Vuorotteluvapaalta takaisin virka-aikaan

Hämeenlinnan maakunta-arkistossa moni on käyttänyt vuorotteluvapaaoikeuttaan keskittyäkseen mm. omaishoitoon, omiin projekteihin tai hallituksen paheksumaan lonkan vetämiseen. Vuorotteluvapaalta töihin palaajat ovat täynnä energiaa ja rentoa oloa, mikä kuitenkin saattaa nopsaan karista vapaan aikana tapahtuneisiin uudistuksiin törmätessä.

Ensimmäinen työpäivä vuorotteluvapaan jälkeen alkaa lupaavasti. Muistan työpaikan osoitteen, oma työhuonekin löytyy ja suurin osa käytävällä vastaantulijoista näyttää hämärästi tutulta. Puhelimen akku on tyhjentynyt, joten sen latautumista odotellessa käynnistän tietokoneen. Käyttäjätunnus ja salasana? Hetkinen, minnekäs kätkinkään sen salasanalistan… Löytyi! Kun viidennenkään yrittämisen jälkeen kone ei suostu aukeamaan, kuulen ICT-henkilöltä, että arkistolaitos vaihtoi kuukausia sitten palvelinta, minkä seurauksena kaikkien käyttäjätunnukset muuttuivat. Uusi käyttäjätunnus lähetettiin tiedoksi tietenkin sähköpostilla. Nyt pitäisi enää keksiä, miten pääsen lukemaan sähköpostia kirjautumatta ensin koneelle…

Käyn läpi mahdollisia vaihtoehtoja ja yhden kohdalla kone yllättäen aukeaa. Uusia toimisto-ohjelmia ei ole sentään otettu vielä käyttöön, joten pääsen sähköpostilaatikolleni. Seuraava haaste on löytää vuoden aikana tulleiden sähköpostien joukosta se yksi, jossa uusi käyttäjätunnukseni piilottelee. Tuossa! – mutta miksi siinä on aivan eri käyttäjätunnus kuin se, jolla kone äsken aukesi? ICT selvittää, että olen onnistunut kirjautumaan sille vanhalle, käytöstä poistetulle palvelimelle. Hienosti tehty. Sitkeän yrittämisen jälkeen paljastuu vihdoin oikea käyttäjätunnus-salasana-yhdistelmä, jolla pääsen kiinni arkiston tietovarantoihin. Kas, se onkin jo lounasaika.

Palattuani työpöytäni ääreen muistan avata puhelimen. Lounaalla työkaverit valistivat, että arkistolaitos on ottanut kesäkuussa käyttöön valtionhallinnon uudet 0295-alkuiset puhelinnumerot. Hyvä, en minä vanhaakaan numeroani enää muistanut. Intranetistä saan kaivettua esille puhelinuudistusta koskevat ohjeet ja tunnen suurta onnistumisen iloa. Rautalankaversiota apuna käyttäen tallentelen puhelimeen merkittäviä kustannussäästöjä tuottavat uudet puhelinnumerot pitkässä ja lyhyessä muodossaan. Kännykkäpeukalot kramppaavat urakan jälkeen. Katson parhaakseni perehtyä puhelinhallintatyökalun mahdollisuuksiin.

Tämähän vaikuttaa mainiolta uudistukselta: näen helposti kaikkien yhteystiedot ja omat vastaamattomat puheluni, ja pystyn vaihteen tavoin siirtämään puheluita muille. Lisään suosikkeihini pari kollegaa ja tutkin tyytyväisenä lopputulosta. Yhdellä vilkaisulla näen, ketkä ovat tavoitettavissa (vihreät), keitä ei passaa häiritä (siniset tai punaiset) tai ketkä eivät ole puhelintaan vielä avanneet (harmaat). Työkalun avulla voin muuttaa myös ”statustani” ja viestittää siten talon muulle väelle, olenko kokouksessa vai asiakaskäynnillä. Ensimmäisellä kytkennällä onnistun siirtämään kaikki puheluni suoraan vaihteeseen 24/7.  Tämä ei kuitenkaan kelpaa työkavereille; väittävät että virka-aikana pitää olla tavoitettavissa. Kokeilen toista lähestymiskulmaa ja saan luotua kaksi uutta soitonsiirtoasetusta. Värikoodini muuttuu violetista vihreäksi. Hei, nyt puhelimeni soi! Lyhytvalintanumerotyötoverini siellä muistuttaa, että työpäivän aikana on tehtävä myös töitä eikä vain tarkkailtava puhelinvaihteen tapahtumia.

No, jos minä nyt sitten lukisin ne vuoden sähköpostit ja selvittäisin, mitä uusia normeja ja ohjeita on annettu, miten organisaatiorakenne on muuttunut ja… Kappas, virka-aika päättyi. Katsotaan niitä töitä sitten taas huomenna.

Mervi Lampi & Auli Rantanen

vuosina 2012–2013 yhteensä 20 kuukautta vuorotteluvapailleet, nyt takaisin sähköpostin ja puhelimen ääreen palanneet tiedonhaun asiantuntijat

Lähihistoriaamme löytämässä

Pohjoismaiden valtionarkistonhoitajien kokouksen tuoreesta raportista ilmenee, että pohjoismaisen historiamme tutkijoiden käytössä on noin 150 miljoonaa kuvaa, jotka on digitoitu Ruotsissa. Suomen arkistolaitos on tuloksellaan hieman jäljessä, 18 miljoonaa sivua ovat luettavissa omassa digitaaliarkistossamme.  Suunta ja latu ovat oikeat, mutta maali kaukana.

Tutkijasalin päivystäjä törmää päivittäin mitä monimutkaisimpiin kysymyksiin. Onko arkistossanne vuoden 1917-mallisen 155 millimetrin haupitsin kantakirja? Entä missä ovat 1930-luvulla valtionarkistoon luovutetut Rauman raastuvanoikeuden tuomiokirjeet? Tai missä sijaitsi kotitilamme vuonna 1789? Edellä vain muutama työpäivän ensimmäisistä kysymyksistä. Olen varma, että kollegani niin maakunta- kuin muissakin arkistoissa törmäävät samanlaisiin kysymyksiin jatkuvasti. Yhteistä on se, että päivystäjä pyrkii kaikin tavoin auttamaan tiedonhakijaa. Toimipisteisiimme hakeutuu uteliaita, ongelmien ratkomisesta kiinnostuneita, siis valistuneita ihmisiä.

Tämän tekstini lähtökohta on kuitenkin hieman erilainen. Luen parhaillaan dosentti Antti Kujalan uutta kirjaa Neukkujen taskussa. Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956-1971 (Tammi, 2013). Se on tietääkseni ensimmäinen, erinomaisen tarkasti kirjoitettu tutkimus ajasta, joka on vaikuttanut ikäisteni elämään paljon, ehkä paljon enemmän kuin olemme osanneet ajatellakaan. Mitä oikeastaan tarkoittaakaan ns. rähmälläänolo? Kuinka härskisti toimivat johtavat poliitikkomme mielistellessään neuvostoliittolaisia rahankerjäysmatkoillaan Moskovaan, Tukholmaan ja muualle Eurooppaan? Kujalan kirjan keskeinen aineisto on Suomen ja Venäjän arkistolaitoksien yhteisen mikrofilmausvaihtosopimuksen ensimmäinen, kaunis hedelmä. Kuinka paljon tuleekaan maamme menneisyyden kuva muuttumaan kunhan saamme jatkoa kopiointiprojektille? Ei ehkä lähivuosina kovin paljon, mutta pari- kolmekymmentä vuotta, ja katso. Se edellyttää jo nyt, että tulevia historiantutkijoita kouluttavat yliopistot kiinnittävät entistä enemmän huomiota venäjänkielen ja -historian opiskeluun, väheksymättä yhtään ruotsinkielen osaamisen merkitystä.

Valtionarkisto, ja myöhemmin arkistolaitos, on toki aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomen historian keskeisten arkistoaineistojen saaminen tutkijoiden käyttöön on turvattava kaikin mahdollisin keinoin. Suomen kirkonarkistot, sukututkimuksen ja paikallishistorian peruslähdekokonaisuudet, tallennettiin mormonien varoin vuodesta 1949 lähtien. Ylimääräisillä rahoilla kuvattiin niin voudin- kuin läänintilitkin, samoin vanhimmat tuomiokirjamme.

Vähintään yhtä tärkeä projekti oli kun arkistonhoitaja Kauko Pirinen lähetettiin 1950-luvun alussa pohjustamaan Ruotsin valtionarkistossa säilytettävän, Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamista. Sivumennen sanoen tuo aineisto olisi pitänyt siirtää alkuperäisenä Suomeen jo Haminan rauhansopimuksen mukaisesti, mutta se ei koskaan toteutunut. Arkistot ovat edelleen Mariebergissä vaan väliäkö sillä enää. Kansallisarkistossa ja useassa maakunta-arkistossa on tutkijoiden käytössä lähes täydellinen kokonaisuus yhteisen historiamme ajalta.

Vielä Venäjän kanssa käytävään mikrokuvausvaihtoon. Nykyinen tilanne ei ole missään tapauksena ainutkertainen. Jo vuonna 1955 valtionarkisto teki aloitteen Neuvostoliitossa säilytettävien Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamisesta. Monimutkaisen hallinnollisen prosessin jälkeen vuonna 1956 varattiin suomalaisille asiantuntijoille tilaisuus tutustua kahden kuukauden ajan Neuvostoliiton valtionarkiston asiakirjoihin. Työ päättyi 14.12.1956, ja sen tulos on käytettävissä NL-tunnuksella varustetuilla mikrofilmeillä. Valtionarkiston tehtävän vaikeutta kuvastaa, tänään ehkä käsittämättömällä tuntuva, luettelon huomautus: ulkomaalaisilta on näiden filmien käyttö kielletty. Tämä rajoitus poistui, kun Neuvostoliitto hajosi.

Digitalisointi, sähköinen formaatti ja tiedonhakemisen nopeuden vaatimus ovat tämän päivän mantroja, hyvä niin. Mutta olen vakuuttunut siitä, että edellisten arkistonhoitajapolvien mikrokuvausvisio palvelee tutkijoita vielä vuosikymmeniä yhtä hyvin kuin sen on tehnyt sitä jo yli 60 vuotta.

Pertti Vuorinen
tietopalvelija Kansallisarkistosta

Arkistoharjoittelussa Vaasassa

Aloin suorittaa asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkintoa viime vuonna Oulun maakunta-arkistossa, mutta siihen kuuluvaa harjoittelua en ole ennättänyt tehdä vasta kuin nyt. Päätin kesällä pyytää virkavapaata päivätyöstäni ja suorittaa harjoittelun syksyllä. Pohdin, missä suorittaisin harjoittelun ja päätin kysyä, jos saisin suorittaa sen Vaasan maakunta-arkistossa, sillä se sijaitsee suhteellisen lähellä nykyistä asuinpaikkaani. Sain Vaasasta myönteisen vastauksen ja niinpä olen nyt kuukauden verran ajanut pohjalaisessa maalaismaisemassa Seinäjoen ja Vaasan väliä. Pikkuruisen Twingoni matkamittariin onkin kertynyt syyskuun aikana pelkästään näistä reissuista yli 3000 kilometriä.

Harjoittelussa olen päässyt tutustumaan monipuolisesti maakunta-arkiston toimintaan. Koen, että tästä jaksosta on ollut todella hyötyä. Vaikka olen aikaisemminkin työskennellyt arkistointitehtävissä, aina voi oppia uutta, minkä lisäksi maakunta-arkistolla on niin laaja toimintakenttä, että jatkuvasti näkee uusia ja mielenkiintoisia asioita.

Kuluvan kuukauden aikana olen päässyt tutustumaan tutkijasalipalveluun, järjestämään ja luetteloimaan yksityisarkistoaineistoa useammalta arkistonmuodostajalta sekä hakemaan asiakirjoja makasiineista niin tutkijasalin tutkijoille kuin erilaisia selvityksiä varten. Olen myös etsinyt aineistoja marraskuussa pidettävää Arkistojen päivän näyttelyä varten. Lisäksi olen lukenut melkoisen tietopaketin arkistolaitoksesta ja sen tulevaisuuden näkymistä.

Yksityisarkistojen järjestämistä on syytä tarkastella lähemmin, sillä sen verran mielenkiintoisia arkistoja kohdalleni osui. Kaikki järjestämäni aineistot ovat Laihialta ja arkistonmuodostajissa on niin hevos- kuin sonniyhdistyksiäkin. Olipa joukkoon eksynyt myös osuuskauppojen aineistoja. Arkistonmuodostajia on monia ja tuossa mainitsin vain murto-osan. Järjestämistyössäkin ehtii aina sen verran tutustua myös arkistonmuodostajan toimintaan, että uusia asioita oppii myös sitä kautta. Koska en itse ole kotoisin maaseudulta, en ollut aikaisemmin tutustunut esimerkiksi tällaisten eläinaiheisten yhdistysten toimintaan. 

Harjoitteluaikaan on kuulunut tietysti myös uuteen työympäristöön ja -yhteisöön tutustuminen, sillä kuukausi on kuitenkin niin pitkä aika, että siinä ajassa ehtii jo jonkin verran tutustua uuden työympäristön arkeen ja toimintatapoihin. Vaasassa myös tällainen lyhyttä harjoittelua suorittava on otettu hyvin vastaan.

Olen varma, että tästä harjoittelujaksosta ja sen aikana kohtaamistani asioista on hyötyä myös tulevaisuudessa ja omalla työpaikallani, jossa saan myös työskennellä arkistoasioiden parissa. Tämän lisäksi on tietenkin hyvä, että saan suoritettua perustutkinnon loppuun, sillä sen suorittamisesta on varmasti etua tulevaisuuden työnhakukuvioissa.

Alma Tuiskula

harjoittelija, Vaasan maakunta-arkisto

Onnea Aboa Mare

Keisarillinen Suomen senaatti (viralliselta nimeltään tuolloin vaatimattomasti vielä Suomen hallituskonselji) ehdotti vuonna 1812 keisarille, että Turkuun, Helsinkiin ja Vaasaan perustettaisiin merenkulkukoulut. Suunnitteluvaiheessa koulujen ensisijainen tarkoitus oli kouluttaa alipäällystöä ja päällystöä laivastolle. Tilanne kuitenkin muuttui.  Myös kasvavaan kauppalaivastoon kaivattiin kipeästi niin taitavia perämiehiä, että he tarvittaessa pystyivät korvaamaan kapteenin. Keisari myöntyi ehdotukseen ja merenkulkukoulu aloitti toimintansa vuonna 1813 Turussa, osoitteessa Iso Hämeenkatu, talossa numero 25. Vuonna 1836 koulu muutti arkkitehti Carl Ludvig Engelin Turun akatemialle suunnittelemaan Observatoriorakennukseen Vartiovuorelle. 1830-luvulta alkaen koulusta tuli merenkulunopetuksen keskuspaikka Suomessa.

Tähtitorninmäellä, kuten monet turkulaiset paikkaa kutsuvat, koulu toimi noin 130 vuoden ajan, aina vuoteen 1967 asti. Toiminta jatkui seuraavaksi matkustajalaivasataman lähistöllä, Malminkatu 5:ssä ja vuoden 2013 kesästä alkaen entiseen Valion satamavarastoon upeasti saneeratuissa tiloissa, Juhana Herttuan Puistokadulla. Siis tulevan uuden kaupunkisydämen laajennuksen, Linnanfältin keskellä.

Merenkulun opetuksen ja samalla ammattikoulutuksen pitkää historiaa Turussa voi seurata alkuperäisaineistoon nojautuen myös täältä Turun maakunta-arkistosta käsin. Maakunta-arkisto sai kuluvan vuoden helmikuussa Aboa Marelta haltuunsa lisää Turun merenkulkuopiston arkistoa. Aineisto oli jatkoa täällä entuudestaan säilytettävään Turun merenkulkukoulun (Åbo Navigationskola 1813–1918) ja sen seuraajien, Turun merenkulkuopiston (Åbo navigationsinstitut 1918–1944), arkistoihin. Aineisto järjestettiin ja luetteloitiin asiakaskäyttöä varten kesän aikana.

Koulun oppilasmäärä oli viiden ensimmäisen toimintavuoden aikana pieni. Opetus oli jaettu perämies- ja kapteeniosastoihin. Pääsyvaatimuksena olivat ruotsinkielentaito sekä välttävä luku-, kirjoitus- ja laskutaito. Meriharjoittelua ei vaadittu ennen vuotta 1851. Koulun oppiaineita olivat purjehdustaito, takilointi ja laivanrakennus. Vuodesta 1839 alkaen oppiaineisiin kuuluivat myös piirustus, englanti ja saksa; vuonna 1851 koulussa alettiin opettaa ruotsinkieltä, vuonna 1857 maantietoa ja liikekirjeenvaihtoa, vuonna 1874 terveydenhoitoa ja vuonna 1900 koneoppia.

Syyskuun 20. päivänä 1918 koulu sai merenkulkuoppilaitoksia koskevan asetuksen perusteella nimekseen Navigationsinstitutet vid Åbo svenska sjöfartsläroanstalt. Perämiesten ja merikapteenien lisäksi koulutettiin myös diplomimerikapteeneita. Diplomimerikapteenilla oli muodollinen pätevyys mihin tahansa merenkulkualan toimeen ja etenkin opettajanvirkoihin merenkulkuoppilaitoksissa. Noin kuusikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1983 perustettiin merimieskoulutuksen peruslinja, Sjömansskolan inom Åbo Navigationsinstitut, joka oli toiminnassa aina vuoteen 1998 asti.

Koulun ylimpänä johtona toimi johtokunta. Se koostui kaupungin porvareista ja puheenjohtajana toimi läänin kuvernööri. Koulun rehtoreina alkutaipaleella toimivat 1818–1833 August Hagelstam laivaston majuri, 1833–1845 Erik Benzelstierna merikapteeni ja 1845–1865 Bror Ekelund merikapteeni. Jatkossa kaikki seuraavat rehtorit ovat olleet Turun merenkulkuoppilaitoksessa koulutuksensa saaneita merikapteeneja: 1865–1890 Carl Stenius, 1890–1915 Gustaf Mattsson, 1916–1924 Erik Tengström, 1925–1928 Napoleon Ceder, 1928–1929 O. Jansson, 1929–1931 J. Lagström, 1931–1936 K. Päiviö, 1936–1948 A. Relander, 1948–1972 B. Forman, 1972–1974 H. Myrén, 1974–1976 P. Forsberg, 1976–1996 B. Gyllenberg, 1996–1997 A. Palola, 1998–2001 M. Forsén. Vuodesta 2002 alkaen tämän kunniakkaan koulun rehtorina on toiminut merikapteeni P-O Karlsson.

Lämpimät onnittelut 200-vuotisen perinteen jatkajille!

Anne Wilenius
ylitarkastaja, Turun maakunta-arkisto

Muistoja menneistä verkkonäyttelyistä

Keväällä tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun Kansallisarkisto avasi ensimmäisen oman verkkonäyttelynsä. Aiheena oli vuoden 1918 sisällissota, josta tuli tuolloin kuluneeksi 90 vuotta. Alku oli hapuilevaa ja kiireistä: elettiin jo helmikuuta 2008. Koska esitystavaksi valittiin viikoittain sisällissodan tapahtumien tahdissa etenevä asiakirjoihin pohjautuva kertomus, oltiin jo aloittaessa myöhässä. Näyttely saatiin kuitenkin ponnistellen pystyyn viikossa (!) ja kaksi rästiin jäänyttä viikkoa saatiin ennen pitkää kurottua kiinni.

Sisällissotanäyttelyssä korostui äärimmäinen tarkkuus tasapuolisuuden suhteen. Koska aihe koettiin vielä 90 vuoden jälkeenkin araksi, laskettiin lähes asiakirjan tarkkuudella, että sekä punaisen että valkoisen puolen aineistoa oli tarjolla saman verran. Myös alueellista jakaumaa tarkkailtiin. Joko tässä onnistuttiin tai aiheen arkuus oli kuvitteellista, sillä yhtään negatiivista palautetta ei tuosta ensi koitoksesta jouduttu ottamaan vastaan.

Kansallisarkiston ensimmäisen verkkonäyttelyn aiheena oli sisällissota.

Toinen verkkonäyttelyhanke, josta mieleeni on jäänyt muistoja on Valo merellä – Suomen majakat 1753-1906. Yhdessä John Nurmisen säätiön kanssa toteutettu hanke vei visuaalista ilmettä pidemmälle kuin aikaisemmat verkossa toteutetut näyttelymme. Resurssien rajallisuutta kuvaa kuitenkin se, että näyttelyn Bengtskärin majakkaan liittyvä kuvitus hankittiin omatoimisesti henkilökunnan sinne suuntautuneen virkistyspäivän aikana.

Aivan omanlaisensa hanke oli Muisto säilyy – 20 nuorta kohtaloa jatkosodasta. Se toteutettiin yhteistyössä Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kanssa vuonna 2011, kun jatkosodan syttymisestä tuli kuluneeksi 70 vuotta. Tämäkin näyttely suunniteltiin nopeasti ja lopputulos oli, että käytimme kahteen eri arkistoon sisältyviä sodan sankarivainajien kuvia, jotka kehystimme heistä kertovilla arkistotietoihin perustuvilla tarinoilla. Näyttelyyn pääsi Hesarin jatkosotageneraattorin kautta ja muistan hätkähdykseni, kun avajaispäivänä lauantaina 4.6.2011 uteliaisuudesta tulin jo aamusta vilkaisseeksi näyttelyn tilastoa: yksilöityjä kävijöitä oli siihen mennessä ollut jo yli 800 ja kukin käynti oli kestänyt keskimäärin yli 5 minuuttia! Oli selvää, että ennätykset olivat rikkoutumassa. Avausviikonloppuna näyttelyyn tutustuikin lopulta yli 10 000 katsojaa.

Viime vuoden näyttelyssä päätimme nostaa esiin 100 vuotta aiemmin tapahtuneen Titanicin haaksirikon, erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Lähtökohtana olivat nytkin luonnollisesti arkistot, mutta aineiston ohuuden vuoksi käännyimme myös Kansalliskirjaston puoleen, jotta kerrontaa voitiin jatkaa ajan sanomalehdistä poimituilla uutisilla. Muisto säilyy –näyttelyn lukemia ei enää tavoitettu, mutta palaute oli jälleen positiivista.

Verkkonäyttelyiden vahvuus on niiden pitkässä elinkaaressa: ennen tätä kirjoitusta sisällissotaverkkonäyttelyä ei ole arkistolaitoksen toimesta vuoden 2008 jälkeen markkinoitu, mutta viimeksi kuluneen kuukauden aikana sitä on katsottu yli 700 kertaa. Toisena tulee Muisto säilyy, joka on kerännyt hieman yli 300 katselua. Verraten pienet panostukset ovat ajan mittaan kasvattaneet ison tuloksen. Alkuvaiheen huippujen jälkeen verkkonäyttelyiden katsojakäyrä tasaantuu, mutta ajoittain siihen piirtyy piikkejä, joiden taustalla on nykyisin useimmiten sosiaalisessa mediassa tapahtunut jakaminen. Vuositasolla verkkonäyttelyiden kautta aineistoon tutustuu joka tapauksessa tuhansia niistä kiinnostuneita kansalaisia.

Verkkonäyttelyiden painopiste on vuosien aikana siirtynyt aineistoista historian tapahtumien kuvaamiseen: kun sisällissotanäyttelyssä esiteltiin yli 300 sivua asiakirjoja, oli niitä viime vuoden Titanic-näyttelyssä enää muutamia kymmeniä. Tämän vuoden hankkeessamme ei arkistoaineistoa ole. Tärkeintä on ollut, että katsojat voivat ilman vanhojen käsialojen tuntemusta itse tutkia menneisyyden tapahtumia.

Tulevaisuudessa verkkonäyttelyihin kytketään entistä tiiviimmin opetuksellinen näkökulma. Takaisin juurille eli asiakirjojen maailmaan varmasti palataan. Myös peliteknologia oli kiinnostavaa kytkeä näyttelyihin. Niistä voisi saada merkittävää uutta sisältöä.

Kaikista tärkeimpiä ovat kuitenkin näyttelyidemme käyttäjät. Toivomme läsnäolonne niin katsojina, muistelijoina kuin ideoiden antajinakin. Yhteistä kulttuuriperintöä kannattaa myös tutkia ja hyödyntää yhdessä.

Tomi Ahoranta
Kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto