Juhlahumua ja valtiopäiväjörriköitä

Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäiset säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle syksyllä 1863 yli puolivuosisataa kestäneen ns. valtioyön jälkeen. Valtiopäiville kokoontui lähes kolmesataa aatelis-, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissäädyn edustajaa. Myös Pohjois-Karjalan salomailta lähti valtiopäiville kuusi varsin erilaista miestä, joita yhdisti kiinnostus koulutukseen.

Jokaisen aatelissuvun päämies oli oikeutettu osallistumaan valtiopäiville. Pohjois-Karjalasta ainoana aatelissäätyä edustanut Adolf Edvard Arppe oli syntyjään Kiteen Puhokselta, maakunnan mahtimiehen, teollisuuspatruuna Nils Ludvig Arppen velipuoli. A.E. Arppe asui ja vaikutti Helsingissä ja edusti valtiopäivillä paremminkin yliopistolaitosta, olihan hänet aateloitu edellisenä keväänä orgaanisen kemian tutkijana ja Helsingin yliopiston rehtorina juuri tieteellisten ansioiden perusteella.

Muutoin edustajat valittiin vaaleilla säädyittäin. Äänioikeutettuja oli vain noin 10 % suomalaisista. Esimerkiksi Joensuun kaupungissa edustajan valintaan saivat osallistua porvarioikeuden omaavat kaupunkilaiset. Valitsijoilla oli kullakin käytössään rajoittamattomasti ääniä sen summan mukaan, mitä häneltä oli taksoitettu liike-, palo-, auraus-, ja maantiekorjausmaksuja. Käytännössä edustajan valinnan saattoi Joen kaupungissa tehdä neljä rikkainta miestä. Ei olekaan ihme, että edustajaksi ensimmäisille päiville valittiin suurkauppiaan Petter Parviaisen veli Heikki, joka oli kauppias hänkin, tosin tunnettu hyväsydämisenä sekä ahkerana yhteisten asioiden hoitajana. Valtiopäivillä Heikki Parviainen pyrki edistämään kaupungin kouluasioita. Joensuulaiset olivatkin tyytyväisiä valtiopäivämieheensä. Kokemus ei tainnut kuitenkaan olla Parviaiselle mieluinen, sillä toista kertaa hän ei ehdolle lähtenyt, vaikka pyydettiin.  

Suomenmielinen mutta ruotsinkielinen Liperin kirkkoherra Anders Josef Europaeus edusti valtiopäivillä pappissäätyä. Kansansivistys ja koulujen saaminen Pohjois-Karjalaan olivat hänenkin mieliaiheitaan. Toisaalta Europaeus tunsi vetoa yliopistomaailmaan ja esitti valtiopäivillä mm. suomensukuisten kansojen kielen- ja historiantutkimuksen oppituolin perustamista yliopistoon.

Talonpoikaissäädyn edustajat valittiin tuomiokunnittain ja niinpä valtiopäiville lähti maakunnasta peräti kolme sarkanuttua: Heikki Konttinen Kiteeltä sekä pitkän valtiopäiväuran tehneet Mikko Heikura Nurmeksesta ja Antti Puhakka Kontiolahdelta.  Viimeksi mainittu oli tunnettu myös kansanrunoilijana. Valtiopäivillä Puhakka tunnettiin sukkelana ja leikkisänä puhujana, joka ”pisti jauhot suuhun” isommillekin herroille. Puhakka käytti joskus runomuotoa valtiopäiväpuheissaankin, jotka olivat tyypillisesti pitkiä ja monipolvisia, jopa niin pitkiä ettei kirjurikaan aina viitsinyt kirjoittaa ylös kuin pääkohdat. Kotiseudulla hänet tunnettiin lukeneena ja neuvokkaana miehenä, joka hoiti yhteisten asioiden lisäksi ”omakustannehintaan” myös naapureidensa virallisia asioita, laati asiakirjoja ja toimitti niitä Kuopioon lääninhallitukseen. Näistä kokemuksista lienee syntynyt yksi hänen tunnetuimmista runoistaan Tuhman Jussin juttureissu, jossa hän kuvaa niitä vaikeuksia joita viranomaisissa asioiva suomenkielinen kansa saattoi kokea.

 

Vuosien 1863 - 1864 valtiopäivistä on tullut kuluneeksi 150 vuotta. Arkistolaitoksen ja eduskunnan yhteistyönä tehty juhlanäyttely kiertää tällä hetkellä maakunta-arkistoissa. Onpa näyttelystä tehty verkkoversiokin koululaisten käyttöön http://www.nuorteneduskunta.fi/fi/1863.

Lokakuun puolivälissä näyttely saapuu Joensuuhun, juuri sopivasti juhlistamaan 40-vuotiasta maakunta-arkistoa.  

Minna-Liisa Mäkiranta
Joensuun maakunta-arkisto

Vahinkotappo ja fennomaani

Tiistaina 4.11.1856 oli Tohmajärven pitäjän Värtsilän kylään erääseen tupaan kokoontunut joukko nuoria miehiä viettämään aikaa viinaa ryypiskellen. Kuten tällaisissa tilanteissa toisinaan käy, kehkeytyi Juhana Räihän ja Pälkjärveltä kotoisin olleen 19-vuotiaan Eerikka Sistosen välille riita. Ensin mainittu oli härnännyt jälkimmäistä, joka oli suutuspäissään lähtenyt puukko kädessään jahtaamaan tätä ulos pellolle. Oli jo pimeää, joten näkyvyys oli heikohko. Ilmeisesti tästä syystä Sistonen ei ollut tavoittanut Räihää, vaan hänen puukoniskujensa uhriksi joutui lähempänä seissyt 24-vuotias Ruskealasta syntyisin ollut renki Paavo Kinanen. Useista haavoistaan huolimatta tämä eli vielä seuraavaan päivään, jolloin läheiseen saunaan nukkumaan kömpinyt Sistonen sai tietää mitä oli tehnyt.

Asiaa käsiteltiin Tohmajärven käräjillä useammassa istunnossa. Sistonen kielsi muistavansa mitään tappelusta, mutta todistajien lausuntojen perusteella hänet todettiin syylliseksi. 31.1.1857 hänet tuomittiin kuolemaan. Osasyyllisiksi todettiin Räihä, joka oli ärsyttänyt Sistosta sekä kolmas henkilö, joka oli estänyt Sistosen veljeä rauhoittamasta suuttunutta. Heidät tuomittiin kahdentoista päivän vankeuteen vedellä ja leivällä. Todellisuudessa Sistosenkaan ei tarvinnut pelätä henkensä puolesta, sillä tuohon aikaan ei kuolemantuomioita enää pantu täytäntöön, vaan ne muutettiin säännönmukaisesti karkotuksiksi Siperiaan. Kuten henkirikoksissa pitkälti myöhempään aikaan asti oli tapana, päätös alistettiin Viipurin hovioikeudelle. Sen antamaa päätöstä ei ole tätä varten tarkistettu. Kiinnostuneet löytävät sen Mikkelin maakunta-arkistosta.

Tässä vaiheessa joku ehkä ihmettelee, mikä tästä tapauksesta tekee blogikirjoituksen arvoisen yli 150 vuotta myöhemmin? Historian kannalta mielenkiintoisinta tapauksessa ovat sen käsittelystä laaditut kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat. Ne on kirjoitettu suomeksi, mikä tuohon aikaan oli ainutlaatuista. Tästä syystä ne ovat mielenkiintoinen kielihistoriallinen muistomerkki, ja ennen kaikkea merkkipaalu suomen kielen aseman kehittymisessä lainkäytön ja hallinnon kieleksi. Tämä huomioitiin heti tuoreeltaan, sillä Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi oikeuden pöytäkirjat painettuna jo samana vuonna nimellä Wiina ja murha eli ensimmäiset kihlakunnan oikeuden protokollat suomeksi. Aiheesta lisää verkkolehti Värtsin sivuilla http://www.vartsi.net/2013/04/24/wiina-ja-murha/ , jossa myös itse tapausta selostetaan laajemmin.

Mies pöytäkirjojen takana oli Karl Ferdinand Forsström (1817-1903), Ala-Karjalan tuomiokunnan silloinen virkaa toimittava tuomari ja opiskeluajoistaan lähtien innokas suomenmielinen. Vuonna 1856 Forsström oli Tohmajärven käräjillä ryhtynyt kirjoittamaan pienempiä pöytäkirjoja suomeksi, ja nyt puheena oleva juttu oli ensimmäinen jossa suomenkieliset pöytäkirjat laadittiin tässä laajuudessa. Asiaan liittyviä vaikeuksia voi vain arvailla, sillä suomi ei ollut Forsströmin oma äidinkieli eikä suomenkielinen lakitermistö ollut vielä kovin kehittynyt, vaikka säädöksiä olikin julkaistu suomeksi jo pitkään. Työ vaati siis melkoista asennetta, mutta Forsström piti tärkeänä että kansalaisilla olisi mahdollisuus käyttää tuomioistuimissa omaa kieltään. Pöytäkirjassa mainitaan Sistosen pyytäneen pöytäkirjoja itselleen suomeksi mikä on saattanut olla pontimena sille, että Forsström rohkaistui käymään käsiksi näin suureen työhön. Hovioikeutta varten hänen oli kuitenkin laadittava erikseen ruotsinkielinen pöytäkirja.  Vähitellen Forsströmin ja muiden fennomaanien työ tuotti tulosta, ja vuonna 1863 annettiin asetus, jolla suomen kielen käyttö viranomaisissa ja tuomioistuimissa sallittiin.

 

Jukka Hokkanen

Ylitarkastaja

Joensuun maakunta-arkisto

Lähteet: Tohmajärven käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1857. Karjalan alisen tuomiokunnan arkisto, JoMA

Kansallisbiografian artikkeli Karl Ferdinand Forsström. (Johanna Forsström)

Ollapa maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja

Ammattientarkastajan arkiston kätköistä löytyi Sveas Drottning -merkkinen polkupyörä kuluneilla renkailla, polkupyörän omistavat herra maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja ja herra apulaistarkastajan rouva. Arkiston virkakirjeenvaihto paljastaa hieman epävirallisemman tapahtumaketjun, joka alkoi jo vuonna 1940 ja päättyi keväällä 1944. Polkupyörän lisäksi tapahtumaketjua värittävät kansanhuoltoministeriö ja säännöstely. 

 

Maataloushöyrykattilain apulaistarkastajan toimenkuvana oli kiertää ympäri maaseutuja tarkastamassa räjähdysherkkiä höyrykattiloita. Höyrykattilasta ja mäntähöyrykoneesta koostuvaa lokomobiiliksikin kutsuttua maahöyrykonetta käytettiin etenkin puimakoneen pyörittämiseen. Sodan aiheuttaman polttoainepulan vuoksi puukäyttöinen maahöyrykone oli käytössä 1950-luvun alkuun saakka. Kovakuntoiselle apulaistarkastajalle kertyi vuosittain tarkastusmatkakilometrejä polkupyörällä noin 1400 ja suksilla vielä toinen mokoma. 

Apulaistarkastaja oli ostanut polkupyöränsä vuonna 1940 omien sanojensa mukaan vanhana. Vuotta aikaisemmin, syyskuussa 1939, oli perustettu kansanhuoltoministeriö vastaamaan väestön toimeentulon turvaamisesta sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännöstelystä poikkeustilanteissa. Vuoden 1939 lopulla säännöstelyn alaisiksi joutuivat nestemäiset poltto- ja moottoriöljyt, sokeri, siirappi, kahvi ja tee. Apulaistarkastajalle tarjottiin kenties matkoillaan ensin ihan oikeaa kahvia, mutta vähitellen voikukan juurista tai vehnän ja rukiin jyvistä kuivattua korviketta alettiin lisätä kahvin sekaan. Samaan aikaan herra apulaistarkastajan rouva mietti perheen kenkätilannetta kansanhuoltoministeriön julkaisemien ohjelehtisten perusteella. ”Päätös jalkineitten hankkimisesta on tehtävä harkiten, sillä ei riitä, että on rahaa, pisteitä ja erikoiskuponki, vaan pitää olla myös jalkineitten todellinen tarve (ettei tulisi vieneeksi tarvitsevan osaa).”

Huhtikuussa 1943 polkupyörän renkaat alkoivat näyttää pahoja kulumisen merkkejä. Tilanteesta huolestuneena pyörän omistaja päätti hakea polkupyörärenkaiden ostolupaa kansanhuoltoministeriöstä. Hän täytti esimieheltään saamansa lomakkeen, jossa anoi sekä sisä- että ulkorenkaita. Omana perustelunaan hän 28.4.1943 kirjoitti, että ”nykyiset, monta vuotta käytetyt polkupyöräni renkaat ovat niin kuluneet, etten pitkille matkoille niillä mielelläni lähde.” Hänen esimiehensä luonnehti puoltavassa lausunnossaan renkaita vanhoiksi ja hauraiksi. Herra apulaistarkastaja lupasi myös luovuttaa vanhat renkaat vastineeksi - sitäkin lomakkeessa kysyttiin. Apulaistarkastajan rouvakin olisi tarvinnut vanhoja polkupyörän renkaita korjatessaan perheensä korvikejalkineita, joiden puupohjat eivät kestäisi kauan ahkeraa kulutusta, ellei niitä vahvistettaisi pienillä vanhoista kumin tai nahan jätteistä leikattavilla vahvikelapuilla. Kenkähuollon lisäksi rouva apulaistarkastaja oli jo ehtinyt kansanhuoltoministeriön ohjeistuksen mukaisesti tiivistää asuintalonsa lämmönhukan vähentämiseksi ja saippuan säästämisen kultaiset säännöt hän osasi vaikka unissaan.

Kesä 1943 meni herra apulaistarkastajan lapsilla nopeasti vähissä käännetyissä ja korjatuissa vaatteissa voikukan juuria kahviksi ja muurahaisenmunia lääketieteen tarpeiksi kerätessä. Lasten isä ajeli kuluneilla polkupyörän renkailla tarkastusmatkojaan ja äiti oli saattanut maailmaan uuden apulaistarkastaja juniorin. Työntäyteistä arkea pyörittäessään perheen äiti oli päättänyt pysyä jalkeilla koko päivän, sillä jos istahtaisi, niin heti nukahtaisi. 

Vajaan vuoden kuluttua elettiin kevättä 1944, eikä pyöränrenkaiden ostoluvasta vieläkään kuulunut mitään. Uhkaavasti lähestyi noin kaksi viikkoa kestävä höyrykattilain tarkastusmatka pitkien taipaleiden taakse. Apulaistarkastajan esimies lähetti 18.4.1944 ministeriöön ostolupa-anomuksen kiirehtimispyynnön, jota hän perusteli siten, että ”pyörän käytön tarve taas heti on edessä.” Koska vastausta ei kuulunut, piti laatia kokonaan uusi ostolupa-anomus. Sen puoltolausunnossa esimies kuvaili kuluneempaa rengasta 11.5.1944 seuraavasti: ”entinen ei enää kestä ilmanpainetta siinä.” Ilmeisesti tämä luonnehdinta sai ministeriössä vauhtia, sillä apulaistarkastaja sai anomansa ostoluvan 17.5.1944. Iltasella saatettiin sitten tapauksen onnellisen päätöksen kunniaksi keittää kahvit niistä viisi vuotta sitten kammarin kaapin taakse jemmatuista ihan oikeista kahvinpavuista.

Tervetuloa tutustumaan Arkistolaitoksen kiertävään kansanhuoltoministeriöstä ja säännöstelystä kertovaan näyttelyyn Joensuun maakunta-arkistoon!  Näyttely on esillä 29.11.2013 saakka.  

Hanna Kiiski, tutkija
Joensuun maakunta-arkisto 

Äidin päiväkirjasta

Joskus arkiston aarre putkahtaa vastaan yllättävästä paikasta. Opiskeluvuosinani vietin pari kesää kotipaikkakuntani pienessä kotiseutuarkistossa. Sieltä, pahvilaatikoiden uumenista se tuli vastaan, ruustinnan päiväkirja alkuvuodelta 1918. Sotakevään kuvaus imaisi mukaansa, sillä ruustinnan päiväkirja oli ennen kaikkea äidin päiväkirja. Äidin, jonka 14-lapsisen katraan nuorin ja pikkuisin Teuvo-poika oli kaksi vuotta aiemmin lähtenyt salaa vanhemmiltaan jääkäriksi Saksaan. Tämän jälkeen pojasta ei ollut kuulunut mitään ennen helmikuuta 1918.

Ruustinnan pappila sijaitsi Kiihtelysvaarassa, Pohjois-Karjalassa, kaukana sodan ja sitä edeltäneiden tapahtumien kiihkeimmiltä näyttämöiltä. Salome-ruustinna ei liene politiikasta suuria välittänyt, vaikka kotikasvatuksensa vaikutuksesta omasikin valkoisen aatemaailman. Päällimmäisenä hänen mielessään oli huoli ympäri Suomen levinneestä lapsilaumasta.

”Isä Ukin”, rovastin, tunteissa päällimmäisenä oli pojan kadottua ollut kimmastus ja huoli. Santarmit olivat käyneet useaan kertaan etsimässä Teuvoa pappilasta, ja kirkkoherra oli pelännyt joutuvansa karkotetuksi Sipiriaan. Rauha ja turvallisuus merkitsivät vanhalle miehelle enemmän kuin kiihkeät aatteet. Päiväkirjan sivuilta voi lukea kuinka isän vihastus suretti ruustinnaa, olihan Teuvo hänen lempilapsensa.

Vuosien kuluessa isän viha oli kuitenkin jo lauhtunut ja muutoin surua tuottaneen sodan alkaminen oli pappilassa myös ilon aihe. Tarkoittihan se sitä, että Teuvo saapuisi kohta Suomeen. Sydän sykkyrällään ruustinna odotti pojaltaan viestiä ensimmäisten jääkärijoukkojen saavuttua Pohjanmaalle, mutta kirjettä ei tullut. Viimein helmikuun lopulla Teuvolta saapui kortti. Äidin riemu oli rajaton ja vielä suuremmaksi se kasvoi isän ankaran suhtautumisen sulaessa. ”Kun me neuloimme ja kudoimme vaatteita vapaussodassa oleville sotilaille”, ruustinna kirjoittaa, ”niin U. sanoi: Kutokaa myös Teuvolle vaatteita, kyllä minä tulen toimeen vähemmällä. Siis isä U. muistaa, rakastaa ja yhä enemmän ymmärtää nyt Teuvoa. Se on iloista minustakin!”

Lähes koko sodan ajan Teuvo oli eri tehtävissä Karjalan Kannaksella. Kirjeet ja kortit kulkivat viikoittain ja mikäli eivät kulkeneet, valtasi Salome-äidin epätoivoinen pelko pojan kohtalosta. Silloin tällöin ruustinnaa kohtasi harvinainen onni ja hän pääsi kirkonkylän telefonicentraaliin soittamaan pojalleen. Yhteyden saaminen oli hankalaa, eräänkin kerran ruustinna sai kuulla rakkaan poikansa äänen vasta neljän tunnin uskollisen odotuksen ja yrityksen jälkeen.

Postipaketeilla Teuvoa ilahdutettiin aina kuin mahdollista. Päiväkirjassaan ruustinnan kertoo kuinka Teuvolle lähetettiin villasukkia ja –käsineitä, lähetettiinpä eräässä paketissa Helsingin vapautumisen kunniaksi mantelirinkilöitä ja lettujakin. Valitettavasti postin kulku oli sodan melskeessä hieman epävarmaa ja lettuset saapuivat perille vasta kuukauden vaelluksen jälkeen, homeessa tietenkin. Huolehtiva äiti ei tästä lannistunut ja niin Teuvon saavuttivat vuorollaan lammasnahkahousut kuin naurispaistikkaatkin.

Viimein sodan päätyttyä Teuvo pääsi käymään kotonaan yli kahden vuoden eron jälkeen. Äidille toukokuun 21. päivä oli niin suuri ilon päivä, että hän piirsi päiväkirjaansa suuren keltaisen auringon. Teuvon loman aikana Salome-äiti teki havaintoja, jotka saivat hänet surulliseksi ja mietteliääksi. Sodan kauhut saapuivat nyt ensi kertaa todellisina pappilan kynnyksen yli. Keskustelutuokiot Teuvon kanssa saivatkin äidin kirjoittamaan päiväkirjaansa: ”Paljon olemme saaneet kuulla sotamiehen kurjasta elämästä ja mikä häntä innostaa tuskassakin. Kyllä sanoi Teuvo, että sotaelämä raaistaa ihmistä. Ja luulen että ei Teuvokaan enää ole niin lähellä Jumalaa kuin pari vuotta sitten jolloin hän meni täältä ja kirjoitti niin kauniisti – ja pyysi minua rukoilemaan edestään…”

Ennen lähtöään Teuvo kertoi vanhemmilleen haaveilevansa maatilan ostamisesta. Haave toteutuikin, mutta vasta yli 20 vuoden kuluttua, toisen, vuosia kestäneen sotarupeaman jälkeen.

Kuntien ja esimerkiksi pitäjäseurojen ylläpitämiin kotiseutuarkistoihin voit tutustua http://www.kotiseutuarkistot.fi/arvi/ verkkosivuston kautta. Luettelo ei kuitenkaan ole kattava, joten kannattaa tiedustella kotiseutuarkiston mahdollista olemassaoloa myös vaikkapa kunnan keskusarkistonhoitajalta. Ehkä siellä jossain piilee aarre sinullekin!

Minna-Liisa Mäkiranta
Ylitarkastaja
Joensuun maakunta-arkisto

Laiskurin elämää?

Suku- ja paikallishistorian tutkijat ovat edelleen merkittävä arkistolaitoksen tietoaineistojen käyttäjäryhmä. Tietoaineistojen löytämistä edistää pari vuotta käytössä ollut Astia-hakujärjestelmä. Asiakirjojen digitointi helpottaa myös lähteiden saatavuutta. Tutkimustyön varsinainen ydin kuitenkin säilyy. Yhä on nähtävä vaivaa, hallittava vanhoja käsialoja, virkakieltä, lyhenteitä ja erikoistermejä. Aikaa ja sitkeyttä tarvitaan.

Vaikka eniten käytettyjä tietoaineistoja digitoidaan jatkuvasti, ei tämä toiminta kata kuin pienen murto-osan kaikesta arkistomateriaalista. Tutkijain käyttöön on tarjolla runsain mitoin originaalia kahisevaa arkistopaperia, jolle on kirjoitettu monipuolista asiaa ihmiselon vaelluksesta elämäntaipaleellaan.

Väestö asui vielä autonomian aikana maalla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. Maatilat jakautuivat maanluontonsa perusteella perintö-, kruunun- ja rälssitiloihin. Maanluonnon perusteella määräytyivät tilan omistus- ja käyttöoikeudet sekä verotuksellinen asema. Isonvihan jälkeen valtaosa, noin 70 % maatiloista oli kruununtiloja. Perinnöksiostojen kautta kruununtilat muuttuivat perintötiloiksi. Autonomian ajan alkupuolella talojärjestelmään kuuluneesta maasta oli noin puolet kruununtiloja. Sata vuotta myöhemmin oli määrä vähentynyt 7 %:iin. Kolmatta päämaanluontoa, rälssiluontoa oli maassamme yleensä varsin vähän, noin 10 % ja sen allekin 1700- ja 1800-luvuilla. Kruununtilojen muuttaminen perintötiloiksi oli nopeinta Länsi-Suomessa. Itä- ja Pohjois-Suomessa perintöoikeudet lunastettiin autonomian ajalla.

Kruunutilan asukas ei omistanut tilaansa. Hänellä oli siihen maaherran myöntämä hallintaoikeus, sijoituskirja. Asukkaan oli noudatettava ehtoja, jotka koskivat tilan hoitoa ja rakentamista sekä tilalta saatujen tuotteiden käyttöä. Tilat tuli pitää kunnossa, sillä 90 % kruununtuloista saatiin maaverona. Ohjeena oli 1681 säädetty talonkatselmussääntö, jonka määräykset rakennusten suhteen sisällytettiin myöhemmin vuoden 1734 lakiin. Säädökset pysyivät voimassa 1900-luvulle asti. Sääntö sisälsi yksityiskohtaiset ohjeet tilalla harjoitettavan maanviljelyn suhteen. Tilan rakennuksia koskevat ohjeet olivat myös hyvin tarkkoja. Kuhunkin tilaan tuli kuulua lailliset asuin-, karja- ja varastorakennukset. Ja mainittiin niiden suuruus sekä varustus kuten lukot, ikkunat ja tulisijat. Rakennuksia oli korjattava ja siksi asiakirjoihin merkittiin rakennusten vuosittainen korjausvelvollisuus. Erityisesti katto ja alushirret tuli pitää kunnossa.

Rakennuksia koskevia ohjeita ei tarvinnut noudattaa Pohjois-Karjalassa. Karjalassa sai yhteinen rahvas rakentaa ”mukavuutensa mukaan miten itselleen parhaimmaksi ja hyödyllisimmäksi näkee, eivätkä kruununviranomaiset saaneet asukkaita tässä asiassa ahdistaa tai rasittaa”. Niinpä kylmempänä vuodenaikana syksystä kevääseen vasikat, siat ja kanat asuivat saman katon alla ihmisten kanssa. Tallit olivat pakkasella huteria ja hevonen sai yösijan tuvasta. Monet muutkin viljan ja rehun varastointiin tarpeelliset rakennukset jäivät rakentamatta.

Asiantilaan ei syynä ollut köyhyys, vaan läänin kuvernöörin mielestä saamaton mielenlaatu "downshiftaus eli leppoistaminen". Ihmisten asuintilojen siisteydestä ei ollut tietoakaan. Isännät juttelivat ringissä menneen ja tulevan talven savottatöistä keskellä kirkasta kesäpäivää, jolloin olisi ollut niitty- ja peltotöitä ylen määrin maatiloilla. Saamattomuutta edisti myönnytys, jonka Karjalan talonpojat hankkivat vuoden 1766 valtiopäivillä vedoten siihen, että maakunta oli rajaseutua, jolla rakennukset oli edellisen sodan aikana poltettu, ja vihollisuuksien puhjetessa tultaisiin taas polttamaan. Rakentamisvapaus säilyi voimassa, vaikka Kuopion läänin kuvernööri 1870- ja 1890-luvuilla ehdotti sen kumoamista vedoten rakentamisessa havaittuihin moniin puutteisiin, joista koitui taloudellista ja terveydellistä vahinkoa. Senaatti ei kuitenkaan suostunut kuvernöörin vaatimuksiin, sillä valtiopäiväpäätöstä pidettiin perustuslain veroisena.

Ohjeiden ja säädösten noudattamista tuli valvoa. Se kuului kuvernöörin vastuulle. Käytännössä kruununvouti ja pari lautamiestä hoitivat asian tilan katselmuksella. Toimituksesta laadittiin pöytäkirja, joka on yleensä arkistoitu lääninkonttorin ja kruununvoudin arkistoon. Pohjois-Karjalassa katselmuspöytäkirjat sisältävät myös rakennuksia koskevat tiedot, vaikka niillä ei ollut velvoittavaa merkitystä. Ohjeiden mukaan katselmus tuli pitää joka kolmas vuosi, mutta siihen ei tainnut missään päin maata riittää resursseja 1800-luvun alkupuolella. Uudistilojen perustamisen yhteydessä myönnettyjen vapaavuosien, (10-40 vuotta) aikana em. ohjetta kuitenkin noudatettiin.

Metsien arvon lisääntyessä tilanne alkoi muuttua jo 1850-luvulla, mutta merkittävässä määrin vasta 1870-luvulla. Vuoden 1875 reskriptillä senaatti määräsi menettelemään ankarasti kruununtilojen hoitoa, metsänkäyttöä sekä katselmusten pitoa koskevien määräysten noudattamisessa. Tämän määräyksen johdosta kesällä 1875 toimeenpantiin katselmukset kaikilla niillä kruununtiloilla, joiden edellisestä katselmuksesta oli kulunut yli kolme vuotta. Sama menettely jatkui seuraavien vuosikymmenten aikana. Ja tämä käytänne on eräällä tavalla nykyisinkin arkipäivää. Satelliitit valvovat talonpojan tilusten käyttöä ja ELY-virastojen maaseutuosastot tarkastavat, että tilalta vuosittain lähetetyt tiedot vastaavat todellisuutta.

Jorma Puumalainen

Ylitarkastaja, Joensuun maakunta-arkisto

Jorma Puumalaisen aiemman blogitekstin Sukututkijan tietolaarin kultajyviä voit lukea täältä.

 

Salaiset kansiot

Arkistolaitoksen tehtävä on säilyttää asiakirjallista kulttuuriperintöä ja tarjota sitä käytettäväksi. Joskus kuitenkin aineisto on sisällöltään sellaista, että sitä ei voida antaa käyttöön noin vain, vaan vaaditaan käyttölupamenettely. Markku Mäenpää on blogikirjoituksessaan kesällä 2010 käsitellyt arkistolaitoksen käyttölupa- ja käyttörajoituskäytäntöjä. Täydennyksenä siihen voi todeta, että kirjoituksessa mainittu Astia-verkkopalvelu on otettu käyttöön, ja sen kautta voi myös hakea käyttölupaa arkistolaitoksen aineistoihin. Tämä edellyttää rekisteröitymistä palvelun käyttäjäksi verkkopankkitunnusten tai muun ns. vahvan tunnistautumisen avulla.

Viranomaisten asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia. Tämä lähtökohta on ilmaistu perustuslain 12.2 §:ssä, jonka mukaan ”Viranomaisen hallussa olevat asiakirjat ja muut tallenteet ovat julkisia, jollei niiden julkisuutta ole välttämättömien syiden vuoksi lailla erikseen rajoitettu. Jokaisella on oikeus saada tieto julkisesta asiakirjasta ja tallenteesta”. Perustuslain säädös merkitsee sitä, että julkisuus on näiden aineistojen kohdalla lähtökohta ja salassapito siitä erityisestä syystä ja lain nojalla tehtävä poikkeus. Tästä syystä esimerkiksi arkistolaitoksen aineistoista on suurin osa julkisia, eli niitä voi tutkia ilman käyttölupamenettelyä. Heti perään on kuitenkin todettava, että laissa on erilaisia julkisuuden rajoitusperusteita varsin runsaasti. Tässä ei riitä tila läheskään kaikkien niiden tarkasteluun, mutta yleisen pohdinnan lisäksi on hyvä ottaa pari esimerkkiä. 

Perustuslain maininta "välttämättömien syiden vuoksi" viittaa siihen, että julkisuuden rajoittamiselle on oltava painavat perusteet. Nämä voivat liittyä joko tärkeään yleiseen tai yksityiseen etuun. Ensin mainitusta tunnettu, joskin käytännössä harvoin esiin tuleva esimerkki ovat tiedot, joiden antamisesta saattaisi aiheutua vahinkoa maan sisäiselle turvallisuudelle tai kansainvälisille suhteille. Yksityinen etu, josta asiakirjojen salassapidossa useimmiten on kysymys, puolestaan voi liittyä paitsi konkreettisen vahingon vaaraan, myös yksityisyyden suojan vaarantumiseen. Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että henkilöä koskevia enemmän tai vähemmän arkaluonteisia tietoja leviää asiaan kuulumattomien tietoon. Tämän henkilö saattaa kokea kiusallisena tai loukkaavana. Asiakirjojen julkisuus ei kuitenkaan sinänsä ole kiinni tästä subjektiivisesta kokemuksesta.

Asiakirjojen julkisuutta ja salassapitoa harkittaessa on siis useimmiten huomioitava nämä kaksi tärkeää periaatetta: yksityisyyden suoja ja julkisuusperiaate. Niiden kahden välillä on jännite, jonka kanssa viranomaiset – myös arkistolaitos – joutuvat taiteilemaan. Arkistolaitoksen osalta tilannetta tosin helpottaa hieman se, että meillä eletään ”ajasta jäljessä”. Toisin sanoen arkistolaitokseen siirrettävät asiakirjat ovat useimmiten niin vanhoja, että lyhimmät salassapitoajat (laissa säädetyt salassapitoajat vaihtelevat suojattavan edun mukaan) ovat ehtineet jo kulua umpeen. Vaikeinta ongelmaa tämä ei kuitenkaan ratkaise, sillä yksityisyyden suojan vuoksi salassa pidettävät asiakirjat ovat salassa pidettäviä 50 vuotta sen henkilön kuolemasta jota asiakirja koskee tai, ellei kuolinajasta ole tietoa, 100 vuotta asiakirjan päiväyksestä. Käytännössä 50 vuoden salassapitoaikaa voidaan käyttää lähinnä ruumiinavausasiakirjojen ja seurakuntien kuolleiden luetteloiden kohdalla. Muissa tapauksissa arkistolaitoksella ei lähtökohtaisesti ole tietoa asiakirjoihin merkittyjen henkilöiden kuolinajoista.

Kaikki päättyy siis kuitenkin aikanaan, myös asiakirjojen salassapito. Lain mukaan ikuisesti salassa pidettäviä asiakirjaryhmiä on vain kaksi: rippisalaisuuden piiriin kuuluvat asiakirjat sekä oikeudenkäyntiavustajan ja tämän päämiehen välinen kirjeenvaihto. Näitäkin on arkistolaitokseen kertynyt, vaikka ne tarkkaan ottaen eivät sinne kuuluisikaan. Arkistossa olevat asiakirjat kun ovat viimeistään salassapitoaikojen päätyttyä tai vaihtoehtoisesti määrättyjen edellytysten täyttyessä aina tarkoitettu asiakkaiden tutkittaviksi. 

Jukka Hokkanen
Tutkija
Joensuun maakunta-arkisto

'Arkistolaitos: tiedon antaja vai panttaaja?' Markku Mäenpään blogi (24.6.2010)

Astia -verkkopalvelu

Vallaton isomummi ja muita sattumuksia

Aina ei aamulla töihin matkatessaan voi olla varma, kenen aikoja sitten edesmenneen sukulaisensa vaiheisiin tulee päivän aikana tutustumaan. Herkemmille lukijoille voi heti kertoa, että kyseessä eivät ole meedion työtehtävät, vaan arkistonjärjestäjän. Joskus voi järjestettävästä arkistosta sattumalta löytyä asiakirjoja, joissa mainitaan tuttuja henkilöiden nimiä ja paikkoja, jotka ovat painuneet arkistonjärjestäjän mielen sopukoihin varhaislapsuudessa isovanhemman kertoman iltasadun yhteydessä.

Erään seurakunnan arkistosta puuttuivat rippi- ja lastenkirjojen sisällysluettelot, joten niitä laatiakseen tuli kirjat kahlata huolella läpi. Valmiista sisällysluettelosta selviää kirjan sisältämät kylät sekä sivunumerot, joista kylien tiedot alkavat. Tällainen työ voi olla ajoittain aika hidasta, sillä kylien nimet on saatettu kirjoittaa vähän eri tavoin ja varhaisemmilla ajoilla ruotsiksi. Erään rippikirjan väliin oli huolella kätkeytynyt pieni paperinippu, joka sisälsi tietoja seurakunnan kiertokoulun kylistä ja oppilaista 1800-luvun lopulta. ”Ja tämäkin tänne hautautunut” arkistonjärjestäjä tuumii, kunnes huomaa tutun kylän nimen. Opettajan oppilaistaan laatimista tarkoista luetteloista hyppää silmille puolenkymmentä muinaista sukulaista: isomummin äiti sisaruksineen. He ovat käyneet kiertokoulua kahtena perättäisenä vuotena kolme viikkoa syksyllä ja kolme viikkoa keväällä. Siellä on kuka enemmän kuka vähemmän hiki otsalla opiskellut ”sisästä lukukirjaa” ja ”ulkoa historiaa ja Katekismusta”. Välillä tunnelman kohottamiseksi on laulettu virsiä. Illalla ovat ehkä perheen nohevimmat opettaneet muita pirtin hämyssä, kuten tunnetussa Jukolassa, sillä sen verran mallikkaasti kiertokoulu näyttää arvosanoista päätellen sujuneen.

Tie- ja vesirakennuspiirien arkistoissa on paljon kulkureitteihin liittyviä karttoja ja piirustuksia. Erään tällaisen arkiston täydennyssiirron yhteydessä arkistonjärjestäjä sai läpikäytäväkseen ja luetteloidakseen lähes parisataa kanaviin ja koskiin liittyvää karttaa ja piirustusta. Lisäksi arkistossa oli pieni nippu karttoihin liittyvää kirjeistöä. Yksi kirjeiden seassa ollut pöytäkirja aivan 1900-luvun alusta valaisi jälleen vähän suvun vaiheita: isomummin isä ja hänen veljensä olivat olleet kanavalla kesärenkeinä. Pöytäkirjan mukaan kesäisin työvuorot kestivät aamuseitsemästä iltakuuteen, josta ”1 tunti aamiaista ja 2 tuntia päivällisaikaa”. Vahtivuorot olivat yöaikaan iltakuudesta yhteen yöllä ja yhdestä aamuseitsemään. ”Rahtilaivoja päästi yksi renki ja matkustajalaivoja molemmat rengit”. Pöytäkirjassa veljeksiä ja kanavankaitsijaa kuultiin todistajina vuosirengin potkuja koskevassa asiassa. Kanavankaitsijan apulaisena ja veljesten esimiehenä toiminut vuosirenki oli saanut potkut ja tehnyt asiasta valituksen. Vuosirengin potkuja perusteltiin sillä, että ”tapahtui usein, kun oli vahtivuoro, hänet tavattiin pukemattomana asunnossaan vaikka hänen olisi pitänyt olla vahtivuorollaan vahdissa”. Kanavankaitsija todisti myös, että vuosirenki oli usein työaikana tavattu ”loikomassa sängyssä”. Eipä tainnut sillä kertaa mennä vuosirengin valitus potkuistaan läpi.    

Kanavan kesärenki päätyi piakkoin yhteen alussa mainitun kiertokoulua käyneen tytön kanssa, ja heidän lapsilleen oli jo mahdollista käydä muutakin kuin kiertokoulua. 1880-luvulta alettiin perustaa sekä tytöille että pojille tarkoitettuja yhteiskouluja, joiden taustalla vaikuttivat kannatusyhdistykset. Yhteiskasvatusaatteen ja naisten vapautumisliikkeen siivittämänä 1890-luvulla alkoi yhteiskoulujen perustamisaalto. Yhteiskoulujen arkistoissa on paljon mielenkiintoista, mm. luokkien päiväkirjoja, oppilasluetteloita ja opettajamatrikkeleita. Näitäkin järjestäessä saattaa tulla sukua vastaan. Eräänkin kerran luokkien päiväkirjojen parissa työskennellessään arkistonjärjestäjä huomasi, että yhteiskoulun luokassa II A yhden tytön ja seitsemän pojan lisäksi myös järjestäjän isomummi oli ollut ”vallaton”. Lieventävänä asianhaarana voidaan pitää sitä, että oppiaineina oli tuona päivänä ollut mm. runoutta ja korkeushyppyä.

Myöhemmin isomummi toipui vallattomuudestaan ja oli mukana perustamassa marttayhdistystä kotikylälleen. Yhdistyksen toimintakertomuksissa hänet voi edelleen tavata järjestämässä syksyisin nuorille kasvisten ja juuresten säilöntäkursseja. Hänen pääasiallinen leipäpuunsa oli opettajantoimi, ja perimätieto kertoo hänen pärjänneen hyvin myös vähän vallattomampienkin oppilaiden kanssa.

Tutkija Hanna Kiiski

Joensuun maakunta-arkisto