Eurooppa-projekti toi ratkaisun paikalliskulttuurin säilyttämiseen ja esittämiseen verkossa

Topoteekki tulee Itävallasta

Vuonna 2014 käynnistettiin Itävallassa toimivan Kansainvälisen arkistotutkimuksen keskuksen (ICARUS) johdolla Community as Opportunity (CO:OP) –niminen projekti, jonka yhtenä päämääränä oli löytää ratkaisu kotiseutuyhdistyksiä ja muita paikallistoimijoita vaivanneeseen pulmaan siitä, miten kotiseutuaineistoja voisi säilyttää, esittää ja tarvittaessa jakaakin verkon välityksellä. Marraskuun loppuun jatkuva projekti on osa Luova Eurooppa –ohjelmaa ja siihen osallistuu 17 arkistoa ja yliopistoa 11 Euroopan maasta. Suomesta mukana on Kansallisarkisto.

Projektin aikana on luotu Topoteekki-niminen käyttöliittymä, jonka kautta kotiseututoimijat tai vaikka tietystä historian teemasta (esim. sotahistoria tai hautausmaat) kiinnostuneet voivat esittää kuvia, videoita tai ääntä sekä halutessaan myös saattaa sen topoteekin käyttäjien ladattavaksi. 

Topoteekit valloittavat Eurooppaa. Suomessa niitä on
tällä hetkellä kuusi.

Suomalaiset topoteekit

Keski-Euroopassa topoteekkeja on jo runsaasti ja Suomessakin niitä on jo kuusi kappaletta: Kaarinan Piikkiö, Mikkeli, Mäntsälä, Saamenmaa (Sápmi), Sastamalan Suodenniemi ja Säkylä. Neljää topoteekkia ylläpitää paikallinen kotiseutuyhdistys, yhtä kaupunginmuseo ja yhtä Kansallisarkisto itse.

Topoteekkien aineistot on etupäässä digitoitu ihmisten kotiarkistoista, mutta mukana on jonkin verran myös museoiden ja arkistojen kokoelmiin sisältyviä kuvia ja asiakirjoja. Kaikkiaan suomalaisiin topoteekkeihin on tallennettu jo tuhansia paikalliskulttuurin kuvia ja asiakirjasivuja ja muutama äänitiedostokin niistä löytyy. ICARUS on luvannut säilyttää pysyvästi CO:OP-projektin kestäessä topoteekkeihin ladatut kohteet ja niiden metatiedot.

Ensimmäiset kokemukset topoteekeista ovat olleet rohkaisevia ja nyt voimmekin tarjota uusia topoteekkeja avattavaksi mihin päin Suomea tahansa.

Miten topoteekki perustetaan?

Topoteekkia perustettaessa sille valitaan enintään viisi ylläpitäjää, joiden tehtävänä on viedä julkaistavaksi tarkoitetut aineistot topoteekkiin ja lisätä niihin tietyt metatiedot (mm. paikalliset ja yleiset tunnisteet, laatimisajankohta, aineistotyyppi, aineiston omistaja ja käyttölisenssi). Metatietotyö on ajoittain koettu työlääksi mutta toisaalta rutiinin muodostumisen on todettu nopeuttavan työskentelyä. Lisäksi ylläpitäjien tehtävänä on yleisön kommenttien (mikäli niitä vastaanotetaan) käsittely ja julkaisu.

Liikkuvia digitointiasemia on käytetty eri puolilla Suomea. Tässä
niitä viritellään Mäntsälän Pitäjäntuvalla.

Aineiston topoteekkiin digitoitavaksi luovuttanut omistaja päättää aineistonsa käyttölisenssistä ja jatkokäyttöoikeudesta. Käytössä ovat globaalisti tunnetut Creative Commons (CC) –lisenssit, joilla uudelleenkäyttöä säädellään. Vanhat aineistot ovat yleensä helposti julkaistavissa mutta uudemmissa on huomioitava tekijänoikeus- ja henkilörekisterikysymykset. Uuttakin aineistoa voi julkaista, jos aineiston luovuttaja on myös tekijänoikeuden haltija ja jos julkaisusta on sovittu kuvissa esiintyvien henkilöiden kanssa.

Topoteekki-sopimuksen ICARUKSEN kanssa tehneillä on mahdollisuus lainata Kansallisarkistosta liikkuvia digitointiasemia aineiston topoteekkiin digitoimista varten. Laitteita lainataan niiden edestakaisten rahtikustannusten hinnalla. Asemia on neljä, joista yksi sopii enintään A3-kokoisen aineiston digitointiin, kaksi (koko A4) erityisesti valokuvien, diojen ja negatiivien digitointiin sekä yksi hyväkuntoisen paperiaineiston läpisyöttödigitointiin. Ääntä ja liikkuvaa kuvaa laitteilla ei voi digitoida, mutta monet kirjastot tarjoavat mahdollisuuksia niiden saattamiseen sähköiseen muotoon ja sittemmin siirrettäviksi topoteekkiin yleisön katsottavaksi ja kuultavaksi.

Topoteekin kustannukset

Topoteekin avaaminen on vielä tänä vuonna maksutonta, mutta ensi vuodesta (2019) alkaen ICARUS perii tänä vuonna avatuista topoteekeista 300 euron vuosimaksun. Kustannustaso (25 €/kk) vastaa siis suunnilleen yhtä kiinteähintaista laajakaistaliittymää. Ensi vuonna avattavista uusista topoteekeista peritään puolestaan kyseisen EU-maan varallisuuteen (BKT/asukas) perustuvaa vuosimaksua, joka alustavien arvioiden mukaan olisi Suomen kohdalla noin 450 euron suuruinen. Topoteekeista kiinnostuneiden kannattaakin siis toimia nopeasti päästäkseen tuohon edullisempaan maksuluokkaan.

Kannattaakin tutustua yllä linkitettyihin suomalaisiin ja eurooppalaisiin topoteekkeihin, kokeilla niiden monia ominaisuuksia hakutulosten lajittelusta kuvien katseluun ja miettiä, palvelisivatko ne oman kotiseutuyhdistyksen tai muun historian harrastuspiirin tarpeita. Myönteisessä tapauksessa omaa topoteekkia avaamaan pääsee ottamalla yhteyttä meihin allekirjoittaneisiin ja joulukuusta 2018 lähtien suoraan ICARUKSEEN. Itse uskomme ja toivomme, että Topoteekki on vastaus monen yhdistyksen tarpeisiin ja että sille olisi Suomessakin yhä useampia kiinnostuneita käyttäjiä.

Tomi Ahoranta
kehittämispäällikkö, CO:OP-projektipäällikkö Kansallisarkistossa

Markku Mäenpää
erityisasiantuntija, Kansallisarkisto

sähköpostiosoitteet muotoa etunimi.sukunimi@arkisto.fi

Yksityisarkistojen kansallisen hankintapolitiikan ensimmäinen etappi saavutettu

Yhteistyössä Kansallisarkiston, valtionapuarkistojen ja Musiikkiarkiston kesken on valmisteltu yksityisarkistojen hankintapolitiikan työnjakoa. Nyt on saatu valmiiksi kansallisen hankintapolitiikan ensimmäinen vaihe ja lähtökohta hankintapolitiikan laajentamiseen muihin yksityisarkistoja ja yksityisarkistoaineistoja vastaanottaviin toimijoihin.

Lakimuutokset selkeyttävät ja tehostavat Kansallisarkiston toimintaa

Laki Kansallisarkistosta (1145/2016) ja laki arkistolain muuttamisesta (1146/2016) tulivat voimaan 1.1.2017 lukien. Uudistuksella kumottiin arkistolaissa olleet arkistolaitosta koskevat säännökset ja asetus arkistolaitoksesta. Tehtäviä koskevat säännökset nostettiin lain tasolle.

Kansallisarkisto

Kansallisarkistosta annetun lain nojalla arkistolaitos (Kansallisarkisto ja seitsemän maakunta-arkistoa) sulautui yhdeksi valtakunnalliseksi opetus- ja kulttuuriministeriön alaiseksi Kansallisarkisto-nimiseksi viranomaiseksi. Kansallisarkiston toimialueena on koko maa.

Kansallista hankintapolitiikkaa luomassa

Vuoden vaihteessa voimaan tulossa olevan Kansallisarkistolain mukaan yhtenä Kansallisarkiston tehtävä on hankkia pysyvään säilytykseen kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvia yksityisiä asiakirjoja ja arkistoja sekä osallistua yksityisen arkistotoiminnan kehittämiseen yhteistyössä yksityisen arkistotoiminnan harjoittajien kanssa. Vaikka erillistä lakia yksityisistä arkistoista ei nyt säädetä alkuperäisistä suunnitelmista poiketen, Kansallisarkisto toimii mainitun tehtävänsä mukaisesti yhteistyössä muiden arkistotoimijoiden kanssa mm. kansallisen hankintapolitiikan luomiseksi.

Eurooppalaisella yhteistyöllä vauhtia digitointiin ja arkistotutkimukseen

Kansallisarkisto lähti vuoden 2014 lopulla mukaan kiinnostavaan eurooppalaiseen projektiin, joka lupasi paljon erityisesti pöytälaatikkojen ja vinttien kätköissä uinuvien historiallisten aineistojen digitoinnille. Sittemmin kuva projektista on tarkentunut ja suunnitelmat täsmentymässä käytännön toimiksi. Community as Opportunity (CO:OP) –hankkeesta on paljastanut monenlaisia kiinnostavia ja kaikkia arkistojen käyttäjiä hyödyttäviä puolia, joista hieman enemmän seuraavassa.

Digitointilaitteiden testaus on parhaillaan menossa Kansallisarkistossa.
Jokaiseen laitteeseen on jo laadittu yksityiskohtainen käyttöohje.

Vapaaehtoisdigitoinnin kehittämisen tiimoilta olemme hankkineet projektin käyttöön neljä liikkuvaa digitointiasemaa, joilla vapaaehtoiset voivat digitoida omia aineistojaan kuluvan vuoden mittaan järjestettävissä viidessä digitointipäivässä. Tapahtumat järjestetään yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa ja jo nyt neljän tilaisuuden paikat on alustavasti sovittu. Uskon ja luulen niin, että viideskin löytää järjestäjänsä aivan lähitulevaisuudessa. Tapahtumissa digitoitava aineisto viedään projektissa tuotetulle karttapohjaiselle Topoteekki-alustalle, jonka se on kaikkien kiinnostuneiden tutkittavissa.

Alun alkaen tavoitteenamme oli, että kaikki Topoteekkeihin Suomesta vietävä aineisto saisi CC-BY 4.0 –lisenssin, jonka turvin aineistojen katselijat voisivat melko vapaasti käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Marraskuussa pidetyssä Topoteekki-infossa (katso koostevideo) ajatus kuitenkin jalostui niin, että aineiston voi lisensoida myös muulla Creative Commons –perheen lisenssillä tai jättää oikeudet itselleen, jolloin digitoitua kuvaa voi vain katsella ruudulla. Eurooppalaiset kumppanit hyväksyivät tämän ajatuksen marraskuussa pidetyssä projektitapaamisessa ja CC-lisenssit on jo lisätty Topoteekki-alustalle. Digitointilaitteiston valmistelu ja sisäinen koulutus jatkuvat – niiden etenemisestä pysyy parhaiten selvillä hankkeen kotisivua seuraamalla. Suomenkielisen Topoteekki-alustan rakentelu ja testaus on juuri meneillään.

Noin kuukausi sitten pureuduimme hankkeen työpaketti WP 2:een, jonka aiheena on kansainvälinen liikkuvuus. Toimemme sen suhteen olivat vielä suunnittelematta ja ryhdyimmekin selvittämään, mitä kansainvälisen liikkuvuuden lisäämiseksi voitaisiin tehdä. Pian kävi ilmi, että projektilla on käytettävissään jonkin verran varoja ulkomaille suuntautuvien arkistomatkojen tukemiseen. Erittäin hyvä linjaus tässä on se, että tällä kertaa tuki on kaikkien arkistojen käyttäjien haettavissa. Lisäksi projektin käytettävissä on varoja myös naapurimaidemme arkistoihin suuntautuvien ryhmämatkojen tukemiseen. Lisätietoja tuista löytyy niiden omalta sivulta.

Toivoisinkin nyt kaikkien tämän kirjoituksen lukevien kollegoiden, ammatti- ja sukututkijoiden, opiskelijoiden ja muiden arkistojen käyttäjien selvittävän omat mahdollisuutensa tämän tuhannen taalan – tai jopa enemmänkin – tilaisuuden hyödyntämiseen. Ripeästi toimien saamme tästä mahdollisuudesta parhaan hyödyn.

Tulevina vuosina CO:OPin avulla pyritään toteuttamaan vielä muitakin toiveita esimerkiksi talkoistamiseen liittyen. Tästä voimme kuitenkin kertoa enemmän myöhemmin kun suunnittelu on mennyt eteenpäin. Pysyttele siis kuulolla hankkeesta! Tietoa löytyy sekä kotisivulta että aika ajoin myös Kansallisarkiston Facebookista.

Tomi Ahoranta
Kehittämispäällikkö, CO:OP-projektipäällikkö Kansallisarkistossa

Kohti maakunnallista arkistotoimintaa?

Puheenvuorossaan Suomen talouspolitiikan lähtökohdista tulevalla hallituskaudella valtiovarainministeriön virkamiehet ovat käsitelleet myös julkisen hallinnon rakenteiden kehittämistä.[1] Arkistolaitoksen virkamiehen näkökulmasta on kiinnostavaa verrata VM:n näkemyksiä valtion alue- ja paikallishallinnon kehittämisestä suhteessa opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistelussa olevaan uuteen arkistolainsäädäntöön.

VM:n virkamiesjohto tarkastelee ns. toisen asteen itsehallintoa yhtenä mahdollisena hallintomallina sote-uudistuksen toteuttamiselle. Toisen asteen itsehallinnolla tarkoitetaan esim. maakunnallista itsehallintoa. VM:n näkökulmasta olisi järkevää, että toisen asteen itsehallintotasolla hoidettaisiin mahdollisimman pitkälle kuntien nykyisin yhteistoiminnassa hoitamat tehtävät, ei siis pelkästään sosiaali- ja terveyshallinnon tehtävät. Mutta lisäksi VM siirtäisi toisen asteen itsehallintotasolle valtiolta ”alueiden kehittämiseen liittyvät tehtävät, joissa ei ole suurta yhtenäisyyden tarvetta”.

Jäljelle jäävät valtion aluehallinnon tehtävät VM kokoaisi valtakunnallisen toimivallan omaaviin virastoihin, joiden tehtäviä hoidettaisiin hajautetusti alueellisissa toimipisteissä. Nämä virastot jakautuisivat tyypiltään yhden toimialan virastoihin ja monialavirastoihin. Kummankin tyyppisillä virastoilla voisi olla joissain erikseen määritellyissä toimintayksiköissä alueellista toimintaa. 

Valmistelussa oleva esitys laiksi Kansallisarkistosta[2] ei noteeraa alueellista arkistotoimintaa, vaikka nykyisen arkistolainsäädännön mukaan maakunta-arkistot ovat alueellisia keskusarkistoja ja tutkimus- ja kehittämiskeskuksia. Esitys näyttäisikin ehdottavan perustettavan ”Kansallisarkisto”-nimisen viraston tyypiksi sellaista yhden toimialan virastoa, jolla on kyllä alueellisia toimipisteitä mutta ei alueellista toimintaa. Esitystä perustellaan valtakunnallisen arkistotoiminnan yhtenäisyyden ja tehokkuuden näkökulmasta ja taustalla vaikuttavat arkistolaitoksen jatkuvasti supistuvat henkilöstövoimavarat. Valitettava tosiasia onkin, että valtiontalouden säästöt ovat käytännössä jo pitkään nakertaneet maakunta-arkistojen edellytyksiä harjoittaa lakisääteistä alueellista arkistotoimintaa.

Arkistolaitoksen näkökulmasta arkistotoiminnassa on viime kädessä kyse asiakirjallisen kulttuuriperinnön suojelemisesta ja tarjoamisesta tutkimuskäyttöön. On sanomattakin selvää, että kulttuuriperinnön arvo riippuu sen rikkaudesta ja moninaisuudesta. Siinä määrin kuin hallinnon yhtenäistämiskehitys yhtenäistää myös asiakirjallista kulttuuriperintöä, kulttuuriperinnön arvon voidaan katsoa heikkenevän. Sen vuoksi paikallisen ja yksityisen arkistoaineiston merkitys asiakirjallisen kulttuuriperinnön rikastajana kasvaa.

Jos arkistolaitos vetäytyy alueellisesta arkistotoiminnasta niukkenevien voimavarojensa takia, kysymys kuuluu, mikä pelastaa erityisen paikallisen asiakirjallisen kulttuuriperinnön. Taloudellisesti kannattavaa liiketoimintaa arkistotoiminnasta on vaikea saada.

Monille paikkakunnille on perustettu viime vuosikymmeninä kotiseutuarkistoja, mutta niiden voimavarat ovat yleensä joko pienet tai hankeriippuvaiset, elleivät kokonaan loppuneet. Usein kotiseutuarkistot ovat jääneet yhden kiireisen kunnan kulttuuritoimen tai asiakirjahallinnon viranhaltijan päänsäryksi. Valmisteilla oleva Yksityisarkistolaki[3] tuskin tuo alueelliseen arkistotoimintaan merkittävästi lisävoimavaroja, koska keskeiset yksityisarkistotoimijat ovat valtakunnallisia.

Voitaisiinko alueellinen arkistotoiminta siirtää toisen asteen itsehallintotasolle, esimerkiksi maakuntahallinnon vastuulle? On täysin mahdollista koota kunnallisista kulttuuriperintötoimijoista kuten kirjastoista, museoista ja kotiseutuarkistoista toiminnallinen kokonaisuus, jota voidaan kehittää yhteisrahoituksella alueellisesta näkökulmasta. Muistiorganisaatioilla on perinteisesti ollut hallinnolliset raja-aidat ylittävää yhteistoimintaa. Digitalisaation ansiosta yhteistä toimintakenttää on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Aineiston sähköisen luetteloinnin, digitoinnin ja sähköisen aineiston säilyttämisen haasteet suorastaan huutavat paikallisten toimijoiden pitkäjänteistä alueellista yhteistyötä.

Tällaiseen yhteistyöhön arkistolaitos voisi hyvin osallistua asiantuntemuksellaan ja alueellisen toimipaikkaverkostonsa välityksellä. Asiakirjojen keskitetyillä säilytysratkaisuilla saavutettaisiin kustannussäästöjä. Lisäksi yhteistyössä voitaisiin hyödyntää alueella toimivien kulttuuriperinneyhdistysten ja muiden kolmannen sektorin toimijoiden verkostoja. Mikkelin suunnalta löytyy onnistunut esimerkkikin arkistoalan alueellisesta, sektorirajat ylittävästä yhteistoiminnasta.

 

Anssi Lampela

Ylitarkastaja

Oulun maakunta-arkisto

Blogi on kirjoitettu ennen hallitusohjelman julkaisemista

---

[1] Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019. Valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuoro. Valtiovarainministeriön julkaisuja – 13/2015.

[2] Arkistolakityöryhmän muistio. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:3.

[3] Yksityisarkistolakityöryhmän muistio. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:4.

Yksityisarkisto yhteistyöllä käyttöön

Loppukesällä 2013 Vpl. Pyhäjärven seuran puheenjohtaja tiedusteli minulta, voisiko Mikkelin maakunta-arkisto ottaa vastaan seuralle lahjoitetun arkiston. Keskustelussa kävi ilmi, että rovasti Kaarle Viikan perikunta oli keväällä 2013 lahjoittanut seuralle Viipurin läänin Pyhäjärven seurakunnan pitkäaikaisen kirkkoherran Karl Wiikan (1888 – 1958) ja hänen vaimonsa Impi Wiikan (1890 – 1968) ja heidän poikansa Kaarle Viikan (1923 – 2002) arkistot, joita säilytettiin Käpylässä Karjala-talolla. Seura oli nimennyt kolmihenkisen työryhmän, jonka tehtävänä oli huolehtia arkistojen järjestämisestä, luetteloinnista ja luovuttamisesta Mikkelin maakunta-arkistoon.

Karl Wiika (vuoteen 1934 saakka Wikman) oli kotoisin Karhulasta ja hän toimi vuosina 1919 – 1926 Vpl. Pyhäjärven kappalaisena ja kirkkoherrana vuosina 1929 – 1949. Karl Wiika avioitui vuonna 1916 Impi Hukkasen kanssa. Evakkoaikana Karl Wiika huolehti monin tavoin seurakuntalaisistaan ja kirjoitti Karjala-lehteen Pyhäjärven kuulumisia -palstaa. Kun siirtoseurakunnat lakkautettiin vuonna 1949, Karl Wiika siirtyi Mouhijärven kirkkoherraksi.

Uukuniemellä papin tyttärenä syntynyt Impi Wiika valmistui filosofian maisteriksi pohjoismaiden historiasta. Impi Wiika oli Pyhäjärvellä merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän oli kunnanvaltuutettu ja toimi lukuisissa yhdistyksissä. Sodan jälkeen hän kuului Pyhäjärven kunnan hoitokuntaan ja oli perustamassa Pyhä-Säätiötä. Hän oli Mouhijärven yhteiskoulun perustajia ja sen ensimmäinen rehtori. Impi Wiika julkaisi vuonna 1951 laajan pitäjänhistorian Vpl. Pyhäjärvi – Kappale kannakselaisvaiheita, josta tuli myöhempien luovutetun alueen pitäjähistorioiden malli. Kaarle Viika oli kirkon perheneuvontatyön pioneeri. Hän toimi innokkaasti Karjalan Liitossa ja Vpl. Pyhäjärvi- Säätiössä ja seurassa.

Sovimme ensimmäisen puhelun aikana, että kävisin työmatkani yhteydessä Karjala-talolla tapaamassa arkistoa järjestävää työryhmää.  Ensi näkemältä aineisto vaikutti kiinnostavalta. Aineistossa ei juuri ollut Viikojen yksityisiä asiakirjoja, vaan lähinnä heidän keräämää Pyhäjärveen ja pyhäjärveläisiin liittyvää muistitietoja sekä arkisto- ja tutkimusaineistoa, jota ei ole aiemmin julkaistu. Viikojen arkisto on merkittävä lisä maakunta-arkistossa ennestään oleviin Vpl. Pyhäjärvi -arkistoihin. Minua miellytti myös arkistotyöryhmän innostuneisuus ja kotiseutuharrastus.  Rajasimme luovutettavan aineiston ja keskustelimme sen järjestämisen, luetteloinnin ja kuvailun periaatteista. Arkistotyöryhmä halusi luovuttaa Viikojen arkiston tyhjentävästi luetteloituna ja kuvailtuna, jotta aineiston käyttö maakunta-arkistossa olisi helppoa. 

Yhteydenpito ei jäänyt neuvontakäyntiin. Seura pyysi minut myöhemmin tilaisuuteensa puhumaan yksityisarkistojen merkityksestä ja niiden luovuttamisesta arkistolaitokseen. Seura luovutti toukokuussa 2014 arkiston maakunta-arkistoon. Arkistoa seurasi upea 80-sivuinen arkistoluettelo, jossa esimerkiksi kaikki valokuvat ovat tunnistettu ja asiasanoitettu.

Viikojen arkisto on Mikkelin maakunta-arkistossa vapaasti käytettävissä. Koska arkisto on luokiteltu henkilö-, perhe- ja sukuarkistoihin, sen luettelo- ja kuvailutietoja ei tietosuojalainsäädännön rajoitusten vuoksi voida esittää arkistolaitoksen verkkopalveluissa. Henkilöarkistojen tarkemmat luettelotiedot ovat käytettävissä arkistolaitoksen yksiköissä.

Pyhäjärvi-seura teki suuren työn aineistojen kuntoon saattamisessa. Toivon, että se innottaisi muita luovutetun Karjalan pitäjäyhteisöjä, mikäli niiden hallussa on pitäjään liittyvää arkistoaineistoa.

Tytti Voutilainen, johtaja

Mikkelin maakunta-arkisto

Naisten arkistoja Oulun maakunta-arkistossa

”Arkistoihin kelpaavat vain näkyvät valtakunnan tai alueellisen tason vaikuttajien arkistot”, niinpä naisten arkistojakaan ei ole paljon tallessa menneiltä vuosikymmeniltä. Tämän väitteen paikkansa pitävyyden tutkimiseen tarjoutui tilaisuus, kun Oulun Historiaseuran 80-vuotisjuhlakirjaan kuulutettiin kirjoittajia ja kun oli alkamassa selvitys siitä, millaisia yksityisarkistoja oli vuosikymmenten kuluessa päätynyt arkistolaitokseen.  

Tässä joitakin kurkistuksia OMA:n naisten henkilöarkistoihin:

Naisten henkilöarkistoja on otettu vastaan OMA:oon paljon enemmän kuin ne noin 40 arkistoa, jotka aikanaan nimettiin, järjestettiin ja luetteloitiin naisen arkistona. Tämä johtuu siitä, että aina 1990-luvulle asti luovutetut henkilöarkistot nimettiin ja järjestettiin ns. pääarkistonmuodostajan mukaan. Koska tämä oli useimmiten mies, kyseisen miehen arkiston yhteydessä luovutettu vaimon, tyttären, sisaren, äidin tai anopin arkisto sisältyi miehen arkistoon   -    ja käytännössä hukkui manuaalisten luetteloiden aikakaudella tutkimuksen ulottumattomiin. Vasta kun arkistotietokanta Vakkaan määriteltiin ja nimettiin nämä sisältyvät arkistot omiksi arkistonmuodostajikseen, OMA:n naisten arkistot muuttuivat näkyviksi.  

OMA:ssa oli elokuussa 2012 yhteensä n. 440 naisten arkistoa, joista n. 300 oli luovutettu sen jälkeen, kun OMA muutti Arkistokadulle 1983 ja oli taas tilaa ottaa yksityisarkistoja vastaan. Kun arkistolaitoksessa oli elokuussa 2012 yhteensä n. 4300 henkilöarkistoa, joista n. 25 % oli naisten arkistoja, OMA:ssa oli 1069 henkilöarkistoa, joista 41,2 % oli naisten. Vanhin naisarkistonmuodostaja oli 1788 syntynyt Christina Elisabet Antman, jonka arkisto (2 cm, 1840 - 1857) sisältää velkakirjoja, kuolinilmoituksen sekä kirjeen lapsenlapselta ja joka luovutettiin OMA:oon yhtenä ensimmäisistä yksityisarkistoista vuonna 1933 osana Antmanin kauppahuoneen arkistoa. 

Valtaosa naisten arkistoista oli hyvin pieniä: n. 85 % oli alle 10 cm:n laajuisia. OMA:n laajin naisen arkisto, rehtori Annikki Hulkon arkisto, oli 4,5 hm  -  koko arkistolaitoksen laajin oli 44,4 hm. Yhteensä OMA:ssa oli 52,6 hm naisten henkilöarkistoja, jotka olivat keskimäärin 0,16 hm.

Laajuutta oleellisempaa tutkijan kannalta on kuitenkin arkistojen sisältö. OMA:n naisten arkistojen tavallisinta sisältöä olivat saapuneet kirjeet. Koska kirjeet olivat menneinä vuosikymmeninä tapa pitää yhteyttä läheisiin, etenkin naisten keskinäiset kirjeet sisältävät pääosin arjen kuulumisia ja niistä heijastuu naisen huolehtijan ja hoivaajan rooli perheen ja suvun jäsenenä. Tämä ei aina ole ollut historiantutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Kun osa naisten arkistoista sisältyy OMA:n laajoihin sukuarkistoihin, Simelianaan (Simelius-Simojoki suvun jäsenten arkistoja sisältävät kokoelma sisältää naisten arkistoja n. 30 kpl) ja Heikelianaan (Heikel-Heikinheimo – suku; n. 40 kpl) sekä Laestadiana-kokoelmaan (lestadiolaisen herätysliikkeen eri suuntauksiin lukeutuvien henkilöiden ja yhteisöjen arkistoista koostuva kokoelma; n. 30 kpl), pientenkin kirjeitä sisältävien naisten arkistojen merkitys on kokoaan suurempi osana laajaa kokoelmaa.

Arkistotason tietosisällön kuvailun ja asiasanoituksen perusteella OMA:n naisten arkistoissa on kaksi aihepiiriä ylitse muiden: sotiin ja uskonnollisuuteen liittyvät aiheet. Naisten arkistoille annetuista kaikkiaan 387 asiasanasta vain 11 esiintyi yli 10 arkistossa, ja näistä puolestaan yhdeksän liittyi sotiin tai uskonnollisuuteen. Sota-aika heijastui vahvasti elämään kotirintamallakin, ja uskonnollisuus vaikutti menneinä vuosikymmeninä jokapäiväiseen elämään vahvasti. Tämän lisäksi voi olla kyse siitä, että aineiston kuvailijan on helppo tunnistaa, kuvailla ja asiasanoittaa sota-aikaan ja uskonnollisuuteen liittyvää, sillä aineistomääriin suhteutettuna esimerkiksi sota-aika ei ihan sellaisena aineistokasaumana erotu kuin asiasanoituksen yleisyyden pohjalta olettaisi. Yllättävänä voi ehkä pitää, että tunteisiin liittyviä asiasanoja naisten arkistoilla oli niukasti  -  pääosa kuvailijoistakin on ollut naisia. 

Ammatin voisi olettaa vaikuttavan arkiston tietosisältöön, mutta vaikutus osoittautui odotettua niukemmaksi. Laajemmissa naisten arkistoissa ammatti heijastui selvemmin tietosisällössä, mutta pienissä arkistoissa sisällön niukkuuden ja rippeenomaisuuden seurauksena ammatti jäädä merkityksettömäksi, kun esimerkiksi harrastustoiminta dominoi tietosisältöä. Eniten OMA:ssa oli opettajien (50 kpl) ja sairaanhoitajien (10 kpl) arkistoja. Vanhin nainen, jonka ammatti mainitaan, oli 1825 syntynyt kauppias Josefa Annette Hedmansson.

Paitsi kuvailun teoreettinen tausta ja soveltamisohjeet sekä kuvailijan koulutustausta, tutkijoiden tarpeiden tuntemus tai ”kuvailunarvoisen tunnistamisherkkyys” myös arkiston järjestämistapa ja – tarkkuus vaikuttavat kuvailuun ja asiasanoitukseen. Nämä vaikuttavat samalla luonnollisesti niihin tuloksiin, joita tutkija saa tietokantoja käyttäessään. Tutkijan kannattaa tehdä monipuolisia hakuja mutta myös muistaa, että jatkuvasti osa henkilöarkistoista on järjestämättömiä tai tietosisällöltään täysin tai osin kuvailemattomia tai asiasanoittamattomia tai riittämättömästi tutkijan tarkan kysymyksenasettelun näkökulmasta kuvailtuja ja siten hakutuloksen ulkopuolella. Se, mitä on kuvailtu, ja se, mitä kokoelmissa on, eivät ole sama asia. Henkilöarkistojen käyttöön vaikuttavat myös tietosuojalainsäädäntö sekä luovuttajan mahdollisesti asettamat käyttörajoitukset, joiden vuoksi tutkija ei kotikoneellaan vielä pääse virtuaalitutkijasaliin henkilöarkistojen pariin, vaikka henkilöarkistoja olisikin digitoitu.

Mitä aukkoja OMA:n naisten arkistojen kokoelmassa oli? Etnisiä vähemmistöjä edustavien naisten arkistoja ei juuri ollut; tosin osaltaan tähän tulokseen vaikuttaa se, että etnisiteetti on arkaluonteinen henkilötieto ja siten henkilötietolainsäädännön mukaan sitä ei myöskään tietosisällön kuvailuissa voi avokätisesti kertoa. Maahanmuutto ja maastamuutto eivät olleet tyydyttävästi edustettuina. Myöskään yhteiskunnallisena vaikuttajana pohjoinen nainen ei vielä riittävästi esiintynyt OMA:n kokoelmissa.

 

Vuokko Joki, Maakunta-arkiston johtaja

Oulun maakunta-arkisto

Äidin päiväkirjasta

Joskus arkiston aarre putkahtaa vastaan yllättävästä paikasta. Opiskeluvuosinani vietin pari kesää kotipaikkakuntani pienessä kotiseutuarkistossa. Sieltä, pahvilaatikoiden uumenista se tuli vastaan, ruustinnan päiväkirja alkuvuodelta 1918. Sotakevään kuvaus imaisi mukaansa, sillä ruustinnan päiväkirja oli ennen kaikkea äidin päiväkirja. Äidin, jonka 14-lapsisen katraan nuorin ja pikkuisin Teuvo-poika oli kaksi vuotta aiemmin lähtenyt salaa vanhemmiltaan jääkäriksi Saksaan. Tämän jälkeen pojasta ei ollut kuulunut mitään ennen helmikuuta 1918.

Ruustinnan pappila sijaitsi Kiihtelysvaarassa, Pohjois-Karjalassa, kaukana sodan ja sitä edeltäneiden tapahtumien kiihkeimmiltä näyttämöiltä. Salome-ruustinna ei liene politiikasta suuria välittänyt, vaikka kotikasvatuksensa vaikutuksesta omasikin valkoisen aatemaailman. Päällimmäisenä hänen mielessään oli huoli ympäri Suomen levinneestä lapsilaumasta.

”Isä Ukin”, rovastin, tunteissa päällimmäisenä oli pojan kadottua ollut kimmastus ja huoli. Santarmit olivat käyneet useaan kertaan etsimässä Teuvoa pappilasta, ja kirkkoherra oli pelännyt joutuvansa karkotetuksi Sipiriaan. Rauha ja turvallisuus merkitsivät vanhalle miehelle enemmän kuin kiihkeät aatteet. Päiväkirjan sivuilta voi lukea kuinka isän vihastus suretti ruustinnaa, olihan Teuvo hänen lempilapsensa.

Vuosien kuluessa isän viha oli kuitenkin jo lauhtunut ja muutoin surua tuottaneen sodan alkaminen oli pappilassa myös ilon aihe. Tarkoittihan se sitä, että Teuvo saapuisi kohta Suomeen. Sydän sykkyrällään ruustinna odotti pojaltaan viestiä ensimmäisten jääkärijoukkojen saavuttua Pohjanmaalle, mutta kirjettä ei tullut. Viimein helmikuun lopulla Teuvolta saapui kortti. Äidin riemu oli rajaton ja vielä suuremmaksi se kasvoi isän ankaran suhtautumisen sulaessa. ”Kun me neuloimme ja kudoimme vaatteita vapaussodassa oleville sotilaille”, ruustinna kirjoittaa, ”niin U. sanoi: Kutokaa myös Teuvolle vaatteita, kyllä minä tulen toimeen vähemmällä. Siis isä U. muistaa, rakastaa ja yhä enemmän ymmärtää nyt Teuvoa. Se on iloista minustakin!”

Lähes koko sodan ajan Teuvo oli eri tehtävissä Karjalan Kannaksella. Kirjeet ja kortit kulkivat viikoittain ja mikäli eivät kulkeneet, valtasi Salome-äidin epätoivoinen pelko pojan kohtalosta. Silloin tällöin ruustinnaa kohtasi harvinainen onni ja hän pääsi kirkonkylän telefonicentraaliin soittamaan pojalleen. Yhteyden saaminen oli hankalaa, eräänkin kerran ruustinna sai kuulla rakkaan poikansa äänen vasta neljän tunnin uskollisen odotuksen ja yrityksen jälkeen.

Postipaketeilla Teuvoa ilahdutettiin aina kuin mahdollista. Päiväkirjassaan ruustinnan kertoo kuinka Teuvolle lähetettiin villasukkia ja –käsineitä, lähetettiinpä eräässä paketissa Helsingin vapautumisen kunniaksi mantelirinkilöitä ja lettujakin. Valitettavasti postin kulku oli sodan melskeessä hieman epävarmaa ja lettuset saapuivat perille vasta kuukauden vaelluksen jälkeen, homeessa tietenkin. Huolehtiva äiti ei tästä lannistunut ja niin Teuvon saavuttivat vuorollaan lammasnahkahousut kuin naurispaistikkaatkin.

Viimein sodan päätyttyä Teuvo pääsi käymään kotonaan yli kahden vuoden eron jälkeen. Äidille toukokuun 21. päivä oli niin suuri ilon päivä, että hän piirsi päiväkirjaansa suuren keltaisen auringon. Teuvon loman aikana Salome-äiti teki havaintoja, jotka saivat hänet surulliseksi ja mietteliääksi. Sodan kauhut saapuivat nyt ensi kertaa todellisina pappilan kynnyksen yli. Keskustelutuokiot Teuvon kanssa saivatkin äidin kirjoittamaan päiväkirjaansa: ”Paljon olemme saaneet kuulla sotamiehen kurjasta elämästä ja mikä häntä innostaa tuskassakin. Kyllä sanoi Teuvo, että sotaelämä raaistaa ihmistä. Ja luulen että ei Teuvokaan enää ole niin lähellä Jumalaa kuin pari vuotta sitten jolloin hän meni täältä ja kirjoitti niin kauniisti – ja pyysi minua rukoilemaan edestään…”

Ennen lähtöään Teuvo kertoi vanhemmilleen haaveilevansa maatilan ostamisesta. Haave toteutuikin, mutta vasta yli 20 vuoden kuluttua, toisen, vuosia kestäneen sotarupeaman jälkeen.

Kuntien ja esimerkiksi pitäjäseurojen ylläpitämiin kotiseutuarkistoihin voit tutustua http://www.kotiseutuarkistot.fi/arvi/ verkkosivuston kautta. Luettelo ei kuitenkaan ole kattava, joten kannattaa tiedustella kotiseutuarkiston mahdollista olemassaoloa myös vaikkapa kunnan keskusarkistonhoitajalta. Ehkä siellä jossain piilee aarre sinullekin!

Minna-Liisa Mäkiranta
Ylitarkastaja
Joensuun maakunta-arkisto

Kuvia ja taidetta

Turun maakunta-arkiston valoisassa ja kauniissa aulassa asiakasta tervehtii joukko taideteoksia. Niiden olemassaolo jää arkistovierailujen yhteydessä usein vähemmälle huomiolle, mutta ehkä nyt on sopiva hetki tehdä tuttavuutta. Kaksi töistä, joista tässä pääasiassa kerrotaan, liittyy kiinteästi Turun maakunta-arkistoon ja sen aineistoihin. Autenttisiin valokuviin pohjautuvana miljöökuvauksena toisella niistä on lisäksi läheinen suhde vast´ikään ilmestyneeseen Rauman merimiehistöä käsittelevään historiateokseen (Jari Lybeck: Rauman merimiehet, 2013. SKS). Tieteen ja taiteen liitto on näin hauskasti osa myös arkiston ja tutkimustiedon arkipäivää.

Värikäs, suurikokoinen ja railakkaasti ”kulta”kehyksiin sijoitettu akvarelli on aulan istuinryhmän luona. Sen tekijä on maakunta-arkistossakin työskennellyt Rauno Luttinen (TMAn joulurauhanjulistustekstistä tuttu, ks. blogi 23.12.2011). Teoksen nimeksi on inventointiluetteloon merkitty yksiselitteisesti TMA, mutta se voisi olla vaikkapa taidemuseoiden tyyliin ”Näkymä maakunta-arkiston tutkija-aulasta”.  Signeeraus on vuodelta 1996 ja kuvassa seikkailevat tutut arkiston henkilöhahmot vuosien varrelta.

Hallintokäytävän varrella erinäisten pastellisävyisten kehystettyjen kartta-otteiden ja rakennuspiirustusten rinnalla on hauska, pikkutarkasti toteutettu satama-aiheinen panoraama-maalaus. Sen tekijä on raumalainen Tenho Hella (1994): Näkymä Rauman satamasta 1906 eli Rauman murteella ilmaistuna ”Panorama Raum Hamin a.D. 1906”.  Tekijä itse kutsui töitään, joita maakunta-arkiston varastoista löytyy useampikin, termillä historiallinen dokumenttimaalaus.

Teokseen dokumentoitujen laivojen historiatiedot on nyt jo edesmennyt harrastajatutkija Tenho Hella tavoittanut  Rauman museon arkistosta ja osin myös  maakunta-arkiston kokoelmista, mm. Rauman  merimieshuoneen arkistosta ja Rauman maistraatin arkistosta. Alukset, jotka maalauksessa esiintyvät ovat seuraavat: fregatti ”Osmo” (1869), kuunarilaiva ”Uljas” (1891), kuunarilaiva ”Pyhämaatar” (1891) , kaljaasi ”Jalo” (1900),  matkustajahöyryalus ”Norden”,  kuunarilaiva ”Usko” (1890), raakapurjekuunari ”Luvia” (1890), priki ”Aleksander” (1865), kaljaasi ”Taimi” (1890) ja kuunarilaiva ”Aino” (1894).  Tauluun liittyy myös laajahko selosteteksti laivojen rakennusajankohdasta, matkareiteistä, haaksirikoista ja tietenkin omistajista. Yhdessä tämä kokonaisuus on mielikuvitusta kiehtova yhdistelmä.  

Aulassa esillä olevista tauluista mainittakoon lisäksi mm. Kristian Krokforsin (1985): ”Puisto” ja kaksi muuta grafiikanlehteä vuodelta 1989, joiden provenienssi ja tausta ovat parhaillaan selvitettävänä. 

Maakunta-arkisto ei kuitenkaan ole taidemuseo eikä taideteosten esilläpito kuulu arkistolaitoksen lakisääteisiin tehtäviin (vaikka joskus niin toivoisikin) vaan sen tehtävänä on kokoelmiensa ainutkertaisten asiakirja-aineistojen tarjoaminen tutkimuksen käyttöön. Kuvataiteen näkökulmasta kiinnostavaa ja taiteentutkimukselle arvokasta tietopääomaa arkistolaitoksen kokoelmista löytyy runsaasti. Turun maakunta-arkistoon luovutetuista/talletetuista aineistoista mainittakoon mm. taiteilijayhdistys Arte ry:n arkisto, kuvanveistäjä Jussi Mäntysen arkisto, Adolf Ehnroothin muistomerkkitoimikunnan arkisto, Turun Elokuvakerho ry:n ja Turun elokuvaajat ry:n arkistot sekä lukuisat henkilö-, kartano- ja taloarkistot. Taiteen harrastajalle ja keräilijälle suosittelen silloin tällöin piipahtamista maakunta-arkiston kokoelmien pariin, aluksi vaikka Arkistolaitoksen uusien verkkopalvelujen kautta.

 

Anne Wilenius

ylitarkastaja, Turun maakunta-arkisto

Arkisto-ostoksilla

Tammikuussa maamme historiantutkijat kohahtivat: uskomattoman hieno von Stedingkin arkisto oli ostettu Suomeen ja tulisi digitoinnin jälkeen kaikkien kiinnostuneiden saataville. Muutkin kohahtivat. Aamulehti otsikoi 16.1.2013 raflaavasti "Suomi osti 465 000 eurolla vanhaa paperia Ruotsista" ja nimimerkki Roope A pohti Helsingin Sanomien verkkosivuilla "Mitä etuja saadaan siitä, että ostetaan kalliilla rahalla alkuperäisiä asiakirjoja? Entä jos ruotsalaiset laittavat digitoidut asiakirjat vapaasti internetissä katsottaviksi?".

Asetus arkistolaitoksesta toteaa, että laitoksen tehtävänä on muun muassa hankkia tutkimuksen kannalta merkityksellisiä asiakirjoja. Nyt kyseessä oli ulkomailla oleva, Suomea koskeva ja kansallisesti poikkeuksellisen merkittävä aineisto, joka oli vaarassa joutua hukkaan. Tällaisen yksityisen tahon hallussa olevan arkiston tullessa siis myytäväksi, oli Kansallisarkiston viipymättä ryhdyttävä toimiin.

Hankintaa edelsivät perinpohjaiset neuvottelut aineiston omistaneen suvun edustajien ja Ruotsin Riksarkivetin kanssa, aineiston tarkka analysointi ja arvonmääritys. Kaikki tämä tehtiin tiukalla aikataululla tietoisena siitä, että vaara arkiston hajoamiselle ja korvaamattoman tutkimusaineiston häviämiselle miltei kirjaimellisesti taivaan tuuliin oli yhä vain kutistuvan ajan kysymys.

Riksarkivetin ei ollut mahdollista ostaa kyseistä arkistoa, sillä se on tehnyt ja on tekemässä kalliita ostoja. Toisin kuin Suomen arkistolaki ei Ruotsin arkistolaki mahdollista yksityisen hallussa olevien aineistojen haltuunottoa kopiointia varten ellei asianomainen anna siihen lupaa. Tällaista lupaa omistajat eivät antaneet, sillä he katsoivat sen laskevan arkiston myyntiarvoa. Koska von Stedingk-suvun kokoelmaan kuului erityisesti Suomen historian kannalta poikkeuksellisen arvokasta aineistoa, päätyivät Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö sekä yksityiset säätiöt ja henkilöt rahoittamaan hankinnan. Se oli todellinen kulttuuriteko. Hankinta varmisti tutkimuksellisesti arvokkaan aineistokokonaisuuden eheyden ja säilymisen tuleville tutkijapolville.

Suomen Kansallisarkisto on antanut Ruotsin Riksarkivetille luvan digitoida aineisto. Ruotsi siis vastaa digitoinnin kustannuksista ja toimittaa digitaaliset kopiot Suomeen kesällä 2013, jolloin ne liitetään osaksi arkistolaitoksen Digitaaliarkistoa. Digitoinnin jälkeen alkuperäisaineisto siirretään Ruotsista Suomen Kansallisarkistoon.

Marie Pelkonen
Viestintäpäällikkö
Kansallisarkisto

Carl-Johan Bomanin arkisto Turun maakunta-arkistoon

Turun maakunta-arkiston kokoelmiin on siirretty pala suomalaisen huonekalutaiteen ja teollisuuden historiaa turkulaissyntyisen sisustusarkkitehti ja toimitusjohtaja Carl-Johan Bomanin (1883-1969) arkiston myötä. Carl-Johan Boman toimi vuosina 1906-1955 Turussa sijainneen ja isänsä, puuseppämestari ja tehtailija Nikolai Bomanin (1845-1923) perustaman Bomanin huonekalutehtaan palveluksessa – ensin taiteellisena johtajana ja myöhemmin toimitusjohtajana. Arkiston järjestelytyö on käynnissä ja valmistunee ensi vuoden kuluessa.

Vuonna 1871 perustettu N. Bomans Ångsnickeri – N. Bomanin Höyrypuusepäntehdas on saanut huomattavan maineen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun johtavana laatuhuonekalujen valmistajana Suomessa. Yritys kasvoi pienestä verstaasta maan suurimmaksi höyrypuusepäntehtaaksi huolehtimalla valmisteidensa hyvästä laadusta ja hyödyntämällä modernia teknologiaa. Se oli suosittu yläluokan ja porvariston kotien sisustaja Suomessa, ja 1900-luvun taitteen jälkeen erityisesti myös Venäjällä. Vuonna 1927 yritykselle, jonka nimi oli muutettu Oy N. Boman Ab:ksi, myönnettiin Ruotsin Kuninkaallisen Hovihankkijan arvonimi. Bomanin huonekalut saivat palkintoja myös kansainvälisissä taideteollisuus- ja teollisuusnäyttelyissä jo 1800-luvulta alkaen, ja tuotteiden profiilia juuri taideteollisuustuotteina kuvaavat osallistumiset niin Suomen Taideteollisuusyhdistyksen arpajaisvoittonäyttelyihin 1890-luvulta alkaen kuin kansallisiin edustusnäyttelyihin, Milanon Triennaleen vuosina 1951 ja 1954 tai skandinaavisen taideteollisuuden merkittävään Pohjois-Amerikan näyttelykiertueeseen, Design in Scandinavia, vuosina 1954-57. Boman toimitti huonekaluja merkittäviin julkisiin tiloihin ja teki yhteistyötä arkkitehtien ja sisustusarkkitehtien kanssa. Myös yksityiskoteja sisustettiin ja omia myymälöitä Bomanilla oli 1800-luvun lopulta alkaen Turun lisäksi myös (eri aikoja) Helsingissä, Tampereella, Viipurissa sekä Venäjällä, Pietarissa ja Moskovassa. 1920-luvulta eteenpäin liikkeen myymälät sijaitsivat vain Helsingissä ja Turussa.

Carl-Johan Boman edusti perheyrityksen johdossa toista sukupolvea yhdessä veljiensä Fritijof (1878-1924), Sigurd (1879-1929) ja Paul Bomanin (1885-1952) kanssa. Tehdas sijaitsi edelleen Turussa, mutta liikkeen päämyymälä oli Helsingissä. Vuonna 1936 Paul Boman perusti oman yrityksensä Oy Paul Boman Ab:n. Toisessa maailmansodassa Linnankatu 79:ssä sijainnut tehdas tuhoutui.

Turun maakunta-arkistoon sijoitettu aineistokokonaisuus on muodostunut Carl-Johan Bomanin henkilöhistorian siivittämänä hänen muuttaessa perheineen Turusta Helsinkiin vuonna 1937. Hän työskenteli edelleen Turun tehtaan toimitusjohtajana ja suunnitteli huonekaluja sekä sisustuksia Helsingissä Kalevankatu 4:ssä sijainneesta näyttelytilasta käsin. Tässä vaiheessa yrityksen nimenä oli Oy Boman Ab, ja Carl-Johan Boman perheineen oli sen omistaja. Vuonna 1955 yrityksen omistajaksi tuli Wärtsilä-konserni, ja vanhalla nimellään puusepäntehdas jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1967, jolloin nimi poistettiin kaupparekisteristä ja toiminta fuusioitiin emoyhtiöön.

Arkistokokonaisuus sisältää erityyppisiä dokumentteja yrityksen toiminnasta, Carl-Johan Bomanin suunnittelutyöstä ja malleista. Siihen kuuluu laaja piirustuskokoelma asiakaskansioineen, valokuvakokoelma sekä lehtileikekokoelma, johon on kerätty arvosteluja Bomanin näyttelyistä vuosikymmenten varrella. Oman kokonaisuutensa muodostavat muutaman huonekalumallin patentointiin liittyvät asiakirjat. Muu aineisto sisältää erilaisia, suhteellisen epäsystemaattisesti kerääntyneitä dokumentteja yrityksen toimintaan liittyen: sopimuksia, kirjeitä, muistiinpanoja, taloudenpitoon liittyviä dokumentteja. Ajallisesti aineisto painottuu 1930-luvun lopulta 1950-luvun ensimmäiseen puoliskoon. Kooltaan arkisto on muutamia hyllymetrejä.

Maija Mäkikalli

Lehtori, Taide- ja kulttuuriopinnot, Lapin yliopisto

Joulupukki: Yksityisarkistojen ykkönen

Kuusitoista miljoonaa kirjettä vuodesta 1985 tähän jouluun! Yli puoli miljoonaa lasta maailman joka kolkasta lähestyy edelleen vuosittain Joulupukkia kirjeellä tai kortilla, vaikka kaikkialla puhutaan tiedonkulun sähköistymisestä ja uuslukutaidottomuuden lisääntymisestä. Kirjeet ovat suuri, ainutlaatuinen, kulttuurihistoriallinen aarre, jonka tallentamisesta Joulupukki postitonttuineen alkoi jo vuosia sitten kantaa huolta. Pulmaan löytyi luonteva ratkaisu: Suomen pohjoisin arkisto, Oulun maakunta-arkisto. Historiallinen Joulupukin Pääpostin ja Oulun maakunta-arkiston välinen luovutussopimus allekirjoitettiin Napapiirillä 18.2.1998. Systemaattinen otos kirjeistä kasvattaa arvoaan siis jo viidettätoista vuotta.

Kirjeet saapuvat Napapiirin postiin, missä postin tontut lajittelevat ne maittain ja avaavat, sekä keräävät kirjeistä osoitteita vastauskirjeitä varten. Luovutussopimuksen mukaisesti he toimittavat kirjeistä samoin tein myös vuosittaisen otoksen Oulun maakunta-arkistolle. Sisällölliseen otantaan tontut valikoivat ”oikeita” kirjeitä, joihin lähtee vastauskirje. Lopuista kirjeistä otettava mekaaninen sokko-otanta heijastelee myös niiden kirjeiden sisältöä, joihin ei ole vastattu. Tällaisia ovat esimerkiksi pelkät lahjatoivelistat. Sokko-otanta tehdään siinä suhteessa kuin kirjeitä on saapunut eri maista. Viisivuosittain arkistoon lähtee suurempi, noin kymmenen tuhannen kirjeen otos, välivuosina pienempi.

Tontut tulevan arkistoaineksen äärellä.

Oulun maakunta-arkistossa Joulupukin arkiston kirjeet ja kortit on järjestetty lähettäjämaiden mukaisesti. Kirjeet ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vapaasti kaikkien tutkittavissa. Kirjeistä voi luoda käsityksen Joulupukille osoitettujen lahjatoivomusten ja muiden toiveiden kirjosta. Kirjeiden perusteella voi tutkia eri maanosissa ja valtioissa asuvien lasten jokapäiväisen elämän kulttuurieroja, sillä lapset kertovat kirjeissä perheistään, maastaan, koulunkäynnistään, harrastuksistaan ja ystävistään, sekä lähettävät Joulupukille itse tekemiään lahjoja ja piirustuksia.

Kirjeiden monipuolisuuteen nähden tutkimustyötä niiden pohjalta on tehty suhteellisen vähän. Tähän lienee syynä tutkijoille selviävä aineiston huikea, lähinnä rekka-autoyksiköllä mitattava määrä. Tutkimusaineiston pelottavaa äärettömyyttä voi rajoittaa, kun rajaa itselleen tarkasti määritellyn otoksen arkiston aarteesta ja muistaa, että arkiston tuhannet kirjeetkin ovat vain pieni osa tuosta alkuperäisestä kirjevuoresta.

Laatu korvannee tutkimusten määrän, sillä Joulupukille saapuneita kirjeitä on tähän mennessä käytetty aineistona usealla eri tieteenalalla. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa on tehty kaksi vaatetusalan pro gradua, jossa lasten kirjeistä on etsitty mielikuvia tonttupukujen sekä Joulupukin asun suunnitteluun. Töiden pohjalta suunnitellut asut ovat edelleenkin osin työkäytössä Joulupukin Pajakylässä Napapiirillä.  Rovaniemen ammattikorkeakoulun matkailualan koulutusohjelmassa on valmistunut kaksi lopputyötä, joiden tavoitteena on ollut selvittää Joulupukille saapuvien kirjeiden ja niihin lähetettävien vastauskirjeiden merkitystä Rovaniemen alueelle. Vaasan yliopiston markkinoinnin laitoksella on tehty tutkielma lasten lahjatoiveista Suomessa ja Englannissa. Oulun yliopiston suomen kielen laitoksella on tehty lapsen kielen kehitystä tutkiva pro gradu ja itse olen puolestani viimeistelemässä gradua Oulun yliopiston kirjallisuuden laitokselle. Tutkin aikuisten kirjoittamista kirjeistä heidän mielikuviaan Joulupukista. Työskentelen kirjetonttuna Joulupukin Pääpostilla, ja tontulle sopivasti taidan valmistua juuri joulunalusviikolla.

Joulupukki toimii yksityisarkiston perustajana kannustavana esimerkkinä kaikille yksityisille ja yhteisöille, joiden hallussa on kansallisomaisuuteen kuuluvia asiakirjoja. Omaa aikaansa ja kirjoittajien tuntoja peilaavien arvokkaiden kirjeiden kohtalo ratkesi siis lopulta onnellisesti.

Rauhaisaa Joulun Aikaa Kaikille toivottaa,

Riitta -kirjetonttu Mattila

Joulupukin Pääposti, Napapiiri

Tutkimusten viitetiedot:

Kaveri, Minna 2011: Rakas joulupukki! Mikä meininki Napapiirillä? Lasten kirjeet joulupukille vuosina 1997 ja 2007. Suomen kielen pro gradu. Oulu: Oulun yliopisto.

Koskenranta, Merja ja Taival, Elena 1999: Joulupukille vuonna 1999 ranskasta, saksasta ja venäjältä tulleiden kirjeiden analyysi. Matkailualan opinnäytetyö. Rovaniemi, Rovaniemen ammattikorkeakoulu.

Rytkönen, Annamari 2008: Olemus ja oleminen: joulupukin pukeutumiskuva. Tekstiili- ja vaatetusalan pro gradu -työ. Rovaniemi, Lapin yliopisto.

Sarkkinen, Marjut 2008: Tonttupuku: maailman lasten mielikuvat suunnittelun ideanlähteinä. Tekstiili- ja vaatetusalan pro gradu -työ. Rovaniemi, Lapin yliopisto.

Tikkanen, Johanna 2004: Joulupukin pr-kirjeet. Matkailualan opinnäytetyö. Rovaniemi, Rovaniemen ammattikorkeakoulu.

Halkoaho, Jenniina ja Laakso, Maarit ja Laaksonen, Pirjo ja Lahti, Johanna 2009: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? - Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajina. Kulutustutkimus.Nyt 1/2009.

Viime vuosien uudet aineistot Vaasan maakunta-arkistoon

Arkistolaitoksen palvelujen käyttäjiä kiinnostanee tietää, mitä uusia arkistoja on vastaanotettu arkistolaitokseen viime vuosina.  Tässä kirjoituksessa nostan lyhyesti esiin, mitä uusia aineistoja Vaasan maakunta-arkisto on vastaanottanut kolmen viimeisen vuoden aikana.  Kaikkiaan olemme vastaanottaneet tänä aikana yli 1200 hyllymetriä asiakirjoja.  Valtaosa aineistosta on tietenkin viranomaisarkistoja, mutta kiitettävän paljon myös erilaisia yksityisarkistoja lahjoituksina ja talletuksina.

 

Viranomaisarkistoista on ennen kaikkea mainittava arkistopiirimme käräjäoikeuksien edeltäjien, tuomiokuntien ja raastuvanoikeuksien, kiinteistöjen kirjaamisasiakirjojen luovutus vuoteen 1993 asti maakunta-arkistolle.  Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä lainhuudatus- ja kiinnitysasioiden pöytäkirjoja pääosin 1960-luvulta vuoteen 1993 Etelä-Pohjanmaan, Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan liittojen kattamalta alueelta.   Vastaavat asiakirjat aikaisemmalta ajalta ovat jo aiemmin olleet maakunta-arkistossa.  Tästä aineistosta ennen muuta lainhuudatusasiain pöytäkirjat ovat olleet kysyttyjä.  Pohjatiedot lainhuudon ja sen liitteenä olevan kauppakirjan löytämiseksi saadaan yleensä Pohjanmaan maanmittaustoimistosta.  Luovutukset olivat osa arkistolaitoksen, oikeusministeriön ja maanmittauslaitoksen yhteistä KIRSI-projektia, joka liittyi käräjäoikeusuudistukseen.  Myös toinen laajahko vastaanotettu viranomaisaineisto, kaupanvahvistajien arkistot liittyivät tähän projektiin.  Vuoden 2009 loppuun mennessä toimintansa lopettaneiden kaupanvahvistajien päiväkirjat päätettiin luovuttaa arkistolaitokseen.  Merkittävä osa oman arkistopiirimme kaupanvahvistajien aineistosta on jo siirretty maakunta-arkistoon.  Tähän aineistoon saattaa siis sisältyä hyvinkin uutta aineistoa (päiväkirjat, kauppakirjat). 

Olemme vastaanottaneet myös useiden kihlakuntien henkikirjoittajien arkistojen täydennyksiä (henkikirjat 1960-luvulta pääsääntöisesti vuoteen 1989).  Edellä mainittujen lisäksi maakunta-arkistoon on siirretty useita verottajan (Keski-Pohjanmaalta, 1960-luku), tie- ja vesirakennuspiirien (Vaasan ja Keski-Pohjanmaan tie- ja vesirakennuspiirit, 1980-luvun loppuun) ja oppilaitosten (Vaasan hotelli- ja ravintolaoppilaitos, Kauhajoen maatalousoppilaitos, Vaasan kesäyliopisto) arkistoja.

Yksityisarkistoista voi ottaa esiin sotiin liittyvät veteraanien yhdistysarkistot, joita on ilahdutettavan paljon vastaanotettu viime vuosina.  Sekä Etelä-Pohjanmaan että Vaasan sotaveteraanipiirit ovat luovuttaneet arkistonsa, samoin Etelä-Pohjanmaan veteraaniyhdistykset, naisjaostot sekä Vaasan Rintama- ja sotaveteraanit ry:n naisjaosto.  Lisäksi olemme vastaanottaneet Vapaussoturien Huoltosäätiön Etelä-Pohjanmaan piirin ja Vapaussodan ja itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistyksen arkistot.   Sotaan liittyvä aineisto on V.S.K  1918 ry:n suojeluskunnan toveriseuran arkisto.  Taimi ja Eero Kouhin perhearkiston kirjeenvaihto toisen maailmansodan ajalta tarjoaa mahdollisuuksia sodan ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen tutkimiseen mikrohistorian tasolla. 

Kylä- ja taloarkistoista voi mainita erikseen Vähänkyrön Merikaarron ja Vähänkyrön Ojaniemen kyläarkistot.  Asiakirjat ajoittuvat 1700-luvulta 1900-luvulle. Taloarkistojen poikkeuksellisen suuri määrä (yli 500) maakunta-arkistossamme osoittaa kiinnostusta paikallishistorian lähteiden säilymisen turvaamiseen alueellamme.  Muista kuin jo aiemmin mainituista yhdistysarkistojen luovutuksista/talletuksista voi mainita mm. Vaasan Ooppera –Opera Alueooppera ry:n, Finlands Röda Kors Svenska Österbottens distrikt –piirin, Vaasan Uimaseura ry:n ja Vaasan rakennusmestariyhdistys ry:n arkistot.  Uusista sukuarkistoista mainittakoon vaasalaisten Jokipii- ja von Willebrandin –suvun aineistot.   Yksityishenkilöiden aineistoista nostettakoon esiin Vaasan hovioikeuden entisten presidenttien Paavo Alkion ja Erkki Rintalan sekä Vaasan entisen kaupunginarkkitehdin Asko Halmeen arkistot.  Viimeksi mainittu sisältää Halmeen arkkitehtonista ja kuvataiteellista elämäntyötä esitteleviä asiakirjoja.

Jussi Jääskeläinen

Ylitarkastaja, Vaasan Maakunta-arkisto

Asiakirjallinen kulttuuriperintö ja maahanmuuttajat

Turun maakunta-arkisto aloitti vuoden 2011 lopulla projektin, jossa pyritään kartoittamaan maahanmuuttajien yhdistyksien arkistojen tilannetta maakunta-arkiston oman arkistopiirin alueella. Kevään 2012 ensimmäisen kartoitusvaiheen kohteena ovat siis Turussa ja ympäristössä toimivat maahanmuuttajien yhdistykset ja niiden toiminnassa syntyvä asiakirja-aineisto.

Vanhana hallinto- ja kauppakeskuksena rannikkokaupunki Turku on yksi kansainvälisimmistä kaupungeista Suomessa. Siitä on tullut yksi maahanmuuttajien suosikkikaupungeista Suomessa, johon uudet tulijat ovat mielellään hakeutuneet, sillä kaupunki toimii porttina muuhun Länsi-Eurooppaan. Maahan muuttaneiden määrä Turussa vaikuttaa muihin maahanmuuttajiin, so. erilaisten ryhmien muuttamisen motivaatioihin. Pakolaisstatuksella muuttavia on koko joukosta noin 20 %.

Maahanmuuttajan motiiveja ja muuttamista on tutkittu myös tieteellisesti. Miksi muuttoa tapahtuu juuri Turkuun?  Usein tähän vastataan, että a) Turussa on maahanmuuttajia ennestään ja b) Turkulaiset ovat tutustuneet heihin useammin kuin muualla Suomessa ja ”eivät katselle pitkä heihin niin oudosti”.  Osa Turkuun muuttaneista maahanmuuttajista on sitä mieltä, että Turussa työllistyminen on todennäköisempää (ja jopa mahdollista) kuin pienemmillä paikkakunnilla. Ilmastokin on eräs seikka, joka saattaa vaikuttaa maahanmuuttajien ajatuksiin muuttokohteesta ts. ylipäätään Lounais-Suomi tuntuu houkuttelevammalta kuin Pohjois-Suomi.   

Sitten itse projektiin: maahanmuuttajien arkistojen tilanteen kartoitusta varten oli ensin tavoitettava maahanmuuttajien yhdistykset. Kyselylomakkeiden postituksia varten tuli siis saada selville yhdistysten nimet ja ajantasaiset yhteys- ja osoitetiedot. Tämä ei ollut aivan helppoa. Rekisteriin pohjautuvien tietojen tueksi piti hankkia lisää tietoa muista lähteistä, ts. täydentää tietoja heidän kanssaan toimivilta organisaatioilta, kysyä suoraan maahanmuuttajilta itseltään ja/tai turvautua internet-etsintään. Hakusanoina käytettiin järjestön, kansan tai uskontokunnan nimeä sekä asuinaluetta. Kartoittamisen aikana syntyi vähitellen kuva siitä, että osa maahanmuuttajien järjestöistä on suhteellisen lyhytikäisiä tai niiden toiminta hiipuu ajoittain, kunnes kenties elpyy taas. Osa niistä oli lakkauttanut toimintansa lopullisesti, osa väliaikaisesti. Joillakin maahanmuuttajajärjestöillä osoitteet ovat hakemuksissa, mutta ne eivät ilmeisesti ole olemassa lainkaan sen ulkopuolella. Esim. internetiin tiedot ovat saattaneet jäädä niistä ajoista, kun järjestöt perustettiin tai ne toimivat vain jonkin aikaa. Järjestöjen katuosoitteetkin ovat saattaneet muuttua varsin tiuhaan tahtiin, sillä ne saavat käyttöönsä usein vain väliaikaisia tiloja kaupungilta tai kunnilta.

Monien maahanmuuttajien järjestöjen ajan- ja vuodenkulku on erilainen kuin tiukkaan projektimuotoon asetetun kartoituksen aikataulu eivätkä he pysty reagoimaan kovinkaan nopeasti yhteistyöpyyntöihin. Kaikki järjestöt eivät ole vastanneet lainkaan lähetettyyn lomakkeeseen, jossa tiedustellaan olisivatko he halukkaita yhteistyöhön arkistoaineistojen suhteen. Monet seikat käytännössä hankaloittavat tilanteen haltuunottoa. Eräs seikka voi olla, että järjestöillä ei ole riittäviä resurssia lomakkeen täyttämiseen. Toinen seikka voi olla, että kohderyhmä ei pidä tätä asiaa niin tärkeänä. Kolmas seikka ovat nk. muut syyt kuten esimerkiksi riittävän tiedon puuttuminen arkistojen-/arkistolaitoksen toiminnasta.

Projekti suunnattiin maahanmuuttajien järjestötoiminnan aineiston kartoittamiseen, sillä oletusarvolla, että yhdistyksille väistämättä kertyy myös arkistoksi luettavaa aineistoa Suomessa toimiessaan. Toisaalta yksityisillä ihmisilläkin voi olla mielenkiintoista henkilökohtaista materiaalia esim. päiväkirjoja, käsikirjoituksia, valokuvia, tai aineistoja, jotka he niin halutessaan voisivat tallettaa tai lahjoittaa vapaaehtoisesti esim. arkistolaitokseen. Yhteistyö aiheen parissa ei ehkä synny helposti tai ehkä ei ollenkaan. Mutta yrittäminen kannattaa ja avaa ovia kulttuurillisesti monen suuntaan. Tärkeää on, että tavoittaisimme liikkuvan kohderyhmämme ajoissa ennen kuin aineisto tuhoutuu tai katoaa kokonaan. Maahanmuuttaja ja maahan muuttaminen ovat tutkimuskohteena nyt lähes muoti-ilmiö Suomessa. Aiheeseen liittyy monia mielenkiintoisia kysymyksiä ja tutkimusnäkökulmia.

Pelkästään tutkimuskohteena oleminen ei kuitenkaan ole kovin palkitsevaa. Kysymyksiin vastaamattomuus voi kertoa myös kyllästymisestä näihin jatkuviin yhteydenottoihin eli pitkässä prosessissa kiinnostus ja vastaaminen väistämättä hiipuvat ellei asiaa koeta tärkeäsi myös kohteelle itselleen. Ongelma on tuttu sosiaalisen arjen tutkimuksen piirissä. Tutkimusmenetelmiä tulisi siis kehittää jatkuvasti. Oman ajan yhteiskuntaa tutkivan jatkuvana haasteena ovat aina tässä ajassa elävät ja toimivat ihmiset.

Aliakbar Almaspour

YTT, projektitutkija, Turun maakunta-arkisto

Anne Wilenius

ylitarkastaja, Turun maakunta-arkisto