Generaldirektörens översikt: Arkivverkets år 2016

År 2016 var ett betydelsefullt år för arkivverket på många sätt. Arkivverket firade 200-årsjubileum, fastställde en ny strategi och förberedde sig för en omorganisering. Riksdagen antog en ny lag om Riksarkivet och en lag om ändring av arkivlagen.

Sukututkimuspäivänä oli tunnelmaa

Hämeenlinnan maakunta-arkisto ja Hämeenlinnan sukututkimusseura ry järjestivät yhteistapahtumana 12.11.2015 Sukututkimuspäivän, joka keräsi odotettua enemmän sukututkimuksesta ja arkistoista kiinnostuneita maakunta-arkistoon. Arkistossa oli hulinaa heti aamusta alkaen, kun pihaan kurvasi bussilastillinen lahtelaisia sukututkijoita.

Koko päivän aikana kävijöitä arvioitiin olevan noin 180. Useampi paikkakunta oli edustettuna, sillä osanottajat olivat mukavasti pitkin Etelä-Suomea saapuneet Hämeenlinnaan. Liikkeellä tuntui olevan erityisen monta sukututkimuksen joskus vuosia sitten aloittanutta, mutta syystä tai toisesta kesken jättänyttä, joka oli hakemassa uutta vauhtia ja innostusta harrastukseensa.

Ja mikäpä oli hakiessa, kun Sukututkimuspäivän ohjelmatarjonta tarjosi jos jonkinlaista virikettä. Arkistolaitos, Hämeenlinnan sukututkimusseura, Lahden seudun sukututkijat, Sukuseurojen Keskusliitto, Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys, FamilySearch ja monta kotiseutu-/sukuhistoriakirjaa julkaisut Heikki K. Lähde esittelivät toimintaansa ja möivät julkaisujaan. Juhlavuoden kunniaksi esillä oli myös peräti kolme Sibelius-aiheista näyttelyä: Satu Niemisen Sibeliuksen jalanjäljillä –valokuvanäyttely, Hämeenlinnan Postimerkkikerhon Klaus Juvaksen Sibelius-filatelianäyttely ja Hämeenlinnan maakunta-arkiston Sibelius-asiakirjanäyttely.

Osa Sukututkimuspäivän luennoista oli niin suosittuja, että luentosalin seinät pullistelivat väkeä – eivätkä kaikki halukkaat edes mahtuneet sisälle kuuntelemaan. Ilahduttavan moni jaksoi kuitenkin kuunnella kaikki päivän kuusi esitystä. Tietoa karttui niin sukututkimuksen aloittamisesta kuin arkistolaitoksen sähköisistä palveluista, maanomistukseen liittyvistä asiakirjoista, ASO:n arkistosta, talvi- ja jatkosodan henkilöhistoriallisista lähteistä kuin itsenäisyyden ajan veroaineistoistakin.

Onnistuneen päivän kruunasi kirjailija, FT Anna Kortelaisen luento, jossa hän kertoi kokemuksistaan tietokirjailijana, prosaistina ja näyttelykuraattorina sekä sukututkijan vierustoverina. Arkistojen ahkerana asiakkaana Kortelainen on käyttänyt kirjojensa tausta-aineistoina erilaisia asiakirjoja kuten esimerkiksi sotapäiväkirjoja, osoiterekistereitä, rakennuspiirustuksia ja matkapäiväkirjoja. Sukututkijoita ja heidän arvokasta työtään sekä arkistoja ylistänyttä luentoa oli ilo kuunnella.

Lämmin kiitos kaikille Sukututkimuspäivään osallistuneille!

Mervi Lampi

Hämeenlinnan sukututkimusseuran puheenjohtaja

Kuvat: Kari Korpi, Hämeenlinnan maakunta-arkisto

Sara ja kuolemaan tuomittu Liisu

Wikipedia tietää, että Sara Wacklin (s. 26.5.1790 Oulussa  - k. 28.1.1846 Tukholmassa) oli oululaissyntyinen kirjailija ja naiskoulutuksen edelläkävijä, joka

 

-        aloitti jo nuorena apuopettajana elättääkseen itsensä sekä leskeksi jääneen äitinsä. Hän toimi kotiopettajattarena 1810-luvulla ja sai palveluspaikassaan Hjärnen salongista kirjallisia vaikutteita. Vierailtuaan ulkomailla Sara perusti Ouluun tyttökoulun, jossa annettiin muun muassa korkeampaan teoreettiseen ajatteluun ohjaavaa opetusta mutta joka tuhoutui suurpalossa 1822. Tulipalo kohtasi myös hänen pensionaattiaan Turussa 1827, ja Sara palasi Ouluun.

-        muutti Oulusta 1830-luvulla Helsinkiin, jossa avasi koulun. 45-vuotias Sara suoritti 1835 opettajattaren tutkinnon Pariisissa Sorbonnen yliopistossa tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena naisena.

-        kirjoitti Hundrade minnen från Österbotten (1844–1845, suom. Sata muistelmaa Pohjanmaalta, 1872–1876).  Tämä Suomen historian kannalta merkittävä teos sisältää enimmäkseen Oulusta ja lähiseuduilta lyhyitä kertomuksia, joiden päähenkilöinä on usein tavallisia ihmisiä.

Kun Saran syntymästä tuli toukokuussa kuluneeksi 225 vuotta, Oulussa on muistettu yleisöäänestyksessä merkittävämmäksi oululaiseksi kautta aikain valittua Saraa mm. Oulun Kamujen (oululaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden epävirallinen yhteistyöelin) ja Oulun Historiaseuran järjestämällä seminaarilla, jossa valotettiin mm. naisen asemaa ja Saran käyttämää kieltä kolmen alustuksen voimin ja joka keräsi toukokuun lopun aurinkoisena iltana lähes sata kuulijaa kirjastoon. Oululaiset ja turistit pääsevät kuulemaan tarinoita Sarasta ja Saran tarinoista myös kesäisillä turistioppaiden vetämillä kävelyretkillä. Oulun Historiaseura julkaisi uusintapainoksen yhdestä merkittävimmistä myyntituotteistaan eli Saran kirjasta. Toiveissa olisi saada maistaa Saran juhlavuoden baakelsia. Myös tiedotusvälineet ovat olleet kiinnostuneita siitä, miten Saraa muistetaan Oulussa kuluvana vuonna. 

Oulun Kamut järjestivät edellä mainitun seminaarin lisäksi viisi Saran teoksiin, aikaan tai kertomuksiin liittyvää näyttelyä, joista kolme on esillä syyskuun puoliväliin asti ja joista maakunta-arkiston ”Kuolemaan tuomittu Liisu  -  Saran tarina asiakirjojen valossa” on avoinna 16.10. asti.

Maakunta-arkiston näyttely, joka toteutettiin pääosin harjoittelijavoimin, on aihepiiriltään kolkko: näyttelyssä esitellään yksi Saran realistisimmaksi mainittu tarina, tarina Moniuksen Liisusta, joka 1820-luvulla tappoi kaikki kolme pientä lastaan ja joka sen ajan lainsäädännön mukaisesti tuomittiin kuolemaan. Raahelaisen kultasepän kisällin vaimo Greta Lisa Hildén (o.s. Monius) ei silti menettänyt oikeaa kättään ja päätään eikä hänen ruumistaan poltettu raastuvanoikeuden langettaman tuomion mukaisesti, koska kuolemantuomioita ei enää pantu täytäntöön tsaari Nikolai I:n noustua valtaan. Sen sijaan Greta Lisa sai raipparangaistuksen ja kävi läpi julkisen ripin heinäkuussa 1827, minkä jälkeen hänet kuljetettiin vankikuljetuksella Lappeenrannan kehruuhuoneeseen, joka oli tuonaikainen naisten vankila, kärsimään sananmukaisesti elinkautista tuomiotaan.

Näyttelyssä voi verrata Saran tarinaa asiakirjojen todistamaan tapahtumakulkuun. Näyttelystä selviävät mm. Raahen kappalaisen käsitys riitaisen pariskunnan elämästä, Greta Lisan perustelut lastensa tappamiselle sekä kohtalokkaan päivän tapahtumakulku. Raastuvanoikeuden tuomiokirjasta voidaan myös lukea suhtautuminen syyttäjän, kaupunginviskaali Levoniuksen esitykseen, jonka mukaan lasten isä tulisi myös saattaa vastuuseen tapahtuneesta, koska tämän käyttäytyminen vaikutti osaltaan lasten kuolemaan.

 

Greta Lisan kohtalo saa pohtimaan naisen asemaa, 1800-luvun alkupuolen yhteiskuntaa ja kehityskulkua kohti kolmen pienen lapsen kuolemaa. Näyttely saa myös pohtimaan analogiaa tämän päivän vastaavanlaisiin tapahtumiin. Saran juhlavuoden tapahtumat osoittavat myös, että ylimpänä kansakunnan kaapin päällä olevien lisäksi meillä riittää kansallisesti merkittäviä juhlavuotensa ja sen arvoisen huomionsa ansainneita naisia.

Elämyksiä ja pohdintoja siis tarjolla 16.10. asti: Tervetuloa tutustumaan näyttelyyn!

Vuokko Joki

Maakunta-arkiston johtaja

Oulun maakunta-arkisto

 

 

 

 

 

 

Digiaikaa ja vanhoja kirveitä sukututkimuspäivillä

Valtakunnallisille sukututkimuspäiville maaliskuun alussa osallistui myös arkistolaitos. Arkistolaitoksen ständillä Salon Astrum -keskuksessa päivystivät kaksi vanhempaa virkamiestä sekä Turun maakunta-arkiston kuopus. Mukana menossa, kylläkin luennoitsijoiden roolissa, olivat myös Jussi Nuorteva, Veli-Matti Pussinen ja Tomi Ahoranta.

Sukututkimuspäivien näyttelyosastot avattiin lauantaina. Laitoksen nuorimmainen ei myönnä harhailleensa Salon keskustassa, josta tuntematon sukututkija hänet olisi tunnistanut sukututkimuspäiville matkaavaksi. Joka tapauksessa kuopuksen oli mukava auringonpaisteessa tepastella Astrum-keskukseen sukututkijan opastuksella. Vanhempi virkamies sen sijaan sekoitti ovet henkilökunnan avustuksella ja kantoi viikonlopun tarvikkeet portaiden ja muutaman käytävän kautta, vaikka ständin vieressäkin olisi ollut ovi. Hyvin kuitenkin päästiin alkuun ja sekä tarvikkeet että päivystäjät olivat ajoissa paikalla.

Päivystäjät arkistolaitoksen ständillä. Kuva: Mervi Lampi

Arkistolaitoksen ständillä kysymyksiin vastailtiin lauantaina jopa kiivaaseen, sunnuntaina ehkä hiukan rauhallisempaan tahtiin. Saimme paljon hyviä, mielenkiintoisia ja osittain varsin haastaviakin kysymyksiä, myös pidempiä keskusteluja syntyi useammasta eri aiheesta ja tutkimusongelmasta. Erilaiset tietokannat ja Digitaaliarkisto olivat yksi suosikkiaiheista. Yllätyksiäkin messuvieraille tuli, kuten esimerkiksi se, etteivät arkistolaitoksen tarjoamat tietokannat ja hakupalvelut toimi periaatteella ”syötä nimi hakukenttään” (esim. ainoastaan isoäidin nimellä ei voi hakea hänen tietojaan Astiasta). Messukävijät olivatkin mielissään opastuksesta arkistolaitoksen hakuohjelmien käyttöön. Arkistolaitos-ensikertalaisiakin ständillä kävi muutamia (mikä laitos ja missä -tyylisesti).

Imarteleva perusolettamus oli useamman kerran, että kojun päivystäjä on jatkuvasti päivittyvä tietopankki, joka yksinkertaisesti tietää kaiken arkistolaitoksen aineistoista. Eri seurakuntien arkistoista haluttiin tietää yksityiskohtaisiakin tietoja ja siinä saattoi aloittelevan tietopalvelusihteerin sukat kääntyä rullalle kun vastausta odotettiin kuin aspiriinia apteekin hyllyltä. Eipä sitä vanhempi virkamieskään ihan ulkoa seurakuntien eikä ihan kaikkia muitakaan aineistoja ole opetellut. Haastavistakin tilanteista selvittiin kuitenkin mallikkaasti. Valtavien tietovarantojemme äärellä tärkeä taito on ohjata asiakas oikean tiedon lähteelle ja mahdollisesti aineistoa säilyttävään yksikköön.

Arkistolaitoksen aineistot ja toiminta kiinnostivat kävijöitä. Kuva: Mervi Lampi

Paljon kuulimme erilaisten sukujen tarinoita, kuopusta kosiskeltiin erääseen sukuunkin, mutta hän edelleen epäilee, ettei taida siihen kuulua. Ja ”oltiiha siell myökii ja työkii”. Luovutetun Karjalan aineistoista riitti kyselijöitä Viipurin poliisin etsijästä kreikkalaiskatolisen äidin ja tuntemattoman isän hakijaan. Yksi viikonlopun hauskimmista tarinoista koski tuhansia vuosia vanhaa kirvestä, joka oli löytynyt pellosta. Kysymykset kohdistuivat mm. kirveen oikeaan käsittelytapaan ja perusteisiin, joiden mukaan kirvestä ei saa henkilökohtaisesti kotonaan säilyttää. Oli aika monimutkainen asia arkistoalalle juuri tulleelle ja museon asiaksi se sitten lopulta paljastuikin.

Yleisilmapiiri päivillä oli erittäin positiivinen ja ihmisten innostus huokui heidän hymyileviltä kasvoiltaan. Sukututkimuspäivien hyvä yhteishenki ja Astrum  -keskuksen tarjoamat puitteet loivat päivistä ikimuistoiset. Hauskaa oli ständin molemmin puolin!

Aino Siitonen, tietopalvelusihteeri, Mikkelin maakunta-arkisto

Henna Lybeck, tietopalvelusihteeri, Turun maakunta-arkisto

Marita Vallenius, tutkija, Turun maakunta-arkisto

Kamuilua oululaisittain

Helmikuussa 2003 Oulun maakunta-arkiston tuore johtaja Vuokko Joki otti yhteyttä joukkoon paikallisia ”muistisisaria ja –veljiä”. Hän pyysi meitä luokseen arkistoon miettimään ”olemmeko ja millä tavoin kamuja”.  Hänen kutsunsa taustalla oli Suomessa virinnyt keskustelu arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteistyön tarpeesta ja asiaan liittyvä KAMUT -työryhmän suositus muistiorganisaatioiden tietojen yhteiskäyttöisyydestä. Toinen, aivan yhtä painava syy tämän epävirallisen yhteystyöryhmän perustamiseen oli vertaisryhmän kaipuu paikallisella tasolla. Maaliskuussa 2003 toteutuneesta tapaamisesta alkoi vireänä jatkunut oululaisten muistiorganisaatioiden kamuilu.

Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtajien ryhmä, jossa mukana olivat seuraavat organisaatiot ja heidän johtajansa: Oulun maakunta-arkisto (Vuokko Joki), Oulun kaupunginkirjasto (Helvi Puolakka), Oulun yliopiston kirjasto (Päivi Kytömäki), Oulun kaupunginarkisto (Eero Ylitalo), Pohjois-Pohjanmaan museo (Ilse Juntikka) sekä Oulun lääninhallitus (Ulla Kukko).

Puheenjohtajana ja kokoonkutsujana on toiminut iloksemme kaikki nämä vuodet Vuokko Joki. Vuodesta 2009 kamuihin liittyi myös Oulun taidemuseon johtaja Anna-Riikka Hirvonen. Oulun Kamujen alkuperäisestä johtajakokoonpanosta vain Vuokko Joki ja allekirjoittanut ovat enää mukana, kun useat ovat jääneet eläkkeelle ja joku siirtynyt toisiin tehtäviin.  Nykyinen Oulun Kamujen kokoonpano on seuraava: Vuokko Joki (Oulun maakunta-arkisto), Jouni Pääkkölä (Oulun kaupunginkirjasto), Päivi Kytömäki (Oulun yliopiston kirjasto), Sanna-Leena Eskola (Oulun kaupunginarkisto), Pasi Kovalainen (Pohjois-Pohjanmaan museo), Merja Kummala-Mustonen (Pohjois-Suomen aluehallintovirasto) ja Anna-Riikka Hirvonen (Oulun taidemuseo).

Oulun Kamut -ajatus otettiin ilolla vastaan. Löysimme jo ensimmäisessä palaverissa hyviä perusteita ja edellytyksiä yhteistyölle, jotka ovat sittemmin osoittautuneet oikeiksi havainnoiksi.  Kaikkien meidän muistiorganisaatioiden perustehtävä on kohtalaisen samanlainen ja meillä on yhteisiä asiakkaita. Näimme myös tilaisuuden nostaa yhdessä muistiorganisaatioitamme enemmän esille. Resursseja ja osaamista erilaisiin hankkeisiin voidaan käyttää yhdessä, jolloin olemme pystyneet sellaiseen, mihin ei välttämättä yksin pystyisi. Koska itse kunkin resurssitilanne kuitenkin voi olla hyvinkin erilainen, sovimme heti alkuun, että kaikkien hankkeiden mukaantuloon liittyy vapaaehtoisuus, oma harkintavalta. Etuna näimme myös koulutukset, joita voidaan järjestää kaikkien henkilökunnalle yhteiskoulutuksena paikan päällä Oulussa.

Ensimmäisen kokouksen muistiossa kirjatut asiat ovat toteutuneet täysin: ”Kokouksen osanottajat totesivat yhteistyön sisarlaitosten välillä hyväksi ajatukseksi. Sovittiin periaate, että yhteisistä tapaamisista esimerkiksi kerran vuodessa pidetään kiinni, vaikka konkreettisia yhteistyöhankkeita ei olisikaan juuri sillä hetkellä meneillään. Erityisesti näyttelytoiminnassa nähtiin mahdollisuuksia yhteistyöhön ja saada näkyvyyttä ja julkisuutta kaikille osapuolille. Lisäksi johdon ja asiakaspalveluhenkilökunnan tutustuminen sisarlaitosten asiakaspalvelun ja aineiston karttumisen periaatteisiin sekä hakujärjestelmiin arvioitiin hyödylliseksi. Esille tuotiin myös kiinnostus tutustua sisaralojen teoreettiseen ajatteluun ja tulevan toiminnan näköaloihin.”

Kun katsoo taaksepäin, voi reippaasti todeta, että yhteinen näyttely- ja koulutustoiminta on ollut hämmästyttävän aktiivista. Koulutustilaisuudet ovat olleet ensin kamujen henkilökunnalle, viime vuosina myös ns. suurelle yleisölle, asiakaskunnallemme.  Meidän johtajien piirissä on ideoitu aiheita ja henkilökunnasta kootut työryhmät ovat niitä toteuttaneet. Kaikki ideat eivät ole toteutuneet, mutta hyvällehän tämä reilun vuosikymmenen yhteistyön saldo näyttää:

- Oulun 400-vuotisnäyttelyt (2003–2005)

- Kolme koulutustilaisuutta tekijänoikeuksista sekä julkisuus- ja henkilötietolaista (2006)

- Sukututkija asiakkaana -koulutus Oulussa ja Haapavedellä (2007) sekä Kuusamossa (2008)

- Suomen sota -näyttely (2008)

- Rakennettu ympäristö -koulutus (2009)

- Kokoelmapolitiikka -seminaari (2010): Mitä muistista katoaa, mitä muistiin jää

- Koskenniemi -ilta (2010)

- Kokoelmapolitiikka-seminaarin toteuttaminen Kajaanissa (2011)

- Valokuva-seminaaria: Valokuvien vastaanottamis-, järjestämis-, luettelointi- ja kuvailu-menettelyt (2012)

- Sukutukijan tietolähteet – Oulun Kamut esittelevät aineistojaan ja palveluitaan sukututkija-asiakkaille (2013)

- Kysy - asiantuntija vastaa: Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikkaa potentiaalisen luovuttajan näkökulmasta – seminaari yleisölle (2014). 

 

Mitä sitten koemme oppineemme tästä yhteistyöstä? Ilman muuta tietoa ja syvempää ymmärrystä toistemme aloista. Johtajat ovat saaneet ajantasaista missä mennään - tietoa. Yhteistyötä ja avunantoa. Toistemme kokoelmien, palvelujen ja henkilökunnan tuntemusta, josta henkilökuntamme on saanut asiakaspalveluun enemmän eväitä.  Nuorin tulokkaamme taidemuseo on myös muistiorganisaatio, jonka kokoelmatyön arki ja haasteet ovat varsin samankaltaisia kuin muilla kamuilla. Taidemuseon johtaja onkin todennut kamujen yhteistyö toimivan museaalisen profession vahvistajana ja tukena.

Koulutuksemme ovat olleet sekä henkilökunnan että yleisön keskuudessa suosittuja sekä hyviksi ja tarpeellisiksi todettuja. Ja olemmehan lähteneet Oulun tullista ulos vieden kamujen tietoutta maakunnan useisiin kuntiin. Koulutusten ansiosta itsekin kukin näkee tietyn asian palveluja uudella tavalla, tästä esimerkkinä sukututkimus. Ja olemme saaneet myös näkyvyyttä, josta viimeisin on sanomalehti Kalevassa 14.11.2014 ilmestynyt artikkeli Kamujen kokoelma- ja hankintapolitiikan yleisötilaisuudesta.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä: me johtajat olemme saaneet runsaasti iloa arkeemme tapaamisistamme! Aloitamme yhteisen tapaamisen kahvittelun lomassa hetken kestävällä ajankohtaisten asioiden ihmettelyllä, ”jälkiviisailla”, josta yleensä saamme hersyvät naurut – tai sitten ahdistavat tunnetilat. Yhtä kaikki se hetki on meille hetki puhaltaa myös niitä ahdistuksia ja asioita, joita ei välttämättä voi muualla purkaa. Kamuilkaa, se tekee hyvää!

Päivi Kytömäki

Ylikirjastonhoitaja

Oulun yliopiston kirjasto

 

 

  

Kun on tunteet

Arkistoasiakirjojen sisältämä tieto on määritelmällisesti toiminnallista tietoa. Dokumentoidessaan toiminnallisia prosesseja asiakirjoihin tiivistyy – joko suoraan tai ainakin välillisesti – myös jotain toimintojen taustalla vaikuttavista tunteista ja ajatuksista. Etenkin monissa henkilö- ja sukuarkistoissa inhimillisten tunteiden laaja kirjo, elämän valot ja varjot ovat usein hyvin konkreettisesti läsnä asiakirjojen sisällössä.

Viranomaisarkistoissa syvien tunne-elämysten tavoittaminen vaatii arkiston käyttäjältä mielikuvitusta ja empatiakykyä, kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Lääninhallituksen anomusdiaaria lehteillessämme voimme asettua pienen ihmisen asemaan ja elää hänen mukanaan niissä odotuksissa ja toiveissa, jotka tämä on viranomaiseen asettunut. Ja kuinka karvaita pettymyksen kyyneleitä vuodatammekaan maaherran päätettyä hylätä hänen anomuksensa?

Tuomiokirjoja selatessamme voimme taas yhtyä ainoan poikansa menettäneen köyhän leskiäidin suruun tämän hakiessa oikeutta tuomioistuimessa. Tai sitten kohdistamme myötätuntomme tai vihastuksemme onnettomaan väkivallan tekijään, joka äkkipikaisen tekonsa vuoksi joutuu eliniäkseen Siperiaan karkotetuksi.

Inhimillisten tunteiden laaja väripaletti ilmenee parhaiten suku- ja perhearkistojen asiakirjoissa. Läheiselle, rakkaalle ihmiselle kirjoitettaessa ihmiset kertovat tunteistaan suoraan ja avoimesti. Rakkaus ja kaipaus, toivo ja suru, viha ja suuttumus maalataan mitä moninaisimmin värisävyin ja kielikuvin. Mikkelin maakunta-arkistonkin yksityisarkistot sisältävät lukuisia esimerkkejä näistä ihmiselämän iloista ja suruista. Moni näistä yksityisarkistoista on saatu tänä vuonna järjestetyksi ja syötetyksi VAKKA-tietokantaan.

Elämän keväässä kukkivan rakkauden vaaleat värisävyt leimuavat mm. erään Atlantin valtameren toisistaan erottaman kangasniemeläisen avioparin välisessä kirjeenvaihdossa.  Ikävä ja läheisyyden kaipuu ovat dokumentoituneet verenpunaisella musteella jo ajan kellastuttamien kirjeiden sivuille. Tunnetun viipurilaisen kauppaneuvoksen arkistoon puolestaan sisältyy kuivattu, värinsä hyvin säilyttänyt kanerva – ulkomaalaiselta nuoruudenystävättäreltä saatu muisto, jota liikemies tahtoi vielä elämänsä ehtoonakin vaalia.

Sydäntä särkevä esimerkki ihmiselämän katoavaisuudesta, syvästä surusta ja isällisestä rakkaudesta sisältyy Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettävään, tänä syksynä järjestettyyn viipurilaisen Alfthan-suvun perhearkistoon. Avioliiton kautta sukuun kuuluneen hovineuvos Lars Kuhlströmin tytär Alexandra kuoli vuonna 1832 Viipurissa vajaan 15 vuoden ikäisenä. ’Puoli vuotta kestänyt kamppailu elämän ja kuoleman enkelien välillä päättyi jälkimmäisen voittoon ja kymmenpäisen sisarusparven nuorimmainen lensi taivaaseen käsi kädessä enkelikuoron kanssa, vain hieman ennen häntä kuolleen äitinsä odottaville käsivarsille.’ Muistona Alexandrasta isä säilytti kuolleelta tyttäreltään leikkaamaansa hiuskiehkuraa, joka on edelleenkin tallessa arkistossa yhdessä Helsingfors Morgonbladissa julkaistun hautajaisrunon kanssa.

Alfthanin perhearkisto. Alfthanin perhearkiston asiakirjat (Kuhlströmin sukua koskevat asiakirjat). Kotelo 3. Mikkelin maakunta-arkisto.

Arkistot ovat pullollaan suuria tunteita ja kertomuksia. Kykymme vastaanottaa ja poimia näitä tunne-elämyksiä kuitenkin vaihtelevat. Tarkastelemme asiakirjojen sisältämiä ajatuksia ja tunteita aina oman kokemus- ja tunnehorisonttimme pohjalta. Kykymme hahmottaa toisten ilmaisemia tunteita riippuu mm. siitä, kuinka olemme itse elämässämme iloa, surua, vihaa ja pettymyksiä kohdanneet. Täysin neutraalisti emme kuitenkaan voi arkistoasiakirjoja lähestyä, jotain tunteita ne meissä sentään aina herättävät.

Arkistojen päivän teemana on tänä vuonna ’Tunteet’. Mikkelin maakunta-arkistossa teemapäivää vietetään muistelemalla maakunta-arkiston 80-vuotista taivalta mm. arkistokierrosten merkeissä. Voimme antaa ajatuksemme liitää menneisiin vuosikymmeniin – aina 1930-luvulle saakka, jolloin maakunta-arkistomme vielä aloitteli toimintaansa Viipurin Tervaniemessä.

Jari Oinonen

Tutkija, Mikkelin maakunta-arkisto