Lähihistoriaamme löytämässä

Pohjoismaiden valtionarkistonhoitajien kokouksen tuoreesta raportista ilmenee, että pohjoismaisen historiamme tutkijoiden käytössä on noin 150 miljoonaa kuvaa, jotka on digitoitu Ruotsissa. Suomen arkistolaitos on tuloksellaan hieman jäljessä, 18 miljoonaa sivua ovat luettavissa omassa digitaaliarkistossamme.  Suunta ja latu ovat oikeat, mutta maali kaukana.

Tutkijasalin päivystäjä törmää päivittäin mitä monimutkaisimpiin kysymyksiin. Onko arkistossanne vuoden 1917-mallisen 155 millimetrin haupitsin kantakirja? Entä missä ovat 1930-luvulla valtionarkistoon luovutetut Rauman raastuvanoikeuden tuomiokirjeet? Tai missä sijaitsi kotitilamme vuonna 1789? Edellä vain muutama työpäivän ensimmäisistä kysymyksistä. Olen varma, että kollegani niin maakunta- kuin muissakin arkistoissa törmäävät samanlaisiin kysymyksiin jatkuvasti. Yhteistä on se, että päivystäjä pyrkii kaikin tavoin auttamaan tiedonhakijaa. Toimipisteisiimme hakeutuu uteliaita, ongelmien ratkomisesta kiinnostuneita, siis valistuneita ihmisiä.

Tämän tekstini lähtökohta on kuitenkin hieman erilainen. Luen parhaillaan dosentti Antti Kujalan uutta kirjaa Neukkujen taskussa. Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956-1971 (Tammi, 2013). Se on tietääkseni ensimmäinen, erinomaisen tarkasti kirjoitettu tutkimus ajasta, joka on vaikuttanut ikäisteni elämään paljon, ehkä paljon enemmän kuin olemme osanneet ajatellakaan. Mitä oikeastaan tarkoittaakaan ns. rähmälläänolo? Kuinka härskisti toimivat johtavat poliitikkomme mielistellessään neuvostoliittolaisia rahankerjäysmatkoillaan Moskovaan, Tukholmaan ja muualle Eurooppaan? Kujalan kirjan keskeinen aineisto on Suomen ja Venäjän arkistolaitoksien yhteisen mikrofilmausvaihtosopimuksen ensimmäinen, kaunis hedelmä. Kuinka paljon tuleekaan maamme menneisyyden kuva muuttumaan kunhan saamme jatkoa kopiointiprojektille? Ei ehkä lähivuosina kovin paljon, mutta pari- kolmekymmentä vuotta, ja katso. Se edellyttää jo nyt, että tulevia historiantutkijoita kouluttavat yliopistot kiinnittävät entistä enemmän huomiota venäjänkielen ja -historian opiskeluun, väheksymättä yhtään ruotsinkielen osaamisen merkitystä.

Valtionarkisto, ja myöhemmin arkistolaitos, on toki aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomen historian keskeisten arkistoaineistojen saaminen tutkijoiden käyttöön on turvattava kaikin mahdollisin keinoin. Suomen kirkonarkistot, sukututkimuksen ja paikallishistorian peruslähdekokonaisuudet, tallennettiin mormonien varoin vuodesta 1949 lähtien. Ylimääräisillä rahoilla kuvattiin niin voudin- kuin läänintilitkin, samoin vanhimmat tuomiokirjamme.

Vähintään yhtä tärkeä projekti oli kun arkistonhoitaja Kauko Pirinen lähetettiin 1950-luvun alussa pohjustamaan Ruotsin valtionarkistossa säilytettävän, Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamista. Sivumennen sanoen tuo aineisto olisi pitänyt siirtää alkuperäisenä Suomeen jo Haminan rauhansopimuksen mukaisesti, mutta se ei koskaan toteutunut. Arkistot ovat edelleen Mariebergissä vaan väliäkö sillä enää. Kansallisarkistossa ja useassa maakunta-arkistossa on tutkijoiden käytössä lähes täydellinen kokonaisuus yhteisen historiamme ajalta.

Vielä Venäjän kanssa käytävään mikrokuvausvaihtoon. Nykyinen tilanne ei ole missään tapauksena ainutkertainen. Jo vuonna 1955 valtionarkisto teki aloitteen Neuvostoliitossa säilytettävien Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamisesta. Monimutkaisen hallinnollisen prosessin jälkeen vuonna 1956 varattiin suomalaisille asiantuntijoille tilaisuus tutustua kahden kuukauden ajan Neuvostoliiton valtionarkiston asiakirjoihin. Työ päättyi 14.12.1956, ja sen tulos on käytettävissä NL-tunnuksella varustetuilla mikrofilmeillä. Valtionarkiston tehtävän vaikeutta kuvastaa, tänään ehkä käsittämättömällä tuntuva, luettelon huomautus: ulkomaalaisilta on näiden filmien käyttö kielletty. Tämä rajoitus poistui, kun Neuvostoliitto hajosi.

Digitalisointi, sähköinen formaatti ja tiedonhakemisen nopeuden vaatimus ovat tämän päivän mantroja, hyvä niin. Mutta olen vakuuttunut siitä, että edellisten arkistonhoitajapolvien mikrokuvausvisio palvelee tutkijoita vielä vuosikymmeniä yhtä hyvin kuin sen on tehnyt sitä jo yli 60 vuotta.

Pertti Vuorinen
tietopalvelija Kansallisarkistosta

Mikä on varmuusfilmiarkisto?

Mikkelin maakunta-arkiston yhteyteen Naisvuoren uumeniin valmistui vuonna 1989 erityistila mikrofilmien säilytykseen. Valtakunnalliseen mikrofilmiarkistoon suunniteltiin erityisolosuhteet pysyvästi säilytettäville mikrofilmeille, jotka eroavat materiaalinsa ja valmistustapansa puolesta ns. käyttöfilmeistä. Kun käyttöfilmi säilyy säilytystavasta riippuen vain muutaman kymmenen vuotta, on pysyvästi säilytettäväksi suunnitellun mikrofilmin elinikä sama kuin paperin, jos sitä säilytetään asianmukaisissa tiloissa.

Varmuusfilmiarkiston ensisijainen tarkoitus on taata arkistolaitoksen varmuusfilmeille, käyttökopioiden emoille, asianmukaiset säilytystilat. Ennen varmuusfilmiarkiston valmistumista mikrofilmejä oli säilytetty sekä Mikkelin maakunta-arkistossa että Valtionarkistossa paperiasiakirjoille suunnitelluissa tiloissa. Arkiston tilamitoituksessa huomioitiin myös muu valtakunnallinen mikrofilmien säilytystarve ja tuleva kasvu. Arkiston 120m²:n tilaan saatiin kaksikerroksisella hyllyjärjestelmällä hyllytilaa yli 2000 hm.

Tilan valmistuttua arkistolaitos siirsi kaikki varmuusfilminsä Mikkeliin. Samanaikaisesti sovittiin Kirkkohallituksen kanssa luterilaisten seurakuntien mikrofilmien säilyttämisestä varmuusfilmiarkistossa. Siihen saakka seurakunnat olivat voineet lähettää mikrofilmiensä varmuuskappaleet Kirkkohallitukseen säilytettäviksi, jossa ei kuitenkaan ollut tähän asianmukaisia tiloja. Kirkkohallitus antoi 1990-luvun alussa seurakunnille suosituksen varmuusfilmien tallettamisesta Mikkeliin ja suurin osa seurakunnista noudatti suositusta ja siirsi vähitellen mikrofilminsä asianmukaisiin tiloihin.  Siirtoa edesauttoi se, että arkistolaitos ei perinyt eikä edelleenkään peri seurakunnilta vuokraa säilytystilasta.

Vuosien saatossa turvallisen tilan mikrofilmeilleen ovat saaneet mm. mikrofilmausta tehneet valtion virastot, joista suurimpana Maanmittauslaitos, kunnat, valtionapua saavat arkistot ja yritykset. Muilta kuin seurakunnilta maakunta-arkisto perii vuokraa säilytystilasta käytetyn hyllymetrimäärän mukaan.

Tällä hetkellä säilytyksessä on yli 30 000 mikrofilmirullaa ja yli 1,2 miljoonaa mikrofilmikorttia. Hyllykapasiteetista on arkistolaitoksen omassa käytössä 596 hm ja vuokralla 301 hm. Vapaata tilaa on vielä 1392 hm.

Kaikki varmuusfilmiarkiston mikrofilmit ovat ns. tallekappaleita, joita ei anneta tutkijoille. Kun varmuusfilmiarkistoa suunniteltiin, mikrofilmiä pidettiin helpoimmin kopioitavana säilytysformaattina. Niinpä Mikkelin maakunta-arkistossa aloitettiin kirkonkirjamikrokorttien kopiointi 1990-luvun alussa. Parhaimmillaan maakunta-arkistossa kopioitiin lähes 70 000 mikrokorttia vuodessa. Tekniikan kehittyessä ja säilytys- sekä ennen kaikkea käyttöformaattien muuttuessa digitaalisiksi myös mikrofilmien kysyntä väheni, jolloin mikrofilmien kopioinnista Mikkelissä luovuttiin vuonna 2009.

Vaikka mikrofilmin asema käyttöformaattina on vähentynyt, säilytysformaattina se edelleen on voimissaan, kun tarvitaan pitkää säilyvyyttä ja helppoa kopioitavuutta sekä analogiseen että digitaaliseen suuntaan. Kuten paperi myös mikrofilmi tulee säilyttää asianmukaisessa tilassa ja toistaiseksi ainut sellainen paikka Suomessa on Mikkelin maakunta-arkiston varmuusfilmiarkisto.

Eino Parviainen
Ylitarkastaja
Mikkelin maakunta-arkisto