Sara ja kuolemaan tuomittu Liisu

Wikipedia tietää, että Sara Wacklin (s. 26.5.1790 Oulussa  - k. 28.1.1846 Tukholmassa) oli oululaissyntyinen kirjailija ja naiskoulutuksen edelläkävijä, joka

 

-        aloitti jo nuorena apuopettajana elättääkseen itsensä sekä leskeksi jääneen äitinsä. Hän toimi kotiopettajattarena 1810-luvulla ja sai palveluspaikassaan Hjärnen salongista kirjallisia vaikutteita. Vierailtuaan ulkomailla Sara perusti Ouluun tyttökoulun, jossa annettiin muun muassa korkeampaan teoreettiseen ajatteluun ohjaavaa opetusta mutta joka tuhoutui suurpalossa 1822. Tulipalo kohtasi myös hänen pensionaattiaan Turussa 1827, ja Sara palasi Ouluun.

-        muutti Oulusta 1830-luvulla Helsinkiin, jossa avasi koulun. 45-vuotias Sara suoritti 1835 opettajattaren tutkinnon Pariisissa Sorbonnen yliopistossa tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena naisena.

-        kirjoitti Hundrade minnen från Österbotten (1844–1845, suom. Sata muistelmaa Pohjanmaalta, 1872–1876).  Tämä Suomen historian kannalta merkittävä teos sisältää enimmäkseen Oulusta ja lähiseuduilta lyhyitä kertomuksia, joiden päähenkilöinä on usein tavallisia ihmisiä.

Kun Saran syntymästä tuli toukokuussa kuluneeksi 225 vuotta, Oulussa on muistettu yleisöäänestyksessä merkittävämmäksi oululaiseksi kautta aikain valittua Saraa mm. Oulun Kamujen (oululaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden epävirallinen yhteistyöelin) ja Oulun Historiaseuran järjestämällä seminaarilla, jossa valotettiin mm. naisen asemaa ja Saran käyttämää kieltä kolmen alustuksen voimin ja joka keräsi toukokuun lopun aurinkoisena iltana lähes sata kuulijaa kirjastoon. Oululaiset ja turistit pääsevät kuulemaan tarinoita Sarasta ja Saran tarinoista myös kesäisillä turistioppaiden vetämillä kävelyretkillä. Oulun Historiaseura julkaisi uusintapainoksen yhdestä merkittävimmistä myyntituotteistaan eli Saran kirjasta. Toiveissa olisi saada maistaa Saran juhlavuoden baakelsia. Myös tiedotusvälineet ovat olleet kiinnostuneita siitä, miten Saraa muistetaan Oulussa kuluvana vuonna. 

Oulun Kamut järjestivät edellä mainitun seminaarin lisäksi viisi Saran teoksiin, aikaan tai kertomuksiin liittyvää näyttelyä, joista kolme on esillä syyskuun puoliväliin asti ja joista maakunta-arkiston ”Kuolemaan tuomittu Liisu  -  Saran tarina asiakirjojen valossa” on avoinna 16.10. asti.

Maakunta-arkiston näyttely, joka toteutettiin pääosin harjoittelijavoimin, on aihepiiriltään kolkko: näyttelyssä esitellään yksi Saran realistisimmaksi mainittu tarina, tarina Moniuksen Liisusta, joka 1820-luvulla tappoi kaikki kolme pientä lastaan ja joka sen ajan lainsäädännön mukaisesti tuomittiin kuolemaan. Raahelaisen kultasepän kisällin vaimo Greta Lisa Hildén (o.s. Monius) ei silti menettänyt oikeaa kättään ja päätään eikä hänen ruumistaan poltettu raastuvanoikeuden langettaman tuomion mukaisesti, koska kuolemantuomioita ei enää pantu täytäntöön tsaari Nikolai I:n noustua valtaan. Sen sijaan Greta Lisa sai raipparangaistuksen ja kävi läpi julkisen ripin heinäkuussa 1827, minkä jälkeen hänet kuljetettiin vankikuljetuksella Lappeenrannan kehruuhuoneeseen, joka oli tuonaikainen naisten vankila, kärsimään sananmukaisesti elinkautista tuomiotaan.

Näyttelyssä voi verrata Saran tarinaa asiakirjojen todistamaan tapahtumakulkuun. Näyttelystä selviävät mm. Raahen kappalaisen käsitys riitaisen pariskunnan elämästä, Greta Lisan perustelut lastensa tappamiselle sekä kohtalokkaan päivän tapahtumakulku. Raastuvanoikeuden tuomiokirjasta voidaan myös lukea suhtautuminen syyttäjän, kaupunginviskaali Levoniuksen esitykseen, jonka mukaan lasten isä tulisi myös saattaa vastuuseen tapahtuneesta, koska tämän käyttäytyminen vaikutti osaltaan lasten kuolemaan.

 

Greta Lisan kohtalo saa pohtimaan naisen asemaa, 1800-luvun alkupuolen yhteiskuntaa ja kehityskulkua kohti kolmen pienen lapsen kuolemaa. Näyttely saa myös pohtimaan analogiaa tämän päivän vastaavanlaisiin tapahtumiin. Saran juhlavuoden tapahtumat osoittavat myös, että ylimpänä kansakunnan kaapin päällä olevien lisäksi meillä riittää kansallisesti merkittäviä juhlavuotensa ja sen arvoisen huomionsa ansainneita naisia.

Elämyksiä ja pohdintoja siis tarjolla 16.10. asti: Tervetuloa tutustumaan näyttelyyn!

Vuokko Joki

Maakunta-arkiston johtaja

Oulun maakunta-arkisto

 

 

 

 

 

 

Monta reittiä, yksi päämäärä

On varmaan aika tavallista, että haemme tietoa erilaisista hakupalveluista aina samalla tavoin ja samaa reittiä.  Jos tapa vielä on toimiva, niin harvoin tulee kokeiltua muuta. Tämä todettiin myös viime vuoden loppupuolella Oulun maakunta-arkistossa asiakkaille järjestetyissä tiedonhaun opastustilaisuuksissa. Tuttu reitti vie varmasti haluttujen sivujen äärelle. Tilaisuuksissa esille nousseiden kysymysten ja löytyneiden oivallusten pohjalta ajattelin jakaa joitakin havaintoja myös tätä kautta arkistolaitoksen digitoidun aineiston käyttäjille. Haluan haastaa teidät tiedon hakijat kokeilemaan vaihtoehtoisia reittejä tutun rinnalla. Ne voivat tarjota jotain uutta - ja kuulemma uuden oppiminen on aina hyvästä.

Digitaaliarkistossa on oma hakupalvelunsa, jonka avulla voi hakea joko hakusanalla tai selaamalla puunäkymää. Puunäkymä antaa yleiskuvan kaikista niistä arkistoista, jotka ovat joko osin tai kokonaan digitoitu. Kannattaa olla utelias, koska arkiston nimi ei aina paljasta digitoitujen asiakirjojen aihepiirejä. Puusta löytyy vaikkapa Oulun lääninhallitus. Koko arkistoa ei ole digitoitu, mutta asiakirjoja löytyy henkikirjoja tarvitseville sekä Lapin kullanhuuhdonnasta kiinnostuneille.

Myös Vakka-arkistotietokanta tarjoaa suoran reitin digitoituun aineistoon. Arkistoyksikön tiedoissa on mainittu, jos aineisto on talletettu digitaaliarkistoon. Linkin kautta pääsee suoraan käyttämään digitoitua aineistoa. Erillinen karttahaku tarjoaa mahdollisuuden rajata haku vain digitoituun aineistoon. Hakutuloksesta pääsee Vakan tavoin siirtymään suoraan digitaaliarkistoon tutustumaan aineistoon.

Astia-verkkopalvelu tarjoaa neljännen reitin digitoituihin aineistoihin. Astia-verkkopalvelun haku on käytettävissä myös ilman rekisteröitymistä järjestelmän käyttäjäksi. Tällöin haun piirissä evät kuitenkaan ole 100 vuotta nuorempia asiakirjoja sisältävät henkilö- ja sukuarkistot. Suuri osa digitoidusta aineistosta on kuitenkin haun piirissä jokaiselle käyttäjälle ilman rekisteröitymistä.

Astia-verkkopalvelun haku kohdistuu oletuksena sekä tutkijasalissa käytettävään aineistoon että digitoituun aineistoon. Haun voi halutessaan kohdistaa vain digitoituun aineistoon. Rajauksen voi tehdä joko ennen hakua tai hakutuloksesta. Ennen hakua rajausmahdollisuus löytyy aikarajaimen alta Lisää hakuvaihtoehtoja –linkin takaa. Avautuvasta Aineiston sijaintipaikka –valikosta valitaan vaihtoehto Digitaalinen aineisto. Hakutuloksesta rajaus tehdään valitsemalla vasemmalla olevista tarkennusvaihtoehdoista Rajaa hakutuloksia säilytyspaikan mukaan –kohdasta Digitaalinen aineisto.

Kannustan kokeilemaan Astia-verkkopalvelun hakuominaisuuksia myös digitoidun aineiston haussa, jos tämä reitti on vielä kokeilematta. Esimerkiksi hakusanayhdistelmällä kemi* henkikirja* hakutulokseen tulee sekä läänintileihin että henkikirjat-kokoelmaan sisältyviä henkikirjoja. Paikkakunnan nimellä voi myös etsiä digitoituja asiakirjoja. Hakusanassa kannattaa käyttää Astian katkaisumerkkiä eli tähteä, esim. kuusamo* tai paltamo*. Poikkeuksen muodostaa ainakin Ii, jota koskevia asiakirjoja kannattaa hakea hakusanalla iin, jos ei halua hakutulokseen myös Ristiinaa koskevia asiakirjoja tai kaikkien seurakuntien viinikassojen tilikirjoja.

Haku kohdistuu arkistojen, aineistojen ja esimerkiksi karttojen nimekkeisiin, ei itse asiakirjoissa oleviin tietoihin. Tästä syystä henkilön tai tilan nimellä tehty haku tuottaa harvoin tuloksia, vaikka aineistoa olisikin.  Yleensä kannattaa tehdä useampia hakuja, aloittaa esimerkiksi vähän laajemmalla haulla ja hyödyntää rajausmahdollisuuksia. Käyttörajoitettu aineisto ei ole tutkittavissa kotikoneelta.
Kaikki edellä esitellyt hakumahdollisuudet kohdistuvat samaan digitoituun aineistoon, joten kaikkien kautta saa nähtäväkseen saman aineiston. Tietojen päivittyminen eri järjestelmiin voi olla eriaikaista, joten kaikkein viimeisin digitoitu aineisto voi olla eri tahdissa eri järjestelmien haun piirissä. Esimerkiksi Astia-verkkopalvelussa uusien tietojen päivittyminen järjestelmään vie parisen viikkoa.

Kaikissa järjestelmissä on omat ohjeensa, jotka opastavat juuri kyseisen järjestelmän haun tekemisessä. Esimerkiksi Astia-verkkopalvelun ohjeissa, jotka löytyvät Tietoa palvelusta –linkin kautta, on neuvottu erilaisten haun rajausmahdollisuuksien käyttöä. Kannattaa tutustua ja kokeilla. Arkistojen Portti antaa myös vinkkejä aineiston hakemiseen. Palautekanavat palvelevat viestin viejinä arkistolaitoksen suuntaan. Niin - ja kysyäkin saa.

Satu Kantola
Ylitarkastaja
Oulun maakunta-arkisto

Kamuilua oululaisittain

Helmikuussa 2003 Oulun maakunta-arkiston tuore johtaja Vuokko Joki otti yhteyttä joukkoon paikallisia ”muistisisaria ja –veljiä”. Hän pyysi meitä luokseen arkistoon miettimään ”olemmeko ja millä tavoin kamuja”.  Hänen kutsunsa taustalla oli Suomessa virinnyt keskustelu arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteistyön tarpeesta ja asiaan liittyvä KAMUT -työryhmän suositus muistiorganisaatioiden tietojen yhteiskäyttöisyydestä. Toinen, aivan yhtä painava syy tämän epävirallisen yhteystyöryhmän perustamiseen oli vertaisryhmän kaipuu paikallisella tasolla. Maaliskuussa 2003 toteutuneesta tapaamisesta alkoi vireänä jatkunut oululaisten muistiorganisaatioiden kamuilu.

Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtajien ryhmä, jossa mukana olivat seuraavat organisaatiot ja heidän johtajansa: Oulun maakunta-arkisto (Vuokko Joki), Oulun kaupunginkirjasto (Helvi Puolakka), Oulun yliopiston kirjasto (Päivi Kytömäki), Oulun kaupunginarkisto (Eero Ylitalo), Pohjois-Pohjanmaan museo (Ilse Juntikka) sekä Oulun lääninhallitus (Ulla Kukko).

Puheenjohtajana ja kokoonkutsujana on toiminut iloksemme kaikki nämä vuodet Vuokko Joki. Vuodesta 2009 kamuihin liittyi myös Oulun taidemuseon johtaja Anna-Riikka Hirvonen. Oulun Kamujen alkuperäisestä johtajakokoonpanosta vain Vuokko Joki ja allekirjoittanut ovat enää mukana, kun useat ovat jääneet eläkkeelle ja joku siirtynyt toisiin tehtäviin.  Nykyinen Oulun Kamujen kokoonpano on seuraava: Vuokko Joki (Oulun maakunta-arkisto), Jouni Pääkkölä (Oulun kaupunginkirjasto), Päivi Kytömäki (Oulun yliopiston kirjasto), Sanna-Leena Eskola (Oulun kaupunginarkisto), Pasi Kovalainen (Pohjois-Pohjanmaan museo), Merja Kummala-Mustonen (Pohjois-Suomen aluehallintovirasto) ja Anna-Riikka Hirvonen (Oulun taidemuseo).

Oulun Kamut -ajatus otettiin ilolla vastaan. Löysimme jo ensimmäisessä palaverissa hyviä perusteita ja edellytyksiä yhteistyölle, jotka ovat sittemmin osoittautuneet oikeiksi havainnoiksi.  Kaikkien meidän muistiorganisaatioiden perustehtävä on kohtalaisen samanlainen ja meillä on yhteisiä asiakkaita. Näimme myös tilaisuuden nostaa yhdessä muistiorganisaatioitamme enemmän esille. Resursseja ja osaamista erilaisiin hankkeisiin voidaan käyttää yhdessä, jolloin olemme pystyneet sellaiseen, mihin ei välttämättä yksin pystyisi. Koska itse kunkin resurssitilanne kuitenkin voi olla hyvinkin erilainen, sovimme heti alkuun, että kaikkien hankkeiden mukaantuloon liittyy vapaaehtoisuus, oma harkintavalta. Etuna näimme myös koulutukset, joita voidaan järjestää kaikkien henkilökunnalle yhteiskoulutuksena paikan päällä Oulussa.

Ensimmäisen kokouksen muistiossa kirjatut asiat ovat toteutuneet täysin: ”Kokouksen osanottajat totesivat yhteistyön sisarlaitosten välillä hyväksi ajatukseksi. Sovittiin periaate, että yhteisistä tapaamisista esimerkiksi kerran vuodessa pidetään kiinni, vaikka konkreettisia yhteistyöhankkeita ei olisikaan juuri sillä hetkellä meneillään. Erityisesti näyttelytoiminnassa nähtiin mahdollisuuksia yhteistyöhön ja saada näkyvyyttä ja julkisuutta kaikille osapuolille. Lisäksi johdon ja asiakaspalveluhenkilökunnan tutustuminen sisarlaitosten asiakaspalvelun ja aineiston karttumisen periaatteisiin sekä hakujärjestelmiin arvioitiin hyödylliseksi. Esille tuotiin myös kiinnostus tutustua sisaralojen teoreettiseen ajatteluun ja tulevan toiminnan näköaloihin.”

Kun katsoo taaksepäin, voi reippaasti todeta, että yhteinen näyttely- ja koulutustoiminta on ollut hämmästyttävän aktiivista. Koulutustilaisuudet ovat olleet ensin kamujen henkilökunnalle, viime vuosina myös ns. suurelle yleisölle, asiakaskunnallemme.  Meidän johtajien piirissä on ideoitu aiheita ja henkilökunnasta kootut työryhmät ovat niitä toteuttaneet. Kaikki ideat eivät ole toteutuneet, mutta hyvällehän tämä reilun vuosikymmenen yhteistyön saldo näyttää:

- Oulun 400-vuotisnäyttelyt (2003–2005)

- Kolme koulutustilaisuutta tekijänoikeuksista sekä julkisuus- ja henkilötietolaista (2006)

- Sukututkija asiakkaana -koulutus Oulussa ja Haapavedellä (2007) sekä Kuusamossa (2008)

- Suomen sota -näyttely (2008)

- Rakennettu ympäristö -koulutus (2009)

- Kokoelmapolitiikka -seminaari (2010): Mitä muistista katoaa, mitä muistiin jää

- Koskenniemi -ilta (2010)

- Kokoelmapolitiikka-seminaarin toteuttaminen Kajaanissa (2011)

- Valokuva-seminaaria: Valokuvien vastaanottamis-, järjestämis-, luettelointi- ja kuvailu-menettelyt (2012)

- Sukutukijan tietolähteet – Oulun Kamut esittelevät aineistojaan ja palveluitaan sukututkija-asiakkaille (2013)

- Kysy - asiantuntija vastaa: Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikkaa potentiaalisen luovuttajan näkökulmasta – seminaari yleisölle (2014). 

 

Mitä sitten koemme oppineemme tästä yhteistyöstä? Ilman muuta tietoa ja syvempää ymmärrystä toistemme aloista. Johtajat ovat saaneet ajantasaista missä mennään - tietoa. Yhteistyötä ja avunantoa. Toistemme kokoelmien, palvelujen ja henkilökunnan tuntemusta, josta henkilökuntamme on saanut asiakaspalveluun enemmän eväitä.  Nuorin tulokkaamme taidemuseo on myös muistiorganisaatio, jonka kokoelmatyön arki ja haasteet ovat varsin samankaltaisia kuin muilla kamuilla. Taidemuseon johtaja onkin todennut kamujen yhteistyö toimivan museaalisen profession vahvistajana ja tukena.

Koulutuksemme ovat olleet sekä henkilökunnan että yleisön keskuudessa suosittuja sekä hyviksi ja tarpeellisiksi todettuja. Ja olemmehan lähteneet Oulun tullista ulos vieden kamujen tietoutta maakunnan useisiin kuntiin. Koulutusten ansiosta itsekin kukin näkee tietyn asian palveluja uudella tavalla, tästä esimerkkinä sukututkimus. Ja olemme saaneet myös näkyvyyttä, josta viimeisin on sanomalehti Kalevassa 14.11.2014 ilmestynyt artikkeli Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikan yleisötilaisuudesta.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä: me johtajat olemme saaneet runsaasti iloa arkeemme tapaamisistamme! Aloitamme yhteisen tapaamisen kahvittelun lomassa hetken kestävällä ajankohtaisten asioiden ihmettelyllä, ”jälkiviisailla”, josta yleensä saamme hersyvät naurut – tai sitten ahdistavat tunnetilat. Yhtä kaikki se hetki on meille hetki puhaltaa myös niitä ahdistuksia ja asioita, joita ei välttämättä voi muualla purkaa. Kamuilkaa, se tekee hyvää!

Päivi Kytömäki

Ylikirjastonhoitaja

Oulun yliopiston kirjasto

 

 

  

Salatut pöytäkirjat – kuvailu- ja järjestämispolitiikan toteutusta Oulun maakunta-arkistossa

Harjoittelija joutuu usein työssään uudenlaisten tilanteiden eteen. Minun kohdallani se tarkoitti koekaniinin roolia arkistolaitoksen uuden kuvailu- ja järjestämispolitiikan käytännön soveltamisessa. Kuvailu- ja järjestämispolitiikka on jo esitelty tässä blogissa viime marraskuussa kirjoituksessa ”Politiikkaa tekemässä”, joten keskityn kirjoituksessani siihen, miten se vaikuttaa käytännössä arkiston järjestämiseen, kuvailuun ja tietopalveluun.

”Perinteinen” arkiston järjestäminen oli minulle ennestään tuttua puuhaa, mutta viime syksyn ja talven aikana sain tehtäväkseni yksityisarkiston järjestämisen pääasiassa inventointi-, mutta osaksi myös perustason käsittelyn mukaisesti. Koska tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus pitkästyttää lukijoita pituudellaan ja tylsällä(?) teorialla, totean lyhyesti, että alimman tason eli inventointitason käsittelyssä arkistoa käsitellään mahdollisimman vähän. Jos asiakirjat ovat pahvilaatikossa, ne jätetään siihen. Asiakirjojen järjestykseen laatikon sisällä ei pääsääntöisesti puututa eikä seulomiseenkaan juuri aikaa käytetä. Aineistoa ei käydä järjestelmällisesti läpi, vaan tarkastellaan pintapuolisesti. Noudatin tätä inventointitason käsittelyä muuten, mutta perustason käsittelyn mukaisesti koteloin aineiston, suoristin piirustukset ja jaottelin arkistoyksiköt sarjoihin (kuvailutasolla – fyysisesti ne ovat alkuperäisellä paikallaan).

Periaatteessa työ vaikutti selkeältä, mutta käytännössä huomasin ongelmia. Järjestämässäni arkistossa oli johtokunnan pöytäkirjojen joukossa sikin sokin lääkärintodistuksia. Koska asiakirjojen järjestystä ei muutettu, lääkärintodistukset jäivät pöytäkirjojen joukkoon ja koko arkistoyksikölle tuli käyttörajoitus. Se ei ole hyvä uutinen sille tutkijalle, joka ehkä muutaman vuoden päästä haluaa laatia kyseisestä arkistonmuodostajasta 100-vuotishistoriikin. Mikäli asiakas haluaa tutkia pöytäkirjoja, hänen on hankittava käyttölupa tai jonkun henkilökunnasta on eroteltava julkiset ja salassa pidettävät asiakirjat. Seurauksena voi olla tutkijasalipalvelun työmäärän kasvu ja asiakirjojen toimitusajan pidentyminen.  Pintapuolisesta aineiston läpikäymisestä johtuen järjestäjä ei välttämättä edes huomaa kaikkea salassa pidettävää aineistoa, jolloin tietosuojan säilyminen on uhattuna.

Toinen havaitsemani ristiriita koskee kuvailua. Inventointitasolla myös kuvailu tehdään pintapuolisen tarkastelun pohjalta, vaikka kuvailu- ja järjestämispolitiikan mukaan kuvailulla on tarkoitus vähentää tai korvata fyysistä järjestämistä. Kovin niukka kuvailu ei korvaa järjestämistä eikä se oikein palvele tiedonhakuakaan. Nämä näkökohdat on tuotu esille myös järjestämis- ja kuvailupolitiikassa.

Arkistolaitoksen tehtävänä on ”varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien asiakirjojen säilyminen ja edistää niiden tutkimuskäyttöä” – ei varsinaisesti järjestäminen, joka tosin palvelee asiakirjojen säilymistä. Kuvailu sen sijaan parantaa asiakirjojen käytettävyyttä. Asiakkaiden kannalta hyvät hakutiedot ovat olennaiset, sillä ne parantavat tiedonhakumahdollisuuksia verkkopalveluiden kautta. Kaikki asiakkaat eivät välttämättä edes ymmärrä luetteloissa olevia arkistomaailman käsitteitä.

Uuden kuvailu- ja järjestämispolitiikan tarkoituksena on tuoda asiakkaiden käyttöön järjestämättömiä arkistoja entistä pienemmällä työmäärällä. Vaihtoehtona on, etteivät asiakkaat saa aineistoa ollenkaan käyttöönsä. Uusi politiikka on menossa oikeaan suuntaan siinä, että se kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä ja keventää järjestämistyötä. Resurssien vähetessä on hyvä miettiä, mikä loppujen lopuksi arkistojen järjestämisessä ja kuvailussa on olennaista. Ketä varten sitä tehdään? Veronmaksajina ja koko touhun rahoittajina asiakkailla tulisi olla mahdollisuus tuoda esille toiveensa, varsinkin kun arkistokuvailua ollaan juuri uudistamassa.

 

Henriikka Halmetoja

Ylemmän arkistotutkinnon harjoittelija 14.10.2013 - 11.4.2014

Oulun maakunta-arkisto

Pohjanmaan pyöveleiden jäljillä

Arkistotutkimuksen kiehtovimpia puolia on sen yllätyksellisyys. Useinkaan ei tutkijasaliin astuessaan tiedä mitä päivä tuo tullessaan – joskus yksi päivä voi suunnata mielenkiinnon täysin uusille urille. Näin kävi minullekin reilut puoli vuotta sitten.  Olin sepustellut sukuselvityksiä ja kyhäillyt kyläkirjoja kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta äkkiä huomasin tilanneeni Oulun maakunta-arkiston makasiinista itselle aivan outoja asiakirjanidoksia. Edessäni oli nivaska Pohjanmaan läänin maaherran lähettämiä kirjeitä alueensa kruununvoudeille.  Erityisesti silmiini osuivat maaherran osoittamat määräykset kuolemanrangaistusten toimeenpanemiseksi kuninkaallisen Turun hovioikeuden päätösten mukaisesti. Olin astunut pyöveleiden maailmaan. Yhtäkkiä halusin tietää heistä enemmän. 

Niukanlaisesti tutkittua tietoa 

Äkkipäätään voisi kuvitella, ettei pyöveleistä juuri löydy matkalaskuja kummempia  asiakirjamerkintöjä. Ja että heidän henkilöhistoriansa tai perhesuhteensa jää hämärän peittoon. Näin toki on, kun puhutaan keskiajalla tai sitä ennen toimeenpannuista teloituksista: niistä kertovat dokumentit ovat niukat eikä niissä pyöveleistä puhuta. Mutta totuus on toisenlainen, kun tullaan 1600- ja etenkin 1700-luvulle. Itse asiassa pyöveleistä löytyy tietoa jopa enemmän ja useammasta lähteestä kuin tavanomaisesta rahvaasta. Jos jaksaa käydä läpi kirkonkirjojen ja henkikirjojen ohella läänintilitositteet, tuomiokirjat ja lääninhallituksen virkamiesten kirjeenvaihdon, niin löytämisen ilo kyllä palkitsee vaivan. Eikä pidä unohtaa Kansanrunousarkiston tallettamia tarinakokoelmia entisajan ”mestarismiehistä” ja perimätiedon välittämiä muistoja mestauspaikoista ja niiden erikoisista tapahtumista. 

Suomen pyöveli-instituutiosta on julkaistuja tutkimuksia yllättävän niukalti. Maakunta-historioissa mestaajista on mainintoja harvakseltaan, muttei niistäkään pahemmin löydy elämänkerrallisia tietoja. Pelkästään pyöveleihin keskittyvistä suomenkielisistä tutkimuksista mainittakoon vuonna 2004 ilmestyneet Pekka Toropaisen artikkeli Piilukirves ja hirsipuu ja Hannele Klemettilän teos Keskiajan pyövelit. Lisäksi löytyy muutama suppea artikkeli yksittäisistä pyöveleistä ja heidän toiminnastaan (Luukko 1954, Karttunen 1962, ks. viiteluettelo). Ruotsinkin osalta voi todeta, että pyöveleitä on selvitelty perusteellisemmin vain tiettyjen läänien alueelta (Ljungström 1996). Ruotsin pyövelit tulee pitää mielessä sen vuoksi, että osa Pohjanmaalla toimineista pyöveleistä oli syntyjään ruotsalaisia ja että meikäläiset pyövelit tekivät satunnaisia keikkoja myös Pohjanlahden länsipuolelle. 

Erikoinen toimenkuva 

1600- ja 1700-luvuilla rangaistuskäytäntö oli tämän päivän näkökulmasta ankara. Teloituksia toimeenpantiin lähes vuosittain joka läänissä. Pelkästään murhamiehiä ei toimitettu pois päiviltä. Saman kohtalon kokivat muun muassa eläimiin sekaantuneet, murtovarkaat, harhaoppiset ja noidiksi ”osoitetut”. Vielä vuoden 1734 laki määräsi kuolemantuomion kaikkiaan 68 rikoksesta, esimerkiksi raiskauksesta, jumalanpilkasta ja valtiopetoksesta, myös sellaisista tekosista, joita nykyisin ei rikoksina edes pidetä. Pyöveleillä siis riitti työsarkaa, olletikin kun toimenkuvaan sisältyi paljon muutakin kuin kaulan katkaisu, hirttäminen tai tuomittujen teilaaminen. Oli käytävä hautaamassa itsensä hävittäneet – hirttäytyneet tai hukuttautuneet – , sillä ne olivat ajan käsityksen mukaan saastuneita eikä niitä voinut käsitellä muut kuin pyöveli. Samoin olivat saastuneita sekaantujan uhriksi joutuneet eläimet. Pyövelin tehtävä oli käydä nekin lahtaamassa ja hautaamassa vähin äänin. Eivätkä nämä karskia luonnetta vaativat toimet tähän päättyneet. Kun mestattujen ruumiinosat olivat roikkuneet aikansa teilinpuussa vapaan taivaan alla sään ja haaskalintujen armoilla, niin pyöveli sai uuden matkamääräyksen. Nyt hänen tuli palata mestauspaikalle uudemman kerran ja kopistella alas tuomitun jäännökset sekä kuopata ne maahan, johonkin mestauspaikan läheisyyteen – siunaamattomaan maahan tietenkin.   

Pyövelin kolkko toimi edusti lääninhallinnon virkamieshierarkian alinta tasoa, eikä työhön vapaaehtoisesti juuri hakeuduttu vielä 1600-luvulla. Pyöveleinä hääräsivät armahdetut rikoksentekijät, jotka vastapalveluksena suostuivat heiluttamaan mestauskirvestä tai rakentamaan polttoroviota. 1700-luvun kuluessa pyövelin tarpeellisuus lainkäytön välttämättömänä osana vähin erin tunnustettiin ja se merkitsi myös toimen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden parantumista. Mutta siihenkin oli tarvittu useampi käskykirje itse Ruotsi-Suomen kuninkaan kamarista saakka. 

Hylkiöitä vai kunniallisia kansalaisia? 

Perimätieto ja viihdeteollisuus (elokuvat, sarjakuvat, roolipelit) ovat luoneet meille tietyntyyppisen mielikuvan pyövelistä. Kammottava, pelätty ja hyljeksitty olentona, joka asustaa kaupungin tai kylän laitamilla yksinäisessä mökkipahasessa. Polttomerkki otsassa tai selässä tai toinen korva pois leikattu – tämä tunnistamisen varalle, jos aikoo karata seudulta ja luistaa työtehtävistä.  Ilmestyy mestauspaikalle kuin tuulispää, huppu kasvojen edessä, yllä punaiset vaatteet pyövelin merkkinä. Toimittaa silmänräpäyksessä tehtävänsä ja katoaa jälleen metsän pimentoon, kenenkään tietämättä minne. Kukaan ei halua tai saa pyövelin kanssa seurustella, eikä tämä voi avioonkaan astua muiden kuin toisen pyövelin tyttären kanssa. 

Saattaa olla, että 1500–1600-luvuilla asian laita oli joskus kuvatunlainen. Myytit eivät kuitenkaan pidä paikkaansa 1700-luvun osalta, jolloin pyövelin status vastasi lähestulkoon tavallisen talonpojan tasoa. Enää eivät entiset rikolliset kelvanneet tehtävään. Mainetodistuksen tuli olla moitteeton ja pyöveliksi hakeutuvan tuli osoittaa lääkärintutkinnassa omaavansa paitsi riittävät ruumiinvoimat myös tarpeellisen henkisen luonteenlujuuden. Ajan myötä koheni myös pyövelin asema yhteisössä. Useimmat Pohjanmaan pyövelit näyttävät eläneen hyvin samantapaista elämää kuin muutkin kyläyhteisönsä torpparit tai pikkutilalliset, eivätkä näytä olleen muita suuremmissa kahnauksissa naapureiden kanssa. 1700-luvun ”peevelit” eivät erottuneet poikkeavina yksilöinä muista ja vetivät puoleensa hameväkeä vähintään yhtälailla kuin muutkin. Moni heistä oli naimisissa useampaan kertaan ja lapsilykky oli yleensä hyvä. 

Ei pyöveliä ilman tuomittuja 

Uusikaarlepyyssä asunut ja pitkän virkauran tehnyt Heikki Matinpoika Hakalainen lienee tunnetuin Pohjanmaan läänin alkuaikojen pyöveleistä. Hän edusti vielä sitä pyöveleiden ”vanhempaa klaania”, jolla oli ajoittain vaikeuksia pysyä lain kaidalla polulla ja joka joutui useampaan kertaan selittämään tekosiaan oikeuden edessä. Mainittakoon, että Hakalaisen virkakauteen ajoittui nk. noitahysteria, joka tuotti kuolemantuomion lukuisille ”paholaisen liittolaisiksi” epäillyille. Tuomiot nuijittiin pöytään tämän päivän käsitysten mukaan hyvinkin kyseenalaisten perusteiden nojalla. 

1700-luvulla pyövelin toimessa ennätti Pohjanmaalla hääriä kaikkiaan toistakymmentä miestä. Mainittakoon heistä muutama. Mustasaaressa asui tarmokas ja työteliäs Niilo Eskonpoika Rönblad (1719–1791), jonka virkakausi kesti peräti 37 vuotta. Alkuaan renkinä taloissa palvellut Rönblad pestautui piiskuriksi ja hoiti sitäkin tointa useamman vuoden, ennen kuin päätti ryhtyä täyspäiväiseksi pyöveliksi. Aiempi lääninpyöveli Mickel Marcusson Dahl oli yllättäen kuollut ja toimi piti pikaisesti täyttää vuonna 1754.

Niilo Rönbladilla ennätti olla kaksi vaimoa, molemmat talokkaan tyttäriä. Solmiessaan jälkimmäisen avioliiton 22-vuotiaan talokkaan tyttären Saara Tuomaantytär Mukarin kanssa oli Niilo jo ennättänyt lähes 60 vuoden ikään. Rakkaus ei tunne ikärajoja, ja kenties viriili pyöveli herätti intohimoja nuorissakin naisissa – kukapa tietää. Ja ketterä ukko oli Niilo vielä vanhoilla päivillään myös virkatöissä ja hoiti tointaan aina kuolemaansa saakka. Tarkkaa lukua ei ole saatavissa siitä, kuinka moni päätti maallisen vaelluksensa Rönbladin kirveen iskusta. Varovaisen arvion mukaan heitä lienee toistasataa.  

Huomattava osa 1700-luvun tuomituista oli nuoria naisia, jotka olivat surmanneet vastasyntyneen aviottoman lapsensa. Sitten oli joukossa tietysti murhamiehiä, kuten ne kolme sotilasta – Abraham Frodig, Matts Hjelt ja Peter Lindström – , jotka olivat syyllistyneet ryöstömurhaan ja jotka Rönblad mestasi Kruunupyyssä huhtikuussa 1786. Mestauspaikalle oli kuten tavallista kokoontunut suuri joukko katsojia, jotka saivat ensin nähdä karmean toimituksen ja sen jälkeen kuulla Kokkolan kirkkoherra Anders Chydeniuksen väkevän käännytyssaarnan, jolla sielunpaimen herätteli seurakuntalaisten synnintuntoa. Pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille niille, joissa iti pahuuden tekemisen siemen.

Kun Pohjanmaan lääni 1770-luvulla jaettiin Vaasan ja Oulun lääneihin, molempiin perustettiin tämän jälkeen oma pyövelinvirkansa. Nyt virkamatkojen pituuskin saatiin jotenkin kohtuulliseksi. Ennen lääninjakoa pyövelin virkamatka ulottui Vaasasta peräti Kemiin tai Sotkamoon saakka, jolloin matkapäiviä kertyi useampi viikko ja kyytirattailla sai istua ikävystymiseen asti, jopa yli 1000 kilometrin matkan. Toki matkakorvaus tuli noiltakin yli tuhannen kilometrin matkoilta, mutta jatkuva reissaaminen söi sitä aikaa, jonka olisi voinut käyttää kotitöihin. Pitkä matka ei kenties aina rasittavalta tuntunut, varsinkaan silloin kun tiedossa oli useamman tuomitun mestaaminen samalla kertaa, olihan luvassa oma toimitusmaksunsa kustakin.  

Vaasan läänin viimeinen pyöveli oli itsellisen poika Juho Matinpoika Nyberg (1794–1863), joka oli kotoisin Isonkyrön Orismalan kylästä. Vanhuudenpäivänsä hän vietti Napuan kylän Killisen talon torpassa. Nyberg on tiettävästi niitä harvoja Suomessa eläneitä pyöveleitä, joka on kertonut ulkopuolisille työurastaan ja jonka muistelmat on talletettu kirjalliseen muotoon. Muistelmista paljastuu, että Nyberg oli kotioloissaan tyystin toisenlainen kuin työnkuvan perusteella voisi olettaa: lapsirakas, ystävällinen ja vaatimaton vanhus, joka päivittäin luki hengellistä kirjallisuutta. 

Oulun läänin viimeinen palkattu pyöveli oli kruununtalokkaan poika Olli Ollinpoika Kemppainen (1780–1845), kotoisin Suomussalmen Vuokinkylästä. Nuorukaisena Kemppainen ennätti olla ruotusotilaansa Kajaanin komppaniassa. Kun sotamiespesti päättyi, muutti Kemppainen perheineen Oulun kaupunkiin, jossa sai ensin vanginvartijan toimen ja 1820-luvun alkupuolella lääninpyövelin viran. Yhtään teloitusta ei hän tiettävästi tehnyt, vaikka toimikin virassa yli 20 vuoden ajan. Vuonna 1826 Suomen kuuluessa Venäjän alaisuuteen keisari Nikolai I antoi asetuksen ja armahdusmääräyksen miesten kuolemantuomion korvaamisesta karkotuksella Siperiaan pakkotyöhön. Naiset saivat kuolemantuomion sijaan elinikäisen pakkotyörangaistuksen kotimaassa. Keisarin määräystä myös noudatettiin, eikä kuolemantuomioita pantu jatkossa täytäntöön, vaikka niitä ali- ja hovioikeuksissakin langetettiin entiseen tahtiin. Viimeinen mestaus rauhanajan lakien perusteella toimeenpantiin Suomessa 8. heinäkuuta 1825 Pieksämäellä. 

Mikko Moilanen

Metsänhoitaja ja vanhempi tutkija Metsäntutkimuslaitoksen Oulun yksikössä
Tieteellisen tutkimustyön ohessa hän on paneutunut suku- ja kylähistoriaharrastukseen

Tutkimuksen viitteet:

Karttunen, O.M. 1962. Kyrön viimeinen ”peeveli”. Teoksessa: Helin, M. (toim.). Kytösavut IX. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton julkaisu, ss. 147−154. 

Ljungström, J. G. 1996. Skarprättare, bödel och mästerman.

Luukko, Armas. 1954. Suomalaisen pyövelin muotokuva. Teoksessa (toim. P. Laaksonen, U. Piela & M-L Heikinmäki): Valoa kansalle – artikkeleita Kotiseutu- lehden kahdeksalta vuosikymmeneltä 1909–1989. 

Toropainen, Veli Pekka. 2004. Piilukirves ja hirsipuu – Turun pyövelit 1600-luvulla. Genos 4/2004. 

Viljanti, Arvo. 1940. Yrjänä Keikeli. Turun läänin suurmestaaja 1700-luvun alkupuolella. Eripainos Historiallisesta Aikakauskirjasta 1940/1−2.

 

 

Naisten arkistoja Oulun maakunta-arkistossa

”Arkistoihin kelpaavat vain näkyvät valtakunnan tai alueellisen tason vaikuttajien arkistot”, niinpä naisten arkistojakaan ei ole paljon tallessa menneiltä vuosikymmeniltä. Tämän väitteen paikkansa pitävyyden tutkimiseen tarjoutui tilaisuus, kun Oulun Historiaseuran 80-vuotisjuhlakirjaan kuulutettiin kirjoittajia ja kun oli alkamassa selvitys siitä, millaisia yksityisarkistoja oli vuosikymmenten kuluessa päätynyt arkistolaitokseen.  

Tässä joitakin kurkistuksia OMA:n naisten henkilöarkistoihin:

Naisten henkilöarkistoja on otettu vastaan OMA:oon paljon enemmän kuin ne noin 40 arkistoa, jotka aikanaan nimettiin, järjestettiin ja luetteloitiin naisen arkistona. Tämä johtuu siitä, että aina 1990-luvulle asti luovutetut henkilöarkistot nimettiin ja järjestettiin ns. pääarkistonmuodostajan mukaan. Koska tämä oli useimmiten mies, kyseisen miehen arkiston yhteydessä luovutettu vaimon, tyttären, sisaren, äidin tai anopin arkisto sisältyi miehen arkistoon   -    ja käytännössä hukkui manuaalisten luetteloiden aikakaudella tutkimuksen ulottumattomiin. Vasta kun arkistotietokanta Vakkaan määriteltiin ja nimettiin nämä sisältyvät arkistot omiksi arkistonmuodostajikseen, OMA:n naisten arkistot muuttuivat näkyviksi.  

OMA:ssa oli elokuussa 2012 yhteensä n. 440 naisten arkistoa, joista n. 300 oli luovutettu sen jälkeen, kun OMA muutti Arkistokadulle 1983 ja oli taas tilaa ottaa yksityisarkistoja vastaan. Kun arkistolaitoksessa oli elokuussa 2012 yhteensä n. 4300 henkilöarkistoa, joista n. 25 % oli naisten arkistoja, OMA:ssa oli 1069 henkilöarkistoa, joista 41,2 % oli naisten. Vanhin naisarkistonmuodostaja oli 1788 syntynyt Christina Elisabet Antman, jonka arkisto (2 cm, 1840 - 1857) sisältää velkakirjoja, kuolinilmoituksen sekä kirjeen lapsenlapselta ja joka luovutettiin OMA:oon yhtenä ensimmäisistä yksityisarkistoista vuonna 1933 osana Antmanin kauppahuoneen arkistoa. 

Valtaosa naisten arkistoista oli hyvin pieniä: n. 85 % oli alle 10 cm:n laajuisia. OMA:n laajin naisen arkisto, rehtori Annikki Hulkon arkisto, oli 4,5 hm  -  koko arkistolaitoksen laajin oli 44,4 hm. Yhteensä OMA:ssa oli 52,6 hm naisten henkilöarkistoja, jotka olivat keskimäärin 0,16 hm.

Laajuutta oleellisempaa tutkijan kannalta on kuitenkin arkistojen sisältö. OMA:n naisten arkistojen tavallisinta sisältöä olivat saapuneet kirjeet. Koska kirjeet olivat menneinä vuosikymmeninä tapa pitää yhteyttä läheisiin, etenkin naisten keskinäiset kirjeet sisältävät pääosin arjen kuulumisia ja niistä heijastuu naisen huolehtijan ja hoivaajan rooli perheen ja suvun jäsenenä. Tämä ei aina ole ollut historiantutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Kun osa naisten arkistoista sisältyy OMA:n laajoihin sukuarkistoihin, Simelianaan (Simelius-Simojoki suvun jäsenten arkistoja sisältävät kokoelma sisältää naisten arkistoja n. 30 kpl) ja Heikelianaan (Heikel-Heikinheimo – suku; n. 40 kpl) sekä Laestadiana-kokoelmaan (lestadiolaisen herätysliikkeen eri suuntauksiin lukeutuvien henkilöiden ja yhteisöjen arkistoista koostuva kokoelma; n. 30 kpl), pientenkin kirjeitä sisältävien naisten arkistojen merkitys on kokoaan suurempi osana laajaa kokoelmaa.

Arkistotason tietosisällön kuvailun ja asiasanoituksen perusteella OMA:n naisten arkistoissa on kaksi aihepiiriä ylitse muiden: sotiin ja uskonnollisuuteen liittyvät aiheet. Naisten arkistoille annetuista kaikkiaan 387 asiasanasta vain 11 esiintyi yli 10 arkistossa, ja näistä puolestaan yhdeksän liittyi sotiin tai uskonnollisuuteen. Sota-aika heijastui vahvasti elämään kotirintamallakin, ja uskonnollisuus vaikutti menneinä vuosikymmeninä jokapäiväiseen elämään vahvasti. Tämän lisäksi voi olla kyse siitä, että aineiston kuvailijan on helppo tunnistaa, kuvailla ja asiasanoittaa sota-aikaan ja uskonnollisuuteen liittyvää, sillä aineistomääriin suhteutettuna esimerkiksi sota-aika ei ihan sellaisena aineistokasaumana erotu kuin asiasanoituksen yleisyyden pohjalta olettaisi. Yllättävänä voi ehkä pitää, että tunteisiin liittyviä asiasanoja naisten arkistoilla oli niukasti  -  pääosa kuvailijoistakin on ollut naisia. 

Ammatin voisi olettaa vaikuttavan arkiston tietosisältöön, mutta vaikutus osoittautui odotettua niukemmaksi. Laajemmissa naisten arkistoissa ammatti heijastui selvemmin tietosisällössä, mutta pienissä arkistoissa sisällön niukkuuden ja rippeenomaisuuden seurauksena ammatti jäädä merkityksettömäksi, kun esimerkiksi harrastustoiminta dominoi tietosisältöä. Eniten OMA:ssa oli opettajien (50 kpl) ja sairaanhoitajien (10 kpl) arkistoja. Vanhin nainen, jonka ammatti mainitaan, oli 1825 syntynyt kauppias Josefa Annette Hedmansson.

Paitsi kuvailun teoreettinen tausta ja soveltamisohjeet sekä kuvailijan koulutustausta, tutkijoiden tarpeiden tuntemus tai ”kuvailunarvoisen tunnistamisherkkyys” myös arkiston järjestämistapa ja – tarkkuus vaikuttavat kuvailuun ja asiasanoitukseen. Nämä vaikuttavat samalla luonnollisesti niihin tuloksiin, joita tutkija saa tietokantoja käyttäessään. Tutkijan kannattaa tehdä monipuolisia hakuja mutta myös muistaa, että jatkuvasti osa henkilöarkistoista on järjestämättömiä tai tietosisällöltään täysin tai osin kuvailemattomia tai asiasanoittamattomia tai riittämättömästi tutkijan tarkan kysymyksenasettelun näkökulmasta kuvailtuja ja siten hakutuloksen ulkopuolella. Se, mitä on kuvailtu, ja se, mitä kokoelmissa on, eivät ole sama asia. Henkilöarkistojen käyttöön vaikuttavat myös tietosuojalainsäädäntö sekä luovuttajan mahdollisesti asettamat käyttörajoitukset, joiden vuoksi tutkija ei kotikoneellaan vielä pääse virtuaalitutkijasaliin henkilöarkistojen pariin, vaikka henkilöarkistoja olisikin digitoitu.

Mitä aukkoja OMA:n naisten arkistojen kokoelmassa oli? Etnisiä vähemmistöjä edustavien naisten arkistoja ei juuri ollut; tosin osaltaan tähän tulokseen vaikuttaa se, että etnisiteetti on arkaluonteinen henkilötieto ja siten henkilötietolainsäädännön mukaan sitä ei myöskään tietosisällön kuvailuissa voi avokätisesti kertoa. Maahanmuutto ja maastamuutto eivät olleet tyydyttävästi edustettuina. Myöskään yhteiskunnallisena vaikuttajana pohjoinen nainen ei vielä riittävästi esiintynyt OMA:n kokoelmissa.

 

Vuokko Joki, Maakunta-arkiston johtaja

Oulun maakunta-arkisto

Arkistoasiakkaan paras ystävä

Asiakirjat sisältävät valtavan määrän tietoa, jota ilman yhteiskunta ei toimisi. Asiakirjoilla on myös tärkeä merkitys monenmuotoisen tutkimuksen lähdeaineistona sekä kansalaisen tiedontarpeiden ja uteliaisuuden tyydyttäjänä.

Aivan niin kuin kirjastossa säilytettävät kirjat ja muut julkaisut, arkistoissa säilytettävät asiakirjat täytyy tietenkin paikallistaa, ennen kuin ne voidaan saada käyttöön. Nykyään tämä tapahtuu paljolti hakujärjestelmien avulla. Järjestelmien toimivuus riippuu paitsi teknisistä ratkaisuista myös siitä tiedosta, mitä järjestelmiin on hakukohteista tallennettu. Tämä ”tieto tiedosta” on kuvailutietoa.

Arkistokuvailu kerää ja tallentaa tietoa asiakirjallisesta tiedosta (tai yleisemmin tiedosta, jota käsitellään asiakirjallisena) tarkoituksenaan parantaa sen hallintaa ja käytettävyyttä. Historian varrella arkistoinstituutiot, virastot ja muut organisaatiot ovat käyttäneet monenlaisia välineitä kuvailutiedon esittämiseen: lähdejulkaisuja, lähdeoppaita, diaareja, kortistoja, arkistoluetteloita, arkistointisuunnitelmia jne. Arkistolaitoksen säilyttämien arkistoaineistojen kuvailutiedot löytyvät nykyään sähköisessä muodossa mm. arkistotietokannoista (Vakka, Aarre), Digitaaliarkistosta ja Arkistojen Portista. Arkistolaitoksen Astia-verkkopalvelun hakukeinot perustuvat viitetietokantoihin tallennettuihin kuvailutietoihin.

Arkistokuvailu poikkeaa kirjastojen ja muiden tietopalvelulaitosten harjoittamasta kuvailusta yhdessä keskeisessä suhteessa. Kuvailu ei palvele ensisijaisesti tiedonhakua vaan tiedon ymmärrettävyyttä ja todistusarvoa. Lähtökohtana on, että asiakirjallinen tieto kadottaa todistusvoimaansa, ellei sitä kiinnitetä siihen toimintayhteyteen, jossa se on syntynyt ja jossa sitä on käsitelty. Paperisessa asiakirjamaailmassa asiakirjojen sitominen toimintayhteyteensä on tapahtunut pitkälti arkistoinnin eli fyysisen järjestyksen avulla.  Digitaalisessa maailmassa kuvailu on ainoa keino toimintayhteyden dokumentoimiseen.

Asiakirjojen sisältöön perustuva tiedonhaku on ollut arkistoille ikuisuusongelma. Tämä johtuu monesta seikasta. Ensinnäkin asiakirjoja ei pidä järjestää sisällön mukaan, jos se merkitsee niiden erottamista alkuperäisestä toimintayhteydestään. Toiseksi asiakirjoja kertyy niin suuria määriä, että asiahakemistoja ja sisällönkuvauksia on voitu laatia vain rajoitetusti. Kolmanneksi edellä mainittu arkistokuvailun näkökulma vaikuttaa käytännössä edelleen niin, että tiedonhakua edistetään kuvailun ensisijaisen tehtävän ehdoilla. Voidaan jopa argumentoida, ettei asiahakemistojen ja vastaavien tiedonhaun apuvälineiden luominen ole oikeaa arkistokuvailua.

Neljänneksi, vaikka arkistot ja muut asiakirjallista tietoa hallinnoivat organisaatiot ovat varsinkin 1980-luvulta lähtien hyödyntäneet tietotekniikkaa asiakirjahallinnossaan ja tietopalvelussaan, panostukset sisällöllistä tiedonhakua edistävän kuvailutiedon sähköiseen tallentamiseen ovat jääneet puutteellisiksi.  Arkistolaitoskin voi katsoa asiassa peiliin. Vain osa arkistolaitoksen aineistoista on kyetty kuvailemaan ohjeistetusti. Tästä seuraa, että esimerkiksi Astia-palvelun hakutulos aiheenmukaisissa hauissa jää kovin vajaaksi.

Arkistolaitos on yhteistyössä muiden arkistotoimijoiden kanssa ryhtynyt uudistamaan arkistokuvailua. Tarkoituksena on saada aikaan kuvailusäännöt, jotka ottavat huomioon kaiken arkistollisin periaattein käsitellyn tietoaineiston ja kaiken kuvailutiedon, jota aineiston synnyn, käsittelyn ja käytön aikana kertyy. Toisin sanoen hankkeen kunnianhimoisena tavoitteena on luoda kattavat säännöt asiakirjallisen tiedon toimintayhteyden kuvailulle.

Nähtäväksi jää, miten uusi kuvailu onnistuu vastaamaan arkistoasiakkaiden tiedonhaun tarpeisiin. Arkistossa asiakkaan paras ystävä on perinteisesti ollut arkistonhoitaja-asiakaspalvelija. Voiko kuvailusta tulla joskus arkistoasiakkaan paras ystävä? Ja jotta niin kävisi, joutuvatko asiakkaat itse kuvailemaan ne aineistot, joita he eniten tarvitsevat, tavalla, jonka he näkevät parhaaksi?

Anssi Lampela

Ylitarkastaja

Oulun maakunta-arkisto

Pohjoisen sukututkijat ja OMA arkistomme

Oulun sukututkimusseura ry:n 40-vuotisjuhla pidettiin 23.3.2013 Oulun Ruotsalaisella koululla. Virkeässä keski-iässä olevan yhdistyksemme perustamiskokous pidettiin Oulussa 15. joulukuuta 1973. Perustajajäsenissä oli kolme metsänhoitajaa, kaksi insinööriä, yksi opettaja ja tietysti tarvittiin vielä se tärkein - eli myyntipäällikkö! Siinäkö salaisuus nopeasti kehittyneelle ja satoja jäseniä keränneelle yhdistyksellemme?

Neljässäkymmenessä vuodessa on nähty huiman muutos – aluksi selailtiin varovasti alkuperäisiä dokumentteja arkistoissa ja kirkkoherranvirastoissa, sitten tulivat mikrofilmit ja niiden lukulaitteet. Nyt materiaalia löytyy internetistä digitaalisessa muodossa - tieto on helpommin saatavilla, kiitos moninaisten hakutoimintojen - ja tutkittavan tiedon määrä on valtava.

Oulun sukututkimusseura järjesti kaksi vuotta sitten jäsenkyselyn. Vastausprosentti oli hyvä, 43%. Seurassa on tällä hetkellä 330 jäsentä - keski-iän ollessa 65 vuotta. Jäsentiedot saatiin ajan tasalle ja jäsenistön tutkimat suvut kartoitettua. Lisäksi saatiin arvokasta palautetta seuran toiminnasta sekä toiveita ja ideoita tulevalle toiminnalle. Näitä toiveita on hallitus pyrkinyt toteuttamaan kuluneiden kahden vuoden aikana. Olemme lisänneet merkittävästi sähköistä tiedottamista ja kuluvan vuoden suunnitelmiin kuuluu myös seuran digitaalisten julkaisujen tuonti jäsenistön saataville.

Haasteita yhdistyssektorilla riittää - yhdistystoimintaa ylläpitävät Suomessa tällä hetkellä pääosin suuret ikäluokat ja 1950-luvulla syntyneet. Ihmisten aktiivisuus osallistua yhteisölliseen toimintaan on vähentynyt. Myös vastuunjaossa on toisinaan ongelmia, sillä tehtävät kasaantuvat toistuvasti samoille ihmisille. Tiedottaminen on tärkeä asia yhdistystoiminnassa. Näihin haasteisiin pyrimme vastaamaan ja se on mahdollista vain aktiivisen jäsenistön avulla. Toivomme lisää nuoria ja innokkaita sukututkimusharrastajia jäsenistöömme!

Pohjoissuomalaisen sukututkijan apuna on ollut alusta lähtien oma arkistomme, sanalla sanoen OMA - Oulun maakunta-arkisto. Yhteistoimintamme on ollut moninaista - aikojen saatossa on järjestetty lukuisia kursseja ja koulutustilaisuuksia sekä opastusta sukututkijoiden eri tietolähteisiin. Sukututkimuksen 350-juhlavuonna OMA järjesti meille iltapäivän kahvitarjoiluineen. Myös OMA:n 80-vuotispäivänä sukututkijoita muistettiin - pidettiin Astia ja Portti -järjestelmien esittelytilaisuudet ja kerrottiin muutakin ajankohtaistietoa.

Oulun sukututkimusseuran ja Oulun maakunta-arkiston välinen tiedonkulku on mutkatonta ja nopeaa, onhan arkiston edustaja ollut yhdistyksemme varapuheenjohtajana aina vuodesta 1988 lähtien. Tässä tehtävässä ovat olleet Vuokko Joki ja Samuli Onnela vuoronperään, Vuokko nyt vuodesta 2002 lähtien. Myös useat arkiston tutkijat ovat tulleet tutuksi - aina löytyy henkilö jolta saa tietoa nopeasti. Arkiston väki on myös ilahduttanut Oulun sukututkija-lehden lukijoita asiantuntevilla artikkeleillaan.

Nyt kun on sopiva tilaisuus - esitän lämpimät kiitokset koko Oulun maakunta-arkiston väelle ja toivon yhtä antoisaa yhteistyötä myös tulevina vuosina!

Solja Holappa

Oulun sukututkimusseura, pj

http://suvut.genealogia.fi/oulu/

 

Muista tähti!

Arkistolaitoksen tutkijasaleissa asioinneille Astia on tullut jo tutuksi jo reilun vuoden ajan. Ilahduttavan moni on tutustunut ja ottanut käyttöön myös Astia-verkkopalvelun, jonka avulla voi omalta koneelta tilata asiakirjoja tutkijasaliin, hakea käyttölupaa sekä tarkastella omia tilauksia ja voimassa olevia käyttölupia.

Astia toi mukanaan uudenlaisen haun, jota sekä henkilökunta että asiakkaat ovat opetelleet käyttämään. Hausta on yritetty tehdä yksinkertainen. Siinä ei tarvitse tuntea arkiston rakennetta tai määritellä haun kohdistumista. Omat rajoitteet tälläkin hakutavalla on ja niiden tunteminen on hyödyllistä hakutulosta tarkasteltaessa.

Astia-haussa on käytössä sanan katkaisu ja katkaisumerkkinä toimii tähti-merkki *. Sanan voi katkaista sen alusta, lopusta tai keskeltä ja samalla kertaa myös useammasta kohdasta. Suomen kieli monine taivutusmuotoineen aiheuttaa sen, että perusmuodossa olevalla sanalla ei useinkaan kannata hakea. Esimerkiksi hakusana oulu jättää pois hakutuloksesta suuren osan sellaisista yhdistyksistä, joiden nimessä esiintyy sana Oulu, koska yhdistyksen nimessä käytetään tavallisesti muotoa Oulun. Hakusana oulu* on liian yleinen, mutta jos hakukenttään laitetaan vaikkapa oulu* *seura, saadaan hakutulokseen esimerkiksi Oulun hiihtoseura ry:n aineisto.

Samalla periaatteella esimerkiksi torppia koskevia tietoja haettaessa kannattaa samoin katkaista hakusana. Torppa palauttaa vain murto-osan torppia koskevasta aineistosta. Torp* tuo hakutuloksen mukaan vaikkapa torpankontrahdit, torppalainat ja torpparit. Hakusana *torp* tuo hakutulokseen mukaan lisäksi esimerkiksi kruununmetsätorpat ja metsänvartijatorpat.

On selvää, että hakutulosten suuri määrä ei ole haun tarkoitus ja jo kymmenienkin hakutulosten selaaminen on työlästä. Hakutulosta voi rajata lisäämällä useampia hakusanoja, rajaamalla hakua ajallisesti tai hyödyntämällä hakutuloksen rajausmahdollisuuksia. Aikarajain löytyy Lisää hakuvaihtoehtoja –linkistä. Hakutuloksen rajausmahdollisuudet puolestaan löytyvät vasemmasta reunasta hakutuloksen yhteydestä. Lisätietoja näiden käytöstä löytyy verkkopalvelun ohjeista (Tietoa palvelusta -> Ohjeet).  Myös kunkin hakutulokseen sisältyvän osuman kohdalla merkittyjä hakuosumia voi hyödyntää haun rajaamisessa, esimerkiksi käyttämällä niitä hakusanoina uusissa hauissa.

Haku kohdistuu arkistoista laadittuihin luetteloihin ja hakemistoihin, ei siis itse asiakirjoissa oleviin tietoihin. Osa luetteloista on laadittu aikana, jolloin ei ollut aavistustakaan siitä, että tietoja voitaisiin joskus hakea tällä tavoin. Hakutulokseen vaikuttaa se, mitä tietoja luetteloihin on merkitty. Esimerkiksi uusimmissa henkikirjoissa on aika usein merkitty, minkä kuntien henkikirjat kuhunkin niteeseen sisältyvät. Vanhemmissa henkikirjaniteissä saattaa olla koko hallinnollisen alueen eli koko kihlakunnan tai koko läänin henkikirjat yhdessä niteessä, jolloin luetteloihin ei ole välttämättä merkitty niitä kuntia, joiden henkikirjat kyseisestä niteestä löytyvät. Näin ollen hakeminen kunnan nimellä ja henkikirjat-hakusanalla ei useinkaan anna hakutulokseksi kaikkia kyseisen kunnan henkikirjoja, jotka ovat tutkittavissa.

Arkistoihin sisältyvät asiakirjat sisältävät hyvin paljon monenlaista tietoa, jota kaikkea ei ole mahdollista merkitä hakemistoihin ja sitä kautta tuoda mukaan haun piiriin. Hakemistojen tiedot ovat siten aina vain aavistus siitä, mitä itse asiakirjat sisältävät. Tiedon hakeminen ja yhdisteleminen ovat arkistojen käyttäjän ja tutkijan työtä ja löytämisen riemua.

Astia-verkkopalvelun hakua voi kokeilla ja käyttää myös ilman rekisteröitymistä verkkopalvelun käyttäjäksi. Tällöin haun piirissä eivät ole 100 vuotta vanhoja tai sitä nuorempia tietoja sisältävien henkilöarkistojen hakemistotiedot.

Hakua saa ja kannattaa kokeilla. Yhtä oikeaa tapaa hakea ei ole olemassa. Kokeilemalla löytää oman tapansa hakea ja tässäkin harjoitus tekee mestarin. Tervetuloa tutustumaan Astia-hakuun. Löydät Astian joko arkistolaitoksen kotisivulta Aineistot-välilehdeltä tai suoraan www.arkisto.fi/astia. Niin, ja muistathan sanan katkaisun ja tähden käytön! 

Satu Kantola

Ylitarkastaja

Oulun maakunta-arkisto

Joulupukki: Yksityisarkistojen ykkönen

Kuusitoista miljoonaa kirjettä vuodesta 1985 tähän jouluun! Yli puoli miljoonaa lasta maailman joka kolkasta lähestyy edelleen vuosittain Joulupukkia kirjeellä tai kortilla, vaikka kaikkialla puhutaan tiedonkulun sähköistymisestä ja uuslukutaidottomuuden lisääntymisestä. Kirjeet ovat suuri, ainutlaatuinen, kulttuurihistoriallinen aarre, jonka tallentamisesta Joulupukki postitonttuineen alkoi jo vuosia sitten kantaa huolta. Pulmaan löytyi luonteva ratkaisu: Suomen pohjoisin arkisto, Oulun maakunta-arkisto. Historiallinen Joulupukin Pääpostin ja Oulun maakunta-arkiston välinen luovutussopimus allekirjoitettiin Napapiirillä 18.2.1998. Systemaattinen otos kirjeistä kasvattaa arvoaan siis jo viidettätoista vuotta.

Kirjeet saapuvat Napapiirin postiin, missä postin tontut lajittelevat ne maittain ja avaavat, sekä keräävät kirjeistä osoitteita vastauskirjeitä varten. Luovutussopimuksen mukaisesti he toimittavat kirjeistä samoin tein myös vuosittaisen otoksen Oulun maakunta-arkistolle. Sisällölliseen otantaan tontut valikoivat ”oikeita” kirjeitä, joihin lähtee vastauskirje. Lopuista kirjeistä otettava mekaaninen sokko-otanta heijastelee myös niiden kirjeiden sisältöä, joihin ei ole vastattu. Tällaisia ovat esimerkiksi pelkät lahjatoivelistat. Sokko-otanta tehdään siinä suhteessa kuin kirjeitä on saapunut eri maista. Viisivuosittain arkistoon lähtee suurempi, noin kymmenen tuhannen kirjeen otos, välivuosina pienempi.

Tontut tulevan arkistoaineksen äärellä.

Oulun maakunta-arkistossa Joulupukin arkiston kirjeet ja kortit on järjestetty lähettäjämaiden mukaisesti. Kirjeet ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vapaasti kaikkien tutkittavissa. Kirjeistä voi luoda käsityksen Joulupukille osoitettujen lahjatoivomusten ja muiden toiveiden kirjosta. Kirjeiden perusteella voi tutkia eri maanosissa ja valtioissa asuvien lasten jokapäiväisen elämän kulttuurieroja, sillä lapset kertovat kirjeissä perheistään, maastaan, koulunkäynnistään, harrastuksistaan ja ystävistään, sekä lähettävät Joulupukille itse tekemiään lahjoja ja piirustuksia.

Kirjeiden monipuolisuuteen nähden tutkimustyötä niiden pohjalta on tehty suhteellisen vähän. Tähän lienee syynä tutkijoille selviävä aineiston huikea, lähinnä rekka-autoyksiköllä mitattava määrä. Tutkimusaineiston pelottavaa äärettömyyttä voi rajoittaa, kun rajaa itselleen tarkasti määritellyn otoksen arkiston aarteesta ja muistaa, että arkiston tuhannet kirjeetkin ovat vain pieni osa tuosta alkuperäisestä kirjevuoresta.

Laatu korvannee tutkimusten määrän, sillä Joulupukille saapuneita kirjeitä on tähän mennessä käytetty aineistona usealla eri tieteenalalla. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa on tehty kaksi vaatetusalan pro gradua, jossa lasten kirjeistä on etsitty mielikuvia tonttupukujen sekä Joulupukin asun suunnitteluun. Töiden pohjalta suunnitellut asut ovat edelleenkin osin työkäytössä Joulupukin Pajakylässä Napapiirillä.  Rovaniemen ammattikorkeakoulun matkailualan koulutusohjelmassa on valmistunut kaksi lopputyötä, joiden tavoitteena on ollut selvittää Joulupukille saapuvien kirjeiden ja niihin lähetettävien vastauskirjeiden merkitystä Rovaniemen alueelle. Vaasan yliopiston markkinoinnin laitoksella on tehty tutkielma lasten lahjatoiveista Suomessa ja Englannissa. Oulun yliopiston suomen kielen laitoksella on tehty lapsen kielen kehitystä tutkiva pro gradu ja itse olen puolestani viimeistelemässä gradua Oulun yliopiston kirjallisuuden laitokselle. Tutkin aikuisten kirjoittamista kirjeistä heidän mielikuviaan Joulupukista. Työskentelen kirjetonttuna Joulupukin Pääpostilla, ja tontulle sopivasti taidan valmistua juuri joulunalusviikolla.

Joulupukki toimii yksityisarkiston perustajana kannustavana esimerkkinä kaikille yksityisille ja yhteisöille, joiden hallussa on kansallisomaisuuteen kuuluvia asiakirjoja. Omaa aikaansa ja kirjoittajien tuntoja peilaavien arvokkaiden kirjeiden kohtalo ratkesi siis lopulta onnellisesti.

Rauhaisaa Joulun Aikaa Kaikille toivottaa,

Riitta -kirjetonttu Mattila

Joulupukin Pääposti, Napapiiri

Tutkimusten viitetiedot:

Kaveri, Minna 2011: Rakas joulupukki! Mikä meininki Napapiirillä? Lasten kirjeet joulupukille vuosina 1997 ja 2007. Suomen kielen pro gradu. Oulu: Oulun yliopisto.

Koskenranta, Merja ja Taival, Elena 1999: Joulupukille vuonna 1999 ranskasta, saksasta ja venäjältä tulleiden kirjeiden analyysi. Matkailualan opinnäytetyö. Rovaniemi, Rovaniemen ammattikorkeakoulu.

Rytkönen, Annamari 2008: Olemus ja oleminen: joulupukin pukeutumiskuva. Tekstiili- ja vaatetusalan pro gradu -työ. Rovaniemi, Lapin yliopisto.

Sarkkinen, Marjut 2008: Tonttupuku: maailman lasten mielikuvat suunnittelun ideanlähteinä. Tekstiili- ja vaatetusalan pro gradu -työ. Rovaniemi, Lapin yliopisto.

Tikkanen, Johanna 2004: Joulupukin pr-kirjeet. Matkailualan opinnäytetyö. Rovaniemi, Rovaniemen ammattikorkeakoulu.

Halkoaho, Jenniina ja Laakso, Maarit ja Laaksonen, Pirjo ja Lahti, Johanna 2009: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? - Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajina. Kulutustutkimus.Nyt 1/2009.

Lähetystöjen arkistojen kertomaa

Arkistoa järjestettäessä avautuu asiakirjoista usein inhimillisen elämän koko kirjo. Ulkoministeriön lähetystöjen ja konsulaattien asiakirjoista löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, millaisiin vaikeuksiin suomalaiset voivat ulkomailla joutua. Henkilökunnallekaan olosuhteet kohdemaassa eivät aina ole kotimaan luokkaa ja eteen tulleet arkielämän hankaluudet saattavat välillä tuntua ahdistavilta.

Erään lähetystön henkilökunta koki arkielämän pyörittämisen perin työlääksi. Jos paikallisista kaupoista oli jotain saatavissa, se vaati jonottamista ja laatu oli usein huono, virka-asunnon keittiössä vilisi rottia ja torakoita, asioita avittamaan tarvittiin lahjontaa tupakan ja juomien muodossa, bensapula vaivasi ja autot joutuivat jatkuvasti ilkivallan kohteeksi.  Jotain positiivista sentään löytyi, kun lähetystön naispuoliset työntekijät saattoivat käydä ilman miesseuraa ravintolassa, teatterissa tai elokuvissa sekä liikkua kadulla iltaisin, elleivät sattuneet pelkäämään vesikauhuisia tai muita kulkukoiria, joita kaupunki oli täynnä. Lähetystön työntekijät kuvasivat suhtautumistaan vaikeuksiin kirnuun heitetyn sammakon kaltaiseksi:”Tähän piimään en huku. Minä rimpuilen ja rimpuilen” sanoi sammakko kirnussa ja istui aamulla voikokkareen päällä.

Hankaluuksia, joskin erilaisia, oli muissakin lähetystöissä.  Kiire rasitti pahiten niitä lähettiläitä, jotka olivat varsinaisen asemamaansa lisäksi sivuakkreditoitu myös muihin maihin.  Monelle nykyisin työelämässä pyristelevälle lienee tuttu epämiellyttävä tunne siitä, että olisi oltava kahdessa paikassa samanaikaisesti, saati sitten kahdessa maassa yhtä aikaa. ”Kirjoitan verekseltään taasen koettuani, kuinka kiusallista on, etten voi jakaa itseäni kahtia. Olisi pitänyt olla tänäänkin kahdessa maassa yhtä aikaa…”.  Näin kirjoitettiin jo 1930-luvulla. Alati muuttuvissa tilanteissa lähetystöjen henkilökunnalta on todennäköisesti vaadittu jakautumiskyvyn lisäksi myös nykytermein kuvattuna joustavuutta ja muutoskestävyyttä. 

Näitä ja monia muita tarinoita löytyy Oulun maakunta-arkistossa säilytettävänä olevista Ulkoasianministeriön edustustojen arkistoista. Oulun maakunta-arkistoon siirrettiin vuonna 2010 noin kilometrin verran 56 eri konsulaatin ja lähetystön arkistoja vuosilta 1918 - 1983. Osittain samoja aineistoja on myös Ulkoministeriön keskusarkistossa. Oulun maakunta-arkistossa on järjestetty näitä aineistoja 85 hyllymetriä. Osa on kokonaan järjestämättä, mutta monista järjestämättömistä arkistoista on olemassa inventointiluettelot, vaikka tarkempaa luettelointia ei olekaan vielä tehty.

Konsulaatit ja lähetystöt hoitavat asioita, jotka saattavat olla eduksi Suomen valtiollisten etujen valvonnalle, diplomaattisuhteiden sekä kaupankäynnin ja merenkulun hoitamiselle. Suomen kansalaisten etujen valvonta ja viranomaisasioissa avustaminen ovat myös edustuston tehtäviä. Ulkomaanedustustojen asiakirjat käsittävät diaareja, luetteloita, henkilökortistoja, pöytäkirjoja, kirjeenvaihtoa, raportteja ja tiliasiakirjoja. Aineiston joukosta löytyy mielenkiintoista tietoa mm. Suomen talvisotaan tarjoutuneista vapaaehtoisista ja muusta sodan aikana tarjotusta avusta. Sukututkijoita voi erityisesti kiinnostaa merisatamakaupunkien edustustojen arkistosta löytyvät luettelot satamaan saapuneista suomalaisista laivoista, merimiesluettelot ja -kortistot sekä passi- ja viisumiasiakirjat.

Asiakirjat ovat vapaasti tutkijoiden käytettävissä, mutta arkaluonteisia henkilötietoja sisältävät asiakirjat ovat käyttörajoitettuja.


Ylitarkastaja Tuula Leskelä
Oulun maakunta-arkisto

Vireä kahdeksankymppinen OMA juhli merkkipäiväänsä perhepiirissä

Oulun maakunta-arkiston virallinen 80-vuotissyntymäpäivä ajoittui tammikuun puoliväliin, mutta juhlia vietettiin kevään korvalla maaliskuussa. Juhlaan 22.3.2012 ja seuraavana päivänä pidettyyn juhlaseminaariin kokoontui runsaasti sidosryhmien ja yhteistyökumppaneiden edustajia sekä entisiä työntekijöitä ja tutkijasalista tuttuja.

Juhlassa kuultiin tervehdykset asiankuuluvien kehujen ja kiitosten kera niin Helsingin suunnalta kuin paikallisesti. Maakunta-arkiston johtaja johdatti omassa puheenvuorossaan kuulijat Oulun maakunta-arkiston toimintavuosikymmenten läpi ja kertoi tiukoista paikoista ja käännekohdista. Mukaan mahtui myös sattumuksia vuosien varrelta, jotka naurattivat kuulijoita.

Juhlan yhteydessä avattiin saamelaisista kertova asiakirjanäyttely ”Aslak”. Näyttelyssä esitellään maakunta-arkiston pohjoisinta osaa koskevaa aineistoa ja samalla kunnioitetaan lähes 40 vuotta Oulun maakunta-arkiston hoitajana toimineen Aslak Outakosken työtä.

Juhlaseminaari Oulun maakunta-arkisto ja pohjoisen Suomen historiantutkimus järjestettiin 23.3.2012. Seminaarin puheenjohtajana toimi professori Jouko Vahtola. Seminaarin alustajat peilasivat omien tutkimusalueidensa kautta Oulun maakunta-arkiston ja erityisesti sen säilyttämien aineistojen merkitystä puolen Suomen historiantutkimukselle.

FT Ritva Kylli kertoi maakunta-aatteen ja maakuntaidentiteetin merkityksestä Oulun maakunta-arkiston perustamisvaiheessa. Vanhan kirjasto- ja museotalon, puu-Ainolan, tulipalo vuonna 1929 antoi lisää puhtia maakunnan miesten ponnisteluille maakunta-arkiston saamiseksi Ouluun. Arkistoaineiston kokoaminen yhteen paikkaan tutkijoiden saataville loi perustaa pohjoisen Suomen maakuntahistoriahankkeille ja yleensä maakunnan asukkaiden historiatietoisuudelle.

FT Matti Enbuske käsitteli alustuksessaan puolestaan Lapin historian tutkimuksen eri vaiheita ja asiakirjallisen muistin tarvetta. Enbuske painotti arkistoaineiston merkitystä keinona pureutua historiallisiin ilmiöihin monipuolisesti ja ”lahjomattomasti”, vailla tradition painolastia.

Professori Hannu Mustakallio nosti esille Oulun maakunta-arkistossa säilytettävän Laestadiana-kokoelman keskeisenä tutkimuksen lähdeaineistona. Sen rinnalla merkittävät yksityisarkistot, kuten piispa Martti Simojoen arkisto sekä Oulun tuomiokapitulin arkisto muodostavat perustan kirkkohistorian tutkimukselle. Mustakallio osoitti kuulijoille, että tuomiokapitulin arkisto on mielenkiintoinen lähdeaineisto myös muulle tutkimukselle kertomalla ”taivaan valtakunnan tabelleista” ja niiden sisällöstä.

Dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa toi esille yksityisarkistojen merkityksen muodostettaessa kuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Yksityisarkistot valottavat menneisyyttä läheltä, arjesta ja tunteen tasolta. Yhdistysten arkistot kertovat muustakin kuin yhdistyksen omasta toiminnasta, esimerkiksi poliittisen ilmapiirin kehityksestä tai tapakulttuuriin muutoksesta. Muistelmat tai elämäkerrat eivät korvaa autenttisen materiaalin käyttöä. Tutkija voi tulkita samaa lähdettä eri tavalla päästyään tekemään lähdekritiikkiä ja tutkimaan lähteen syntyaikaa.

Isohookana-Asunmaa tiivisti arkiston merkityksen seuraavasti: ”Arkisto – paikka, jossa moni haluaisi viettää koko elämänsä, paikka, jossa hiljaisuus on rakastettava, paikka, jossa koskaan ei voi tuntea oloaan yksinäiseksi, paikka, joka saa posket punastumaan.”

Seuraavalle vuosikymmenelle siirtyneen Oulun maakunta-arkiston henkilökunta toivottaa uudet ja entiset asiakkaat tutustumaan pohjoisen Suomen menneisyyteen, ensi käden lähteiden kautta!

Oulun maakunta-arkiston 80-vuotisjuhlaseminaarin alustuksia käsitellään laajemmin kesäkuun alussa ilmestyvässä Akti-lehdessä.

Ylitarkastaja Satu Kantola

Oulun maakunta-arkisto

Kirjeitä Joulupukille

Marraskuu on vaihtunut joulukuuksi ja joulunodotus on alkanut. Oulun maakunta-arkistossa se tarkoittaa perinteisen joulun ajan näyttelyn, Kirjeitä Joulupukille, esillepanoa. Viime vuosina esillä on ollut Joulupukille lähetettyjä kirjeitä mm. Thaimaasta, Italiasta ja Venäjältä, mutta tänä jouluna valitsin näyttelyyn suomalaisten lasten kirjoittamia kirjeitä Joulupukille.

”Rakas Joulupukki, olen ollut kiltti. Myös veljeni Oskari on ollut. Minä toivon Bionicle-elokuvan ja ritarilegoja. Oskari toivoo radio-ohjattavaa autoa…” Näin kirjoittaa 6-vuotias Kari horjuvin kirjaimin varmasti ensimmäistä kirjettään Joulupukille. Risto on puolestaan askarrellut mainoslehdistä leikkaamistaan kuvista lelukatalogin, josta pukin on ollut vara valita lahja.

Nämä ja tuhannet muut Joulupukin ympäri maailmaa saamat kirjeet ovat Joulupukin arkistossa, jota ei säilytetäkään Korvatunturilla vaan täällä Oulun maakunta-arkistossa! Joulupukin arkistossa on kirjeitä vuodesta 1997 lähtien kymmenistä eri maista ja kaikista maanosista, paitsi Etelämantereelta - ainakin toistaiseksi.

Pääasiassa Joulupukille kirjoittavat lapset ja nuoret. He kertovat pukille kirjeissään ja korteissaan joululahjatoiveensa lisäksi omasta perheestään, lempiharrastuksistaan, koulunkäynnistään ja omasta kotipaikastaan. Monesti kirjeet on koristeltu hienoilla piirustuksilla ja askarteluilla, joiden suosituimpana aiheena on itse Joulupukki poroineen ja lahjasäkkeineen.

Vaikka Joulupukki on meille useimmille niin rakas, niin kovin harvoin hänen arkistoaan on käyty tutkimassa. Ehkä syynä on ollut se, että tieto Joulupukin arkiston olemassaolosta ei ole tavoittanut tutkijoiden korvia. Joulupukin arkisto on kuitenkin vapaasti kaikkien tutkittavissa. Kirjeet Joulupukille avaavat oven eri maissa asuvien lasten maailmaan.

Jouluun on vielä pari viikkoa, joten vielä on mahdollista kirjoittaa oma lahjatoiveensa Joulupukille. Minun toiveeni on rauhaisa joulu, jolloin on aikaa nauttia perheen seurasta sekä hyvästä ruoasta.

Hyvää joulunodotusta!

Riikka Pyykkö

Tutkija, Oulun maakunta-arkisto