Kansallisarkisto järjesti 8.11.2013 tutkijaseminaarin Lisätietoja verkossa, joka lähetettiin etäyhteyksin Jyväskylän ja Turun maakunta-arkistoihin. Tältä osin seminaari toimi pilottina ensi vuonna suunnitelluille vastaaville tapahtumille. Helsingissä osallistujia oli lähes 50, Turussa ja Jyväskylässä muutamia. Seminaaria pidettiin erittäin antoisana myös etäpaikkakunnilla. Puheenvuorojen suunnittelussa onnistuttiin hyvin ja puhujavalinnat olivat oikeaan osuneita. Jessica Parland – von Essen on blogissaan tiivistänyt tutkijaseminaarin puheenvuorojen keskeisen sisällön.
Historiantutkimuksen käyttämä lähdeaineisto sähköistyy. Tänä päivänä syntyvät aineistot säilytetään sähköisesti ja aikaisemmin muodostunutta aineistoa digitoidaan – tosin rahoituksen sanelemin reunaehdoin. Tietovarantoja avataan, koska tietojen tulee olla vaivattomasti käytettävissä. Pelkkä julkisten metatietojen ja aineistojen tarjoaminen verkkopalveluiden välityksellä ei riitä, vaan julkiset tiedot on julkaistava avoimena datana. Tämä avaa eri tahoille myös mahdollisuuden luoda niihin erityyppisiä palveluita.
Tutkimus hyötyy, koska sähköisiin tietoihin voi kohdentaa täysin uudentyyppisiä tutkimuskysymyksiä. Tiedot ovat linkitettävissä ja yhdisteltävissä toisiinsa, joka nopeuttaa tutkimusprosessia ja monipuolistaa johtopäätösten tekemistä.
Helsingin sotasurmat 1918 –hankkeen johtaja Jarmo Nieminen toivoi paikkatietojen yhdistämistä arkistolaitoksen tutkimustietokantoihin, jolloin esimerkiksi henkilöiden kuolinluokkatietojen sijoittaminen kartalle edesauttaisi johtopäätösten tekemistä taisteluiden luonteesta. Arkistolaitos julkaisee vuonna 2014 tutkimustietokantojen tiedot avoimena datana ja samalla selvittää paikkatietojen yhdistämistä tietokantojen tietoihin.
Sähköisen tutkimusprosessin kehittämisessä yhtenä keskeisenä osa-alueena on sähköisiin aineistoihin viittaaminen ja siihen liittyvä pysyvä urn-tunniste (”pid”). Arkistolaitos toteuttaa tiiviissä yhteistyössä tutkijoiden kanssa lähdeviitepalvelua, jota on pilotoitu tämän vuoden aikana. Pilotointi jatkuu ensi vuonna. Palvelua pilotoidaan sähköisessä muodossa julkaistavilla tieteellisillä artikkeleilla, joiden lähdeviitteissä käytetään palvelun antamia pysyviä tunnisteita. Lähdeviitepalvelu on tarkoitus ottaa tuotantokäyttöön vuonna 2015 arkistolaitoksen sähköisten palveluiden uudistamisen yhteydessä.
Seminaariin osallistuneita huolestutti teknisen kehityksen vaikutus pysyvän tunnisteen pysyvyyteen. Lähdeviitteeseen liittyvä pysyvä urn-tunniste kohdistuu tietosisältöön. Jos tiedostoformaattien kehityksen takia tai muista syistä tuotetaan myöhemmin uusia käyttökopioita tai jopa uudelleen digitoidaan samaa aineistoa, on lähtökohtana se, että tietosisällön pysyessä samana, mutta digitoidun ilmiasun muuttuessa, urn-tunniste säilyy samana. Toistaiseksi kuitenkin tähän liittyvät tekniset ja toiminnalliset käytänteet ovat määrittelemättä.
Tiedon avaaminen ja sähköisen tutkimusprosessin kehittäminen edistävät tutkimusta. Tieto ei kulu käytössä, vaan sen arvo vain kasvaa, kun sitä käytetään.
Päivi Happonen
Tutkimusjohtaja, Kansallisarkisto
Politiikkaa tekemässä
Arkistolaitoksessa on noin 195 hkm asiakirjoja, joista 175 hkm on viranomaisten arkistoja ja loput 20 hkm yksityisarkistoja. Vuosittain arkistolaitokseen luovutetaan uusia aineistoja 4-5 hkm. Viranomaisten arkistot otetaan vastaan nykyään pääsääntöisesti järjestettynä ja luetteloituna, yksityisarkistojen luovutuskunto on ollut vaihtelevampi. Yksityisarkistoja on järjestetty ja kuvailtu vastaanoton jälkeen arkistolaitoksen yksiköissä. Yksiköt huolehtivat myös siitä, että kaikkien vastaanotettujen aineistojen tiedot ovat hakemistotietokannoissa, josta ne tulevat Astia-tilausjärjestelmän käyttöön.
Arkistolaitoksessa on jouduttu viime vuosina pohtimaan sitä, miten prosessi saadaan toimimaan vähemmällä henkilökunnalla, mutta niin, että aineistot ovat tutkijoiden haettavissa järjestelmiemme kautta mahdollisimman sujuvasti. Vuosien mittaan luovutetuista aineistoista on ehtinyt kertyä jo rästejäkin. Tänä vuonna tietovarantotiimi, jossa on edustus kaikista arkistolaitoksen yksiköistä ja vastuualueilta, on laatinut Kuvailu- ja järjestämispolitiikkaa. Sen avulla määritetään toimintamallia aineiston käsittelylle.
Kuvailu- ja järjestämispolitiikka (tai lyhyemmin KJP) keskittyy erityisesti arkistolaitoksessa jo olevan, vielä järjestämättömän tai Astia-järjestelmän ulottumattomissa olevan aineiston käsittelyyn. Tätä on kaikkiaan reilu 30 hkm eli 16 % kaikesta aineistosta.
Kuvailu- ja järjestämispolitiikassa lähtökohtana on se, että kaikkea aineistoa ei käsitellä enää samalla tavalla. Suunnitteilla on kolme tasoa, joilla aineiston järjestämiseen, kuvailuun ja fyysiseen säilytykseen otetaan kantaa. Inventointitasolla dokumentoidaan toimijan ja aineiston vähimmäistiedot ja turvataan säilytyksen asianmukaisuus, mutta totutusta joudutaan poikkeamaan, jotta tiedot saadaan joutuisasti tietopalvelun käyttöön. Perustaso edustaa vakiintuneen arkistonmuodostuksen käytäntöjä ja siten tyypillisesti viranomaisarkistojen käsittelytapaa. Erityistasolla arkistoa tai vielä ehkä tavallisemmin sen osia voidaan kuvailla ja järjestää tarkemmin käytettävyyden parantamiseksi. Erityistaso voi koskea esim. digitoitavaa aineistoa.
Tasojen sisältöjen määrittely ja vaikutukset on herättänyt monenlaisia mietteitä. Riittääkö tutkijalle inventointitaso? No, vaihtoehtona on se, että hänelle joudutaan antamaan käyttöön järjestämätön arkisto tai aineistoa ei voi lainkaan saada tutkijasaliin. Tietopalvelua helpottaa, kun aineisto saadaan tilausjärjestelmän piiriin. Kuormittuuko tietopalvelu, jos kuvailutiedot ovat niukempia? Kuvailulla voidaan vähentää järjestämistyötä, mutta voiko kuvailua tehdä hyvin, jos aineistoa ei käydä perusteellisesti läpi? Helpottavatko tulevat kuvailusäännöt tätä? Kuinka laajoja toimenpiteitä aineiston säilyvyys vaatii? Onko kartat tai digitoitava aineisto kuvailtava aina tarkemmin?
Kuvailu- ja järjestämispolitiikkaa hiotaan vielä. Käytäntöön se on tarkoitus viedä seuraavien vuosien aikana järjestämättömän aineiston toimenpideohjelmalla.
Päivi Rossi
Ylitarkastaja
Jyväskylän maakunta-arkisto
Viikko karttojen keskellä
En ollut kuullut paljoakaan arkistolaitoksesta saapuessani TET-harjoitteluun Mikkelin maakunta-arkistoon. Tiesin, että on olemassa tutkijasali, jonne työntekijät kärräävät vanhoja asiakirjoja, mutta kaikki muu oli minulta pimennossa. Siksi yllätyinkin, kun työhuoneekseni näytettiin makasiini täynnä karttoja.
Olen aina rakastanut karttoja. Pikkulapsesta asti olen tutkinut ja piirrellyt karttoja. Jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, paljonko kartta kertoo? Ainakin kirjan verran. Tietenkin vanha kartta on sitäkin kiehtovampi, sillä se pitää sisällään asioita, jotka eivät enää ole: entisajan ihmisten elämää ja ajattelua, historiaa. Kuten kartatkin, historia kiinnostaa minua. Juuri siksi hain ja löysinkin työharjoittelupaikan arkistosta. Tiesin, että täältä sitä historiaa löytyy talon täydeltä. Kartat olivat vain mukava lisä.
Kun katson karttaa, yritän välittömästi nähdä, mistä se on piirretty. Kartan ainoa anti ei kuitenkaan ole sen tietosisältö: seinällä voi roikkua jonkin täysin merkityksettömän paikan kartta, mutta silti se on ilo silmälle ja piristää huonetta. Tähänkin tarkoitukseen soveltuu paremmin vanha, kauniisti väritetty kartta. Sitä ei ehkä voi enää käyttää mihinkään epätarkkuutensa tai yksinkertaisesti vanhentuneisuutensa vuoksi, mutta seinällä se herättää katsojan mielenkiinnon.
Vanhoihin karttoihin on myös merkitty paikannimet paljon yksityiskohtaisemmin kuin nykyisiin. Pienen präntin lukemiseen tarvitsee joskus jopa suurennuslasin, mutta se on osa kartan viehätystä: lapsikin voi tuntea itsensä tutkijaksi silmäillessään Egyptin karttaa. Lukeminen on muutenkin mukavaa ajanvietettä. Kirjat vievät mennessään ja kuljettavat ihmisen kaukomaille. Kartat tekevät saman. Kun selailemme kartaston sivuja, saamme kukin omanlaisemme mielikuvat paikoista. Mercatorin kartoista saatamme ajatella, kuinka epätarkkoja ne ovat, mutta ei meidän tarvitse niiden avulla purjehtia. Meidän tulisi ajatella niiden esteettisyyttä ja ikää, ovathan ne upeita.
Nykyään hyvin monet muinaisetkin kartat löytyvät netistä digitoituina. On kuitenkin aivan eri asia tunnustella paperia ja tihrustaa siihen tehtyjä merkintöjä kuin zoomailla kuvaa tietokoneen näytöllä. Ajatuksen ”tämä on oikeasti sen ajan ihmisen omin käsin piirtämä” voi kokea vain paperisen kartan äärellä. Arkistolaitos tekee tärkeän ja hyvän työn säilyttäessään nuo kaikki pienistä tiluskartoista lähtien. Niissä säilyy paitsi niiden varastoima tieto, myös pala menneisyyttä.
Matti Kovanen
Elomaan koulu, Hirvensalmi
Olen aina rakastanut karttoja. Pikkulapsesta asti olen tutkinut ja piirrellyt karttoja. Jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, paljonko kartta kertoo? Ainakin kirjan verran. Tietenkin vanha kartta on sitäkin kiehtovampi, sillä se pitää sisällään asioita, jotka eivät enää ole: entisajan ihmisten elämää ja ajattelua, historiaa. Kuten kartatkin, historia kiinnostaa minua. Juuri siksi hain ja löysinkin työharjoittelupaikan arkistosta. Tiesin, että täältä sitä historiaa löytyy talon täydeltä. Kartat olivat vain mukava lisä.
 |
|
Kuva Mikkelin maakunta-arkiston karttakokoelmiin sisältyvästä Nova et accurata delineatio Ingriae et Careliae -kartasta. Kartta löytyy digitoituna
Kansalliskirjaston kokoelmista.
|
Kun katson karttaa, yritän välittömästi nähdä, mistä se on piirretty. Kartan ainoa anti ei kuitenkaan ole sen tietosisältö: seinällä voi roikkua jonkin täysin merkityksettömän paikan kartta, mutta silti se on ilo silmälle ja piristää huonetta. Tähänkin tarkoitukseen soveltuu paremmin vanha, kauniisti väritetty kartta. Sitä ei ehkä voi enää käyttää mihinkään epätarkkuutensa tai yksinkertaisesti vanhentuneisuutensa vuoksi, mutta seinällä se herättää katsojan mielenkiinnon.
Vanhoihin karttoihin on myös merkitty paikannimet paljon yksityiskohtaisemmin kuin nykyisiin. Pienen präntin lukemiseen tarvitsee joskus jopa suurennuslasin, mutta se on osa kartan viehätystä: lapsikin voi tuntea itsensä tutkijaksi silmäillessään Egyptin karttaa. Lukeminen on muutenkin mukavaa ajanvietettä. Kirjat vievät mennessään ja kuljettavat ihmisen kaukomaille. Kartat tekevät saman. Kun selailemme kartaston sivuja, saamme kukin omanlaisemme mielikuvat paikoista. Mercatorin kartoista saatamme ajatella, kuinka epätarkkoja ne ovat, mutta ei meidän tarvitse niiden avulla purjehtia. Meidän tulisi ajatella niiden esteettisyyttä ja ikää, ovathan ne upeita.
Nykyään hyvin monet muinaisetkin kartat löytyvät netistä digitoituina. On kuitenkin aivan eri asia tunnustella paperia ja tihrustaa siihen tehtyjä merkintöjä kuin zoomailla kuvaa tietokoneen näytöllä. Ajatuksen ”tämä on oikeasti sen ajan ihmisen omin käsin piirtämä” voi kokea vain paperisen kartan äärellä. Arkistolaitos tekee tärkeän ja hyvän työn säilyttäessään nuo kaikki pienistä tiluskartoista lähtien. Niissä säilyy paitsi niiden varastoima tieto, myös pala menneisyyttä.
Matti Kovanen
Elomaan koulu, Hirvensalmi
TET-harjoittelija, Mikkelin maakunta-arkisto
Madonna, Matti ja Kalle
Fanitusta ja sydämen pamppailuja
Jouluna 1984 sain lahjaksi Madonnan Like a Virgin -vinyylilevyn. Samana vuonna Matti Nykänen voitti Sarajevon talviolympialaisissa kultaa. Näiden historiallisten tapahtumien jälkeen tehtaan piipun varjossa kasvaneen ekaluokkalaisen maailma ei ollut entisellään. Huoneen seinät täyttyivät Madonnan ja Matin kuvista. Sieltä he pitsikorsetissaan ja ihonmyötäisessä hyppypuvussaan katselivat minua, kuiskuttelivat kutkuttavia tarinoita suuresta maailmasta. Siitä, että kaikki olisi elämässä mahdollista, V-tyylillä tai ilman, kulkemalla omia polkuja.
Vuodet kuluivat, vuosikymmenet vaihtuivat. Tuli uusia poplaulajia ja urheilijoita - vaan ei ketään ylitse muiden. Kunnioittaminen ja arvostaminen kyllä kuuluivat tunnerepertuaariin, mutta fanittaminen? Ei ei. Sehän olisi ollut suorastaan noloa.
Elokuussa 2013 helteet jatkuvat jatkumistaan Inarissa. Paarmat surraavat, porot loikoilevat varjossa Sajoksen sisäänkäynnin edessä töihin saapuessani. Hakeudun arkiston viileään suojaan ja aloitan aamujumpan aukomalla pahvilaatikkovuorta, joka on matkannut halki Suomen Kansallisarkistosta Saamelaisarkistoon. Joka toisen laatikon päällä lukee ”Karl Nickul”, joka toisessa ”Lapin Sivistysseura”. Innoissani nostelen koteloita hyllyihin. Kyljissä vilahtelevat kirjeenvaihto, käsikirjoitukset, toiminta-asiakirjat – sinne vain hyllyihin, numerojärjestyksessä. Karl Nickulin likelle asettelen Lapin Sivistysseuran kotelot. Siinä ne nyt ovat. Kotona. Huokaisen ja tirautan pienen liikutuksen kyyneleen.
Kirjoitan kortin Karl Nickulin pojalle Erkille Helsinkiin. ”Hyvä Erkki. Kuten toivoit, Kansallisarkistoon vuosien mittaan luovuttamasi aineistot on nyt siirretty Inarin Saamelaisarkistoon. Lisäluovutuksetkin on nyt järjestetty, kaikki muut paitsi ne lehtileikkeet. Uskon, että tällä käsittämättömän arvokkaalla ja ainutlaatuisella aineistoilla tulee olemaan paljon käyttöä. Luulen, että myös isäsi olisi tyytyväinen, että hänen perintönsä on nyt lähempänä myös hänen rakastamaansa kansaa ja näin helpommin saamelaisten itsensä löydettävissä ja käytettävissä. Ystävällisin terveisin, ystäväsi Suvi”.
Nickul – kosmopoliitti geodeetti
Myöhemmin kotisohvalla uppoudun saamelaiskulttuurin professorin Veli-Pekka Lehtolan kirjaan: Nickul Rauhan mies, rauhan kansa (2000). Lehtola kirjoittaa värikkäästi ja lämpimästi, pitkälti Karl Nickulin arkiston lähteisiin perustuen, Nickulista aikansa radikaalina, Petsamon kartoittajana, pasifistina ja saamenystävänä.
Karl Woldemar Nickul oli viides lapsi ja syntyi Oulussa vuoden viimeisenä päivänä vuonna 1900 kasarmioloihin Baltian saksalaisille vanhemmilleen, asemestari Johan Wilhelm Nickulille ja Friederike o.s. Niemannille. Johan ja Friederike olivat 1880-luvulla muuttaneet Virosta Ouluun. Perheen kotikielenä oli saksa, mutta lapset kävivät ruotsinkielistä koulua. Oulussa lapset oppivat luonnollisesti myös suomea. Nickul tuli ylioppilaaksi v. 1919 ja valmistui filosofian kandidaatiksi v. 1924. Välittömästi valmistuttuaan hän sai nimityksen maanmittaushallituksen insinööriksi. Ensimmäiset matkansa Lappiin Nickul oli tehnyt jo ylioppilasvuotenaan. Myöhemmin virkamiehenä Nickul teki useita pitkiä kenttämatkoja Lappiin ja Petsamoon. Elämänsä aikana Nickul oli mittaamassa paitsi pohjoiset alueet, myös kaikki Suomen rajat.
Nickul - Kolttaheimon puolustaja
1930-luvun Petsamossa Nickul tutustui töidensä ohessa läheisesti alueen alkuperäiskansaan, kolttasaamelaisiin ja ystävystyi heidän kanssaan. Kolmiomittausten sivutuotteena hän julkaisi muun muassa nimistöluettelon koltansaamenkielisistä paikannimistä. Nickul piti nimistönkeruuta ensiarvoisen tärkeänä ja sanoi, että ilman nimistöä kartta on mykkä. Nickulille nimistö kertoi ihmisen vaikutuksesta, henkisestä kulttuurista, historiasta ja politiikasta.
Nickul oli huomannut, että koltat eivät mielellään kertoneet paikannimiä vieraille ja totesi, että jos koltat ilmaisivat paikkojensa nimet, he tunsivat samalla paljastavansa itsensä. Tämän takia suomalaisilla oli käsitys autiosta ja asumattomasta erämaasta. Esimerkiksi ”kolttien kurittajan”, kenraali K. M. Walleniuksen mukaan kolttain mailla oli hyvin vähän nimiä ja nekin todistivat mielikuvituksen puutetta.
Nickul erosi aikansa Petsamon tutkijakollegoistaan ottamalla reilusti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kritisoimalla valtavirran rotuopillisia ja rasistisia käsityksiä saamelaisista. Nickul kyseenalaisti suomalaisen kansakoulujärjestelmän sopivuuden saamelaisille ja korosti saamen kielten keskeistä asemaa. Puolustamisestaan huolimatta Nickul ei kuitenkaan romantisoinut, vaan esitti myös kritiikkiä esimerkiksi kolttien liian voimakkaaksi paisunutta peuranpyyntiä kohtaan.
Karl Nickulin toimintaan ja hengenheimolaisuuteen sodattoman kansan – saamelaisten – kanssa vaikutti myös hänen rauhanideologiansa. Nickul oli tunnettu aseistakieltäytyjä, joka toimi Suomen Rauhanliikkeen sihteerinä 1931–1966 ja istui myös kolmen kuukauden ajan lääninvankilassa periaatteidensa takia.
Nickul – empaattinen aktivisti
Nickul oli mukana niin monissa saamelaiskulttuurin taitekohdissa, että hengästyttää pelkkä ajatuskin. Miten joku on voinut elämässään ehtiä ja vielä elänyt juuri silloin kun niin paljon sattuu ja tapahtuu? Sota, evakkoaika, kolttien uudelleen asuttaminen Inariin Petsamon menettämisen jälkeen, Lapin uudelleenrakentaminen, saamelaisaktivismin herääminen, pohjoismaisen saamelaisyhteistyön alullepaneminen… Kaikki valtavia asioita.
Yhdessä suomalaisten saamenystävien kanssa Nickul oli myös mukana perustamassa myös Lapin Sivistysseuraa (1932), jonka tarkoitus oli ”edistää saamelaisten sivistyksellistä ja aineellista vaurastumista omaperäisellä pohjalla sekä saamelaisten ja Lapinmaan entisyyden ja nykyisyyden tuntemusta”. Tätä tarkoitusta toteuttaakseen seura harjoitti julkaisu-, kurssi- ja tutkimistoimintaa sekä järjesti kokouksia ja juhlia.
Vedän valkoiset puuvillakäsineet käsiini ja avaan yhden kotelon, summamutikassa. Sisältä paljastuu papereita, joille on piirretty poromerkkejä ja Petsamon suonikyläläisten sukupuita. Välistä tipahtaa mustavalkoinen valokuva, kuva pitkästä ja hoikasta miehestä, siisti puku päällä. Ja sitten tunnen sen, samanlaisen kuumotuksen ja sydämen pamppailun kuin silloin Mäntän Sillanpäänkadulla. Tällä kertaa minua ei katsele Madonna eikä Matti, vaan maisteri Nickul, tuttavammin ”Kalle”. Hänen katseensa on täynnä myötätuntoa ja empatiaa. Hän kuiskuttelee minulle tarinoita menneestä, tapahtumista, joita ilman en voisi ymmärtää tätäkään vähää. Hän kannustaa minua. Valaa uskoa siihen, että ulkopuolisenkin on mahdollista olla, ymmärtää ja toimia. Voi olla kunnioittava, nöyrä ja sovitteleva, mutta samalla rohkea idealisti. Ja lopuksi todeta Kallen sanoin: ”Moni voi luulla, että pidän saamelaistyötä patenttinani. Tosiasiallisesti ei mikään ole mieluisampaa minulle kuin että nuori saamelaispolvi vähitellen ottaa asiat aivan omikseen”.
Suvi Kivelä
Tutkija, Saamelaisarkisto
Jouluna 1984 sain lahjaksi Madonnan Like a Virgin -vinyylilevyn. Samana vuonna Matti Nykänen voitti Sarajevon talviolympialaisissa kultaa. Näiden historiallisten tapahtumien jälkeen tehtaan piipun varjossa kasvaneen ekaluokkalaisen maailma ei ollut entisellään. Huoneen seinät täyttyivät Madonnan ja Matin kuvista. Sieltä he pitsikorsetissaan ja ihonmyötäisessä hyppypuvussaan katselivat minua, kuiskuttelivat kutkuttavia tarinoita suuresta maailmasta. Siitä, että kaikki olisi elämässä mahdollista, V-tyylillä tai ilman, kulkemalla omia polkuja.
Vuodet kuluivat, vuosikymmenet vaihtuivat. Tuli uusia poplaulajia ja urheilijoita - vaan ei ketään ylitse muiden. Kunnioittaminen ja arvostaminen kyllä kuuluivat tunnerepertuaariin, mutta fanittaminen? Ei ei. Sehän olisi ollut suorastaan noloa.
Elokuussa 2013 helteet jatkuvat jatkumistaan Inarissa. Paarmat surraavat, porot loikoilevat varjossa Sajoksen sisäänkäynnin edessä töihin saapuessani. Hakeudun arkiston viileään suojaan ja aloitan aamujumpan aukomalla pahvilaatikkovuorta, joka on matkannut halki Suomen Kansallisarkistosta Saamelaisarkistoon. Joka toisen laatikon päällä lukee ”Karl Nickul”, joka toisessa ”Lapin Sivistysseura”. Innoissani nostelen koteloita hyllyihin. Kyljissä vilahtelevat kirjeenvaihto, käsikirjoitukset, toiminta-asiakirjat – sinne vain hyllyihin, numerojärjestyksessä. Karl Nickulin likelle asettelen Lapin Sivistysseuran kotelot. Siinä ne nyt ovat. Kotona. Huokaisen ja tirautan pienen liikutuksen kyyneleen.
Kirjoitan kortin Karl Nickulin pojalle Erkille Helsinkiin. ”Hyvä Erkki. Kuten toivoit, Kansallisarkistoon vuosien mittaan luovuttamasi aineistot on nyt siirretty Inarin Saamelaisarkistoon. Lisäluovutuksetkin on nyt järjestetty, kaikki muut paitsi ne lehtileikkeet. Uskon, että tällä käsittämättömän arvokkaalla ja ainutlaatuisella aineistoilla tulee olemaan paljon käyttöä. Luulen, että myös isäsi olisi tyytyväinen, että hänen perintönsä on nyt lähempänä myös hänen rakastamaansa kansaa ja näin helpommin saamelaisten itsensä löydettävissä ja käytettävissä. Ystävällisin terveisin, ystäväsi Suvi”.
Nickul – kosmopoliitti geodeetti
Myöhemmin kotisohvalla uppoudun saamelaiskulttuurin professorin Veli-Pekka Lehtolan kirjaan: Nickul Rauhan mies, rauhan kansa (2000). Lehtola kirjoittaa värikkäästi ja lämpimästi, pitkälti Karl Nickulin arkiston lähteisiin perustuen, Nickulista aikansa radikaalina, Petsamon kartoittajana, pasifistina ja saamenystävänä.
Karl Woldemar Nickul oli viides lapsi ja syntyi Oulussa vuoden viimeisenä päivänä vuonna 1900 kasarmioloihin Baltian saksalaisille vanhemmilleen, asemestari Johan Wilhelm Nickulille ja Friederike o.s. Niemannille. Johan ja Friederike olivat 1880-luvulla muuttaneet Virosta Ouluun. Perheen kotikielenä oli saksa, mutta lapset kävivät ruotsinkielistä koulua. Oulussa lapset oppivat luonnollisesti myös suomea. Nickul tuli ylioppilaaksi v. 1919 ja valmistui filosofian kandidaatiksi v. 1924. Välittömästi valmistuttuaan hän sai nimityksen maanmittaushallituksen insinööriksi. Ensimmäiset matkansa Lappiin Nickul oli tehnyt jo ylioppilasvuotenaan. Myöhemmin virkamiehenä Nickul teki useita pitkiä kenttämatkoja Lappiin ja Petsamoon. Elämänsä aikana Nickul oli mittaamassa paitsi pohjoiset alueet, myös kaikki Suomen rajat.
Nickul - Kolttaheimon puolustaja
1930-luvun Petsamossa Nickul tutustui töidensä ohessa läheisesti alueen alkuperäiskansaan, kolttasaamelaisiin ja ystävystyi heidän kanssaan. Kolmiomittausten sivutuotteena hän julkaisi muun muassa nimistöluettelon koltansaamenkielisistä paikannimistä. Nickul piti nimistönkeruuta ensiarvoisen tärkeänä ja sanoi, että ilman nimistöä kartta on mykkä. Nickulille nimistö kertoi ihmisen vaikutuksesta, henkisestä kulttuurista, historiasta ja politiikasta.
Nickul oli huomannut, että koltat eivät mielellään kertoneet paikannimiä vieraille ja totesi, että jos koltat ilmaisivat paikkojensa nimet, he tunsivat samalla paljastavansa itsensä. Tämän takia suomalaisilla oli käsitys autiosta ja asumattomasta erämaasta. Esimerkiksi ”kolttien kurittajan”, kenraali K. M. Walleniuksen mukaan kolttain mailla oli hyvin vähän nimiä ja nekin todistivat mielikuvituksen puutetta.
Nickul erosi aikansa Petsamon tutkijakollegoistaan ottamalla reilusti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kritisoimalla valtavirran rotuopillisia ja rasistisia käsityksiä saamelaisista. Nickul kyseenalaisti suomalaisen kansakoulujärjestelmän sopivuuden saamelaisille ja korosti saamen kielten keskeistä asemaa. Puolustamisestaan huolimatta Nickul ei kuitenkaan romantisoinut, vaan esitti myös kritiikkiä esimerkiksi kolttien liian voimakkaaksi paisunutta peuranpyyntiä kohtaan.
Karl Nickulin toimintaan ja hengenheimolaisuuteen sodattoman kansan – saamelaisten – kanssa vaikutti myös hänen rauhanideologiansa. Nickul oli tunnettu aseistakieltäytyjä, joka toimi Suomen Rauhanliikkeen sihteerinä 1931–1966 ja istui myös kolmen kuukauden ajan lääninvankilassa periaatteidensa takia.
Nickul – empaattinen aktivisti
Nickul oli mukana niin monissa saamelaiskulttuurin taitekohdissa, että hengästyttää pelkkä ajatuskin. Miten joku on voinut elämässään ehtiä ja vielä elänyt juuri silloin kun niin paljon sattuu ja tapahtuu? Sota, evakkoaika, kolttien uudelleen asuttaminen Inariin Petsamon menettämisen jälkeen, Lapin uudelleenrakentaminen, saamelaisaktivismin herääminen, pohjoismaisen saamelaisyhteistyön alullepaneminen… Kaikki valtavia asioita.
Yhdessä suomalaisten saamenystävien kanssa Nickul oli myös mukana perustamassa myös Lapin Sivistysseuraa (1932), jonka tarkoitus oli ”edistää saamelaisten sivistyksellistä ja aineellista vaurastumista omaperäisellä pohjalla sekä saamelaisten ja Lapinmaan entisyyden ja nykyisyyden tuntemusta”. Tätä tarkoitusta toteuttaakseen seura harjoitti julkaisu-, kurssi- ja tutkimistoimintaa sekä järjesti kokouksia ja juhlia.
Vedän valkoiset puuvillakäsineet käsiini ja avaan yhden kotelon, summamutikassa. Sisältä paljastuu papereita, joille on piirretty poromerkkejä ja Petsamon suonikyläläisten sukupuita. Välistä tipahtaa mustavalkoinen valokuva, kuva pitkästä ja hoikasta miehestä, siisti puku päällä. Ja sitten tunnen sen, samanlaisen kuumotuksen ja sydämen pamppailun kuin silloin Mäntän Sillanpäänkadulla. Tällä kertaa minua ei katsele Madonna eikä Matti, vaan maisteri Nickul, tuttavammin ”Kalle”. Hänen katseensa on täynnä myötätuntoa ja empatiaa. Hän kuiskuttelee minulle tarinoita menneestä, tapahtumista, joita ilman en voisi ymmärtää tätäkään vähää. Hän kannustaa minua. Valaa uskoa siihen, että ulkopuolisenkin on mahdollista olla, ymmärtää ja toimia. Voi olla kunnioittava, nöyrä ja sovitteleva, mutta samalla rohkea idealisti. Ja lopuksi todeta Kallen sanoin: ”Moni voi luulla, että pidän saamelaistyötä patenttinani. Tosiasiallisesti ei mikään ole mieluisampaa minulle kuin että nuori saamelaispolvi vähitellen ottaa asiat aivan omikseen”.
Suvi Kivelä
Tutkija, Saamelaisarkisto
Ollapa maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja
Ammattientarkastajan arkiston
kätköistä löytyi Sveas Drottning -merkkinen polkupyörä kuluneilla renkailla,
polkupyörän omistavat herra maataloushöyrykattilain apulaistarkastaja ja herra
apulaistarkastajan rouva. Arkiston virkakirjeenvaihto paljastaa hieman
epävirallisemman tapahtumaketjun, joka alkoi jo vuonna 1940 ja päättyi keväällä
1944. Polkupyörän lisäksi tapahtumaketjua värittävät kansanhuoltoministeriö ja
säännöstely.
Maataloushöyrykattilain
apulaistarkastajan toimenkuvana oli kiertää ympäri maaseutuja tarkastamassa
räjähdysherkkiä höyrykattiloita. Höyrykattilasta ja mäntähöyrykoneesta
koostuvaa lokomobiiliksikin kutsuttua maahöyrykonetta käytettiin etenkin
puimakoneen pyörittämiseen. Sodan aiheuttaman polttoainepulan vuoksi
puukäyttöinen maahöyrykone oli käytössä 1950-luvun alkuun saakka.
Kovakuntoiselle apulaistarkastajalle kertyi vuosittain tarkastusmatkakilometrejä
polkupyörällä noin 1400 ja suksilla vielä toinen mokoma.
Apulaistarkastaja oli ostanut
polkupyöränsä vuonna 1940 omien sanojensa mukaan vanhana. Vuotta aikaisemmin, syyskuussa
1939, oli perustettu kansanhuoltoministeriö vastaamaan väestön toimeentulon
turvaamisesta sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännöstelystä poikkeustilanteissa.
Vuoden 1939 lopulla säännöstelyn alaisiksi joutuivat nestemäiset poltto- ja
moottoriöljyt, sokeri, siirappi, kahvi ja tee. Apulaistarkastajalle tarjottiin
kenties matkoillaan ensin ihan oikeaa kahvia, mutta vähitellen voikukan
juurista tai vehnän ja rukiin jyvistä kuivattua korviketta alettiin lisätä
kahvin sekaan. Samaan aikaan herra apulaistarkastajan rouva mietti perheen
kenkätilannetta kansanhuoltoministeriön julkaisemien ohjelehtisten perusteella.
”Päätös jalkineitten hankkimisesta on tehtävä harkiten, sillä ei riitä, että on
rahaa, pisteitä ja erikoiskuponki, vaan pitää olla myös jalkineitten todellinen
tarve (ettei tulisi vieneeksi tarvitsevan osaa).”
Huhtikuussa
1943 polkupyörän renkaat alkoivat näyttää pahoja kulumisen merkkejä.
Tilanteesta huolestuneena pyörän omistaja päätti hakea polkupyörärenkaiden
ostolupaa kansanhuoltoministeriöstä. Hän täytti esimieheltään saamansa
lomakkeen, jossa anoi sekä sisä- että ulkorenkaita. Omana perustelunaan hän
28.4.1943 kirjoitti, että ”nykyiset, monta vuotta käytetyt polkupyöräni renkaat
ovat niin kuluneet, etten pitkille matkoille niillä mielelläni lähde.” Hänen
esimiehensä luonnehti puoltavassa lausunnossaan renkaita vanhoiksi ja
hauraiksi. Herra apulaistarkastaja lupasi myös luovuttaa vanhat renkaat
vastineeksi - sitäkin lomakkeessa kysyttiin. Apulaistarkastajan rouvakin olisi
tarvinnut vanhoja polkupyörän renkaita korjatessaan perheensä
korvikejalkineita, joiden puupohjat eivät kestäisi kauan ahkeraa kulutusta,
ellei niitä vahvistettaisi pienillä vanhoista kumin tai nahan jätteistä
leikattavilla vahvikelapuilla. Kenkähuollon
lisäksi rouva apulaistarkastaja oli jo ehtinyt kansanhuoltoministeriön
ohjeistuksen mukaisesti tiivistää asuintalonsa lämmönhukan vähentämiseksi ja
saippuan säästämisen kultaiset säännöt hän osasi vaikka unissaan.
Kesä 1943
meni herra apulaistarkastajan lapsilla nopeasti vähissä käännetyissä ja korjatuissa vaatteissa voikukan juuria kahviksi ja
muurahaisenmunia lääketieteen tarpeiksi kerätessä. Lasten isä ajeli kuluneilla
polkupyörän renkailla tarkastusmatkojaan ja äiti oli saattanut maailmaan uuden apulaistarkastaja
juniorin. Työntäyteistä arkea pyörittäessään perheen äiti oli päättänyt pysyä
jalkeilla koko päivän, sillä jos istahtaisi, niin heti nukahtaisi.
Vajaan
vuoden kuluttua elettiin kevättä 1944, eikä pyöränrenkaiden ostoluvasta
vieläkään kuulunut mitään. Uhkaavasti lähestyi noin kaksi viikkoa kestävä
höyrykattilain tarkastusmatka pitkien taipaleiden taakse. Apulaistarkastajan
esimies lähetti 18.4.1944 ministeriöön ostolupa-anomuksen kiirehtimispyynnön,
jota hän perusteli siten, että ”pyörän käytön tarve taas heti on edessä.” Koska
vastausta ei kuulunut, piti laatia kokonaan uusi ostolupa-anomus. Sen puoltolausunnossa
esimies kuvaili kuluneempaa rengasta 11.5.1944 seuraavasti: ”entinen ei enää
kestä ilmanpainetta siinä.” Ilmeisesti tämä luonnehdinta sai ministeriössä
vauhtia, sillä apulaistarkastaja sai anomansa ostoluvan 17.5.1944. Iltasella
saatettiin sitten tapauksen onnellisen päätöksen kunniaksi keittää kahvit
niistä viisi vuotta sitten kammarin kaapin taakse jemmatuista ihan oikeista
kahvinpavuista.
Tervetuloa
tutustumaan Arkistolaitoksen kiertävään kansanhuoltoministeriöstä ja
säännöstelystä kertovaan näyttelyyn Joensuun maakunta-arkistoon! Näyttely on esillä 29.11.2013 saakka.
Hanna Kiiski, tutkija
Joensuun maakunta-arkisto
Hanna Kiiski, tutkija
Joensuun maakunta-arkisto
Tilaa:
Kommentit (Atom)