vesitiet. Nimi muuttui vuonna 1925 Tie- ja vesirakennushallitukseksi ja sellaisena sekä nimi että toimiala säilyivätkin pitkään. Vaatii kuitenkin sekä tutkijalta että virkailijalta hetken mietinnän, ennen kuin ymmärtää, että tottahan niitä vesiasioita voi etsiä tiepiirinkin arkistosta.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, perustettiin tiepiirien rinnalle vesipiirit vuonna 1970. Alueelliset vesipiirit jatkoivat entisten maanviljelysinsinööripiirien toimintaa, mutta ottivat hoitaakseen myös tiepiirien vesistöihin liittyviä asioita. Työnjako selkiytyi tiepiirien ja vesipiirien välillä, mutta aiheutti sen, että tiepiirit siirsivät asiakirjojaan vesipiirille. Asia oli siis saatettu laittaa vireille aikoinaan Tie- ja vesirakennuspiirissä ja alueellisten vesipiirien perustamisen myötä asiakirjat ovat siirtyneet uudelle viranomaiselle. Tämä on tietysti ollut viranomaisen kannalta järkevää ja välttämätöntäkin, mutta poloinen arkistonjärjestäjä on ihmeessä provenienssien kanssa. Kumpaan arkistoon nämä asiakirjat nyt sitten pitäisi laittaa? Herää myös huoli tiedon löytymisestä. Kuinka tuleva tutkija löytää varmasti tarvitsemansa tiedon, kun organisaatiomuutoksia on ollut useita?

ELY-aineistoa saapui Hämeenlinnan maakunta-arkistoon useassa erässä. Tämä aiheutti sen, että esim. sarjoituksen suhteen oli jo tehty ratkaisuja, jotka uudemman arkistoluovutuksen valossa eivät näyttäneetkään enää parhailta mahdollisilta. Osa aineistosta on järjestämisen yhteydessä kuvailtu paikkakunnan, kylän tai vaikkapa tietyn kosken nimen mukaan. Tällöin asia löytyy näppärästi Arkistolaitoksen Astia hakupalvelun avulla ilman tietoa viranomaisesta, joka asiaa on aikoinaan hoitanut. Astiahaku on siis osoittautunut hyväksi keinoksi löytää tietoa yllättävistäkin arkistoista. Mutta on muistettava, että suurin osa toimitusasiakirjoista on numerojärjestyksessä ja tietokantaan on syötetty vain toimituksen numero. Tällöin tiedon löytyminen tarvitsee avukseen perinteiset diaarikortit. Diaarien avulla löytyy toimitusnumero ja varsinaiset asiakirjat etsitään korteista löytyvän toimitusnumeron perusteella.

Alueelliset tie- ja vesipiirit tarjoavat esimerkiksi kylätutkijalle monenlaista kiinnostavaa aineistoa. Teitä ja vesiteitä on rakennettu ja ylläpidetty joka kylässä eikä kommelluksiltakaan ole selvitty. Esimerkiksi Tampereen (entisen Pirkkalan) Pispalanharjun läpi kulkevasta uittotunnelista haaveiltiin jo 1800-luvun lopulla. Vanhin Pispalan uittotunnelia koskeva asiakirja, johon olen törmännyt Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkistossa, on vuodelta 1872. Kun uusi uittotunneli sitten monien vaiheiden jälkeen saatiin rakennetuksi, oli tukinuiton aika jo ohi ja hukkaputkeksikin nimetty tunneli jäi vaille käyttöä. Rakennustöiden tiimellyksessä paloi kuulemma Pispalan kirkkokin. Pispalan uittotunnelin historiasta kiinnostuneet löytävät tietoa asiasta sekä Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkistosta että Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin arkistosta. Pispalan uittotunneli avattiin yleisölle kesällä 2013 ja tunneliprojektejahan Tampereella riittää jatkossakin, kun uuden Rantaväylän tunnelin mittavat rakennustyöt aloitettiin viime talvena.

Tuhansia sivuja asiakirjoja on kertynyt ja paljon on tapahtunutkin. Kun ensi kesänä käyn Valkeakoskella, voin uida huoleti Vuolteessa, paistaa ahvenfileet voissa pannulla ja nauttia ne hyvällä ruokahalulla raikkaan Sancerren kera. Ympäristötietoisuus on lisääntynyt ja tämä näkyy myös Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin asiakirjoista. Jätevesiä ei lasketa enää puhdistamattomina vesistöön ja muillekin päästöille on rajoituksensa. Muutokset ovat hitaita, mutta onneksi ne ovat mahdollisia.

Lisätietoja ALKU-hankkeesta:

Eriikka Kekki
Tietopalvelusihteeri, Hämeenlinnan maakunta-arkisto
Alku-hankkeessa arkistonjärjestäjänä 9/2013 – 3/2014