12.4.2013

Ihme ja kumma - sukututkimusta peruskoulussa


Arkisto ja sukututkimus ovat käsitteitä, joita ei kovin helposti yhdistä 13 – 15-vuotiaaseen murrosikäiseen nuoreen. Paljon mielenkiintoisempaa on orastava seurustelu, mopot ja muut koneet sekä bilettäminen. Kun kysyt nuorelta, lähdetäänkö tutustumaan arkistoon, voi vastaanotto olla viileänpuoleinen. Mielikuva pölyisistä papereista, pimeistä holveista ja kuivakkaista virkailijoista hyllyjen välissä elää voimakkaana.

Mutta toisaalta, eikö onnistumisen tunne ole suuri, kun nuoren saa kiinnostumaan asioista, jotka ovat kaukana heidän murkkuikäisen maailmastaan. Mutta itse asiassa, ovatko? Mitä nuori hanakasti hakee? Juuriaan, identiteettiään ja omaa menneisyyttään. Samalla avautuu uusi näkökulma siihen, voiko historia olla elävää, muutakin kuin vuosilukuja, paikkoja ja joitakin henkilöitä, joilla on toki tärkeä merkitys historiassa, mutta niiden jatkuva jono tappaa nopeasti innostuksen historiaan.

Vakaan ja syvällisen pohdiskelun päätteeksi syksyllä 1997 Turengin yhteiskoulussa saimme mahtavan idean; tarjotaan 8- 9-luokkalaisille sukututkimusta valinnaisaineeksi. Siitä se alkoi. Vähän mainostusta ja innostusta ja positiivisia mielikuvia. Aluksi hieman askarrutti, valitseeko kukaan, mutta heti ensimmäisenä syksynä yli 30 oppilasta valitsi sukututkimuksen valinnaisaineekseen. Ja tätä ketjua on jatkunut jo 16 vuotta. Sukututkimus on pitänyt pintansa valinnaisaineiden määrän supistumisesta huolimatta, toki huippuaikojen jopa 60 oppilaasta määrä on laskenut noin 20 aloittavaan nuoreen sukututkijaan vuodessa.

Nämä vuodet on kuljettu Turengista Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Aluksi vahassa paikassa, entisessä Hopeakeskuksen kiinteistössä, jossa ajoittain tuppasi olemaan ahdasta ja varsinkin keväisin melko kuumaa. Kun kerralla vei sellaisen 15 nuoren joukon tutkijasaliin, aluksi hieman hirvitti, mitä arvokkaat tutkijat tuumivat moisesta ”häiriötekijästä”. Eihän 15 nuorta melko ahtaissa tiloissa mikään aivan hiljainen porukka ole. Mutta kaikki sujui hienosti. Kun arkisto sai hienot, uudet tilat ( komea rakennus ulkoapäinkin ) työskentely helpottui, mutta perusfiilis oli ennallaan.

Kaikenlaista hauskaa ja pieniä kommelluksia on vuosien varrella sattunut. Aina välillä tarkastelin oppilaiden kokoamia sukupuita ja kerran havaitsin, että tuossa 1800-luvun lopulla lapsen saaneen avioparin ikäeroa oli 44 vuotta. Sanoin oppilaalle, että olet tainnut ottaa tuohon isoisän isän paikalle. Oppilas vähän suutahti ja väitti sen olevan aivan oikein. Tarkistettiin asia yhdessä, ja todella näin oli, äiti oli 18 ja isä 62, tai ainakin rippikirjaan näin oli merkitty.

Parhaita hetkiä urallani ovat satunnaiset kohtaamiset arkistossa tai vain kadulla, kun jo aikuinen tulee kertomaan, että olin sinun valinnaisainekurssillasi sinä vuonna ja olen jatkanut sen jälkeen sukututkimusta aina , kun aikaa on riittänyt. Myös se nuoren riemu, kun löytää jonkun esi-isänsä arkistojen kätköistä, on sykähdyttävää. Historia ei ole enää epämääräinen osa epämääräistä maailmaa, vaan osa omaa historiaa.

Ja jutustelun lopuksi: Suuri kiitos Hämeenlinnan maakunta-arkiston henkilökunnalle upeasta yhteistyöstä, joka jatkuu vielä ensi lukuvuonnakin.

Raimo Laurila
lehtori Turengin yhteiskoulusta

3 kommenttia:

  1. Vanhempi arkistovirkailija Lepistö kiittää Raimo Laurilaa loistavasta työstä: Maailmassa riittää tiedonhaluisia tutkijoita tulevaisuudessakin!

    VastaaPoista
  2. Kurssilaiselta terveisiä.
    Sukututkimus kiinnostaa vieläkin ja kurssilla saadut taidot ovat hyvässä muistissa.
    Keravan kaupunginmuseossa työskentelevä avopuoliso vinkkasi blogikirjoituksesta.

    T.Maria 7D:ltä (ent. Tauru)

    VastaaPoista
  3. Aivan mahtavaa. Itse olin jo tuon ikäisenä (1980-luvulla) kiinnostunut sukututkimuksesta. Rohkeus ei silloin vielä riittänyt arkistokäynteihin. Tuolloin alkanut kiinnostus on nyt kuitenkiin johtanut jopa arkistonhallinnan opintoihin.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. Viesti ilmestyy näkyviin heti kun ylläpito on ehtinyt tarkastaa sen.