Laiskurin elämää?

Suku- ja paikallishistorian tutkijat ovat edelleen merkittävä arkistolaitoksen tietoaineistojen käyttäjäryhmä. Tietoaineistojen löytämistä edistää pari vuotta käytössä ollut Astia-hakujärjestelmä. Asiakirjojen digitointi helpottaa myös lähteiden saatavuutta. Tutkimustyön varsinainen ydin kuitenkin säilyy. Yhä on nähtävä vaivaa, hallittava vanhoja käsialoja, virkakieltä, lyhenteitä ja erikoistermejä. Aikaa ja sitkeyttä tarvitaan.

Vaikka eniten käytettyjä tietoaineistoja digitoidaan jatkuvasti, ei tämä toiminta kata kuin pienen murto-osan kaikesta arkistomateriaalista. Tutkijain käyttöön on tarjolla runsain mitoin originaalia kahisevaa arkistopaperia, jolle on kirjoitettu monipuolista asiaa ihmiselon vaelluksesta elämäntaipaleellaan.

Väestö asui vielä autonomian aikana maalla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. Maatilat jakautuivat maanluontonsa perusteella perintö-, kruunun- ja rälssitiloihin. Maanluonnon perusteella määräytyivät tilan omistus- ja käyttöoikeudet sekä verotuksellinen asema. Isonvihan jälkeen valtaosa, noin 70 % maatiloista oli kruununtiloja. Perinnöksiostojen kautta kruununtilat muuttuivat perintötiloiksi. Autonomian ajan alkupuolella talojärjestelmään kuuluneesta maasta oli noin puolet kruununtiloja. Sata vuotta myöhemmin oli määrä vähentynyt 7 %:iin. Kolmatta päämaanluontoa, rälssiluontoa oli maassamme yleensä varsin vähän, noin 10 % ja sen allekin 1700- ja 1800-luvuilla. Kruununtilojen muuttaminen perintötiloiksi oli nopeinta Länsi-Suomessa. Itä- ja Pohjois-Suomessa perintöoikeudet lunastettiin autonomian ajalla.

Kruunutilan asukas ei omistanut tilaansa. Hänellä oli siihen maaherran myöntämä hallintaoikeus, sijoituskirja. Asukkaan oli noudatettava ehtoja, jotka koskivat tilan hoitoa ja rakentamista sekä tilalta saatujen tuotteiden käyttöä. Tilat tuli pitää kunnossa, sillä 90 % kruununtuloista saatiin maaverona. Ohjeena oli 1681 säädetty talonkatselmussääntö, jonka määräykset rakennusten suhteen sisällytettiin myöhemmin vuoden 1734 lakiin. Säädökset pysyivät voimassa 1900-luvulle asti. Sääntö sisälsi yksityiskohtaiset ohjeet tilalla harjoitettavan maanviljelyn suhteen. Tilan rakennuksia koskevat ohjeet olivat myös hyvin tarkkoja. Kuhunkin tilaan tuli kuulua lailliset asuin-, karja- ja varastorakennukset. Ja mainittiin niiden suuruus sekä varustus kuten lukot, ikkunat ja tulisijat. Rakennuksia oli korjattava ja siksi asiakirjoihin merkittiin rakennusten vuosittainen korjausvelvollisuus. Erityisesti katto ja alushirret tuli pitää kunnossa.

Rakennuksia koskevia ohjeita ei tarvinnut noudattaa Pohjois-Karjalassa. Karjalassa sai yhteinen rahvas rakentaa ”mukavuutensa mukaan miten itselleen parhaimmaksi ja hyödyllisimmäksi näkee, eivätkä kruununviranomaiset saaneet asukkaita tässä asiassa ahdistaa tai rasittaa”. Niinpä kylmempänä vuodenaikana syksystä kevääseen vasikat, siat ja kanat asuivat saman katon alla ihmisten kanssa. Tallit olivat pakkasella huteria ja hevonen sai yösijan tuvasta. Monet muutkin viljan ja rehun varastointiin tarpeelliset rakennukset jäivät rakentamatta.

Asiantilaan ei syynä ollut köyhyys, vaan läänin kuvernöörin mielestä saamaton mielenlaatu "downshiftaus eli leppoistaminen". Ihmisten asuintilojen siisteydestä ei ollut tietoakaan. Isännät juttelivat ringissä menneen ja tulevan talven savottatöistä keskellä kirkasta kesäpäivää, jolloin olisi ollut niitty- ja peltotöitä ylen määrin maatiloilla. Saamattomuutta edisti myönnytys, jonka Karjalan talonpojat hankkivat vuoden 1766 valtiopäivillä vedoten siihen, että maakunta oli rajaseutua, jolla rakennukset oli edellisen sodan aikana poltettu, ja vihollisuuksien puhjetessa tultaisiin taas polttamaan. Rakentamisvapaus säilyi voimassa, vaikka Kuopion läänin kuvernööri 1870- ja 1890-luvuilla ehdotti sen kumoamista vedoten rakentamisessa havaittuihin moniin puutteisiin, joista koitui taloudellista ja terveydellistä vahinkoa. Senaatti ei kuitenkaan suostunut kuvernöörin vaatimuksiin, sillä valtiopäiväpäätöstä pidettiin perustuslain veroisena.

Ohjeiden ja säädösten noudattamista tuli valvoa. Se kuului kuvernöörin vastuulle. Käytännössä kruununvouti ja pari lautamiestä hoitivat asian tilan katselmuksella. Toimituksesta laadittiin pöytäkirja, joka on yleensä arkistoitu lääninkonttorin ja kruununvoudin arkistoon. Pohjois-Karjalassa katselmuspöytäkirjat sisältävät myös rakennuksia koskevat tiedot, vaikka niillä ei ollut velvoittavaa merkitystä. Ohjeiden mukaan katselmus tuli pitää joka kolmas vuosi, mutta siihen ei tainnut missään päin maata riittää resursseja 1800-luvun alkupuolella. Uudistilojen perustamisen yhteydessä myönnettyjen vapaavuosien, (10-40 vuotta) aikana em. ohjetta kuitenkin noudatettiin.

Metsien arvon lisääntyessä tilanne alkoi muuttua jo 1850-luvulla, mutta merkittävässä määrin vasta 1870-luvulla. Vuoden 1875 reskriptillä senaatti määräsi menettelemään ankarasti kruununtilojen hoitoa, metsänkäyttöä sekä katselmusten pitoa koskevien määräysten noudattamisessa. Tämän määräyksen johdosta kesällä 1875 toimeenpantiin katselmukset kaikilla niillä kruununtiloilla, joiden edellisestä katselmuksesta oli kulunut yli kolme vuotta. Sama menettely jatkui seuraavien vuosikymmenten aikana. Ja tämä käytänne on eräällä tavalla nykyisinkin arkipäivää. Satelliitit valvovat talonpojan tilusten käyttöä ja ELY-virastojen maaseutuosastot tarkastavat, että tilalta vuosittain lähetetyt tiedot vastaavat todellisuutta.

Jorma Puumalainen

Ylitarkastaja, Joensuun maakunta-arkisto

Jorma Puumalaisen aiemman blogitekstin Sukututkijan tietolaarin kultajyviä voit lukea täältä.